Parhaat rakkauslaulut musikaaleissa

Minun on tehnyt jo jonkun aikaa mieli kirjoittaa musikaalien rakkauslauluista, mutta en ole keksinyt mitään järjellistä tai mielenkiintoista sanottavaa niistä. Rakkauslaulut saavat minut useimmiten tunteellisiksi, nyyhkimään ja laulamaan mukana, joten kaikki analyyttinen tutkiskelu on melko mahdotonta.

Siksi haluan haastaa teidät lukijani kertomaan omista rakkauslaulusuosikeistanne musikaaleissa! Kertokaa tai linkatkaa kommenttiosioon rakkauslaulu, balladi tai rakastuneiden duetto, joka saa teidän sydämenne läpättämään ja kylmät väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin. Tai ehkä vain ilostumaan ja nauttimaan! Se aikaa kestävä ja ainakin sata kertaa kuunneltu oma suosikki - tai useampi - kyllä te tiedätte.

Tässä muutamia omasta mielestäni parhaita musikaalien rakkauslauluja - nimet ovat linkkejä lauluihin:

"On the Street Where You Live" musikaalista My Fair Lady (Lerner ja Loewe)

 "Tonight" ja "Maria" musikaalista West Side Story (Robbins, Bernstein, Laurents, Sondheim)

"People Would Say We're In Love" musikaalista Oklahoma! (Rogers ja Hammerstein II)

"If Ever I Would Leave You" musikaalista Camelot (Lerner ja Loewe)

"Loving You" ja "Happiness" musikaalista Passion (Sondheim, Lapine)

Nämä tietenkin kertovat aika paljon minun musiikkimaustani, joka voi toisten makuun olla hieman liian 50-lukuinen... Mutta nyt toivon ihania rakkauslaulusuosituksia teiltä - ehkä niistä joku on ihan pian minunkin uusi suosikkini! Romanttista joulukuuta kaikille!

Kesäyö hymyilee kolmesti

Alkuperäisen Broadway-version juliste

Kesäyö hymyilee aina kolmesti: niille jotka ovat vielä liian nuoria ymmärtääkseen, niille jotka ovat liian typeriä ymmärtääkseen ja niille jotka ovat niin vanhoja, että ymmärtävät liian paljon.

Ehdin viimein kulttuuriretkelle Turkuun ja minulla oli ilo nähdä Turun Kaupunginteatterissa Stephen Sondheimin Kesäyön hymyilyä. Vannoin syksyn alussa, että aion mennä katsomaan esityksen ja se todella vastasi hienosti korkealle nousseita odotuksiani. Kiitos ja onnea Turun Kaupunginteatteri - upeaa työtä!

Kesäyön hymyilyä (A Little Night Music, 1973) perustuu Ingmar Bergmanin samannimiseen elokuvaan (Sommarnattens leende, 1955). Musikaalin käsikirjoittanut Hugh Wheeler piti juonen lähes samana kuin elokuvassa - ainoa selkeä lisäys on Desireen tytär Fredrika, jonka vastakappale elokuvassa on vain puheissa mukana oleva Desireen pieni poika. Juoni on siis ihastuttava lemmenkomedia vuosisadan vaihteen Ruotsissa: asianajaja Fredrik Egerman on leskeksi jäätyään nainut 18-vuotiaan Annen, mutta he eivät ole harrastaneet seksiä 11 avioliittokuukauden aikana. Samalla Fredrikin 20-vuotias poika Henrik on auttamattoman rakastunut Anneen, ja tyttöä kiinnostaa myös. Kun Fredrikin entinen rakastaja, näyttelijätär Desiree Armfeldt, saapuu kaupunkiin, vanha rakkaus syttyy uudestaan. Soppaa hämmentää Desireen nykyinen rakastaja kreivi Carl-Magnus ja hänen vaimonsa Charlotte, joka aikoo pitää tiukasti kiinni aviomiehestään, vaikka tietääkin tämän rakastajattaresta. Desiree saa suostuteltua äitinsä kutsumaan Fredrikin ja Annen kartanolleen ja samassa rytäkässä Carl-Magnus ja Charlotte tulevat myös mukaan. Lisäksi mukana pyörivät Fredrikin ja Annen sisäkkö Petra, joka järjestää itselleen rakkausjutun vanha rouva Armfeldtin palvelijan, Fridin, kanssa. Erinäisten pomppivien juonenkäänteiden, valheiden, huumaavien lemmenjuomien, kaksintaistelun ja karkaamisen jälkeen rakkaus saattaa todelliset rakastavaiset yhteen: Fredrik ja Desiree saavat toisensa, samoin toisilleen iällisesti sopivat, naivit Anne ja Henrik, aviopari Carl-Magnus ja Charlotte sekä palvelijat Petra ja Frid.

Kuten eivät mitkään muutkaan Sondheimin musikaalit, Kesäyön hymyilyä ei ole pelkkää onnellista romanttista höttöä. Alkuperäisen Broadway-version ohjaaja Harold Prince kuvasi musikaalia "kermavaahdoksi, johon on piilotettu veitsiä". Musikaali säilyttää onnistuneesti sen lempeän ironian, joka tekee Bergmanin alkuperäisestä elokuvasta niin nautittavan. Kesäyö ei päästä rakastavaisia helpolla, mutta palkitsee heidät lopulta aamun sarastaessa, nauraen itse sisälle päin.

Teatteriseuralaiseni ilmaisi hyvin, että Stephen Sondheim on kirjoittanut Kesäyön hymyilyyn sellaista musiikkia, joka täydellisesti kuvaa koko tarinan ympäristöä ja tunnelmaa - romanttisia ruotsalaisia kesäöitä 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Sondheim itse on kertonut säveltäneensä musikaaliin pelkästään kolmijakoisia (sekä 6- ja 12-jakoisia) kappaleita: paitsi valssia, myös poloneesia, masurkkaa ja sarabandeja. Kesäyön hymyilyn musiikki onkin aivan upean sulavaa, keinuvaa ja mieleenpainuvaa ja samalla se kohottaa tunnelman juuri sellaiseen kesäöiden romanttiseen onnellisuuden hiprakkaan, mikä on tämän musikaalin tunnelmallinen ydin. Omasta mielestäni musikaalin tunnelma kiteytyykin juuri ensimmäisen ja toisen näytöksen aloittaviin valsseihin, joista esimerkkiä voi kuunnella vaikkapa täältä.

Kuva: Turun Kaupunginteatteri

Mutta palatakseni Turkuun: Turun Kaupunginteatterin esitys on todella onnistunut! Jani Uljaan lavastus ja Kalle Ropposen valosuunnittelu luovat tyylikkään, kauniin ja toimivan kehyksen Tuomas Parkkisen tarpeeksi yksinkertaiselle, mutta älykkäälle ohjaukselle. Ensimmäinen näytös tapahtuu yhden moniaukkoisen seinän edessä vain muutamia yksinkertaisia huonekaluja hyödyntäen. Vaikka lavastus ei juurikaan vaihdu, tilanteiden ja tapahtumapaikkojen vaihdot ovat aivan selviä. Ensimmäisen näytöksen "Viikonloppu maalla" -finaalilaulun aikana paljastuu seinän takaa upea kesäöinen järvimaisema, mikä saa odottamaa innolla toista näytöstä. Tuomas Lampisen suunnittelemat puvut ovat kauniit ja hyvin ajanmukaiset, mikä ilahdutti minua, vaikka toisen näytöksen kimalteiset juhlapuvut näyttivätkin neljänteen riviin hieman muovisilta. Jussi Vahvaselän johtama orkesteri soitti Sondheimin monimutkaisen, lennokkaan ja modernin musiikin sen monia sävyjä kunnioittaen, todella hyvin. Sondheimin alkuperäiset laulunsanat ovat tupaten täynnä mainioita ironisia riimejä, loppusointuja ja sisäistä rytmillisyyttä. Edesmenneen Juice Leskisen kekseliäs suomennos tekee erinomaisesti oikeutta Sondheimin tekstille. Sääli, että emme pääse enää nauttimaan Leskisen uusista musikaalisuomennoksista.

Kuva: Turun Kaupunginteatteri

Kaikkien näiden hienojen elementtien päälle nautin vielä näyttelijäntyöstäkin! Erityisesti Kirsi Tarvainen (kuvassa) on armoitettu ylväs ja vivahteikas, rakkautta kaipaava näyttelijätär Desiree Armfeldt. Tarvaisen laulutaito on upea ja hänen esittämänsä Sondheimin ainoa hittilaulu "Send in th Clowns" ("Niin hupaisaa") nousi täysin Broadway-tasolle. Mikä ilo! Vasta tänä syksynä Fredrik Egermanin roolissa aloittanut tarkka ja pienieleinen Juhani Laitala onnistui myös hyvin muutamista laulutekstien stiplauksista huolimatta. Fredrikin, Annen (Elli Vallinoja) ja Henrikin (Jukka Nylund) ensimmäisen näytöksen trio "Niin/Sitten/Pian" ("Now/Later/Soon") kärsi ikävä kyllä jonkulaisista mikrofoniongelmista, mutta myös Vallinoja ja Nylund jäivät mieleen erinomaisina laulajina. Koko näyttelijäensemble itseasiassa onnistui hyvin, eikä yksikään jäänyt toista huonommaksi. (Lisätietoja esityksestä Turun Kaupunginteatterin nettisivuilla.) 

Vaikka musikaalissa on monta mainiota laulua ja musiikkikohtausta, on ensimmäisen näytöksen päättävä ensemble-kohtaus "Viikonloppu maalla" musikaalin ehdottomia helmiä. Turkulaiset onnistuivat kohtauksessa niin hyvin, että ainakin minä hoilotin laulua päässäni kolme päivää esityksen jälkeen. Kohtauksesta on myös tehty videoversio, joten nyt teillä kaikilla muillakin on mahdollisuus päästä Turun Kesäyön tunnelmaan! Varoitus: tämä on yksi Sondheimin armottomimmista korvamadoista... mutta upea sellainen! 

Ja vielä viimeiset sanat ennen videota: katsokaa Bergmanin elokuva, tutustukaa Sondheimin musikaaliin ja menkää Turkuun sitä katsomaan jos vielä ehditte. Kolme hyvää syytä hymyilemiseen!


Kesäyön hymyilyä: Viikonloppu maalla from Dirtstudios on Vimeo.

Movicals eli elokuvaalit - elokuvasta musikaaliksi

Luin vastikään yllättyneenä uutisen, että vuonna 1998 ilmestyneestä Oscar-palkitusta komediasta Rakastunut Shakespeare (Shakespeare in Love) ollaan suunnittelemassa musikaaliversiota. Uutinen synnytti minussa todella ristiriitaisia tunteita. Rakastunut Shakespeare on eräs kaikkien aikojen lempielokuviani, ja kuten blogini lukija jo tietää, musikaalit ovat myös eräs lempiasiani maailmassa. Kun yhdistetään kaksi hyvää asiaa, tulee niistä yhdessä tosi hyvä - vai tuleeko sittenkään? Tuleeko kahdesta plussasta yhdessä suurempi plussa vai tuleeko niistä sittenkin vain pitkä miinus?

Amerikkalaiset ovat viime vuosikymmeninä kunnostautuneet paitsi jukebox-musikaalien, myös niin sanottujen elokuvaalien (movicals) saralla. Elokuvaalit ovat alunperin tavallisista puhe-elokuvista tehtyjä musikaaliversioita näyttämöillä. Hyviä esimerkkejä elokuvaaleista ovat esimerkiksi musikaalit Legally Blonde (2007 / elokuva Blondin kosto 2001), The Full Monty (2000 / Housut pois 1997), Spamalot (2005 / Monty Python and the Holy Grail 1975), Billy Elliot (2005 / 2000) ja Catch Me If You Can (2011 / 2002). Lisäksi suurin osa Disney-musikaaleista perustuu elokuviin, mutta ne ovat olleet alunperinkin musikaalielokuvia, joten varsinaisten edellä mainittujen elokuvaalien joukkoon niitä ei kannata lukea. Te lukijat keksitte varmasti todella monta muutakin hyvää esimerkkiä elokuvaalista - jatkakaa listaa vaikka kommentteihin!

Miksi elokuvaaleja sitten tehdään? Larry Stempel on kirjoittanut elokuvaaleista teoksessaan Showtime. A History on the Broadway Musical Theater (2010) ja hänen mukaansa elokuvaalit ovat leimallinen 1990-luvun ja 2000-luvun alun ilmiö. Elokuvaalien taustalla on tietenkin taloudelliset intressit: elokuvilla on jo valmis yleisö, jota todennäköisesti kiinnostaa suosikkielokuvasta tehty musikaali - tuttu tarina ja tutut hahmot. Stempel kirjoittaa, että elokuva myy musikaalia, musikaali myy elokuvaa ja molemmat myyvät oheistuotteita. Elokuvien ei siis tarvitse olla valmiiksi musikaaleja, vaan niihin lisätään musiikki ja laulut sopiviin kohtiin. Stempelin mukaan jo 1900-luvun puolessa välissä tehtiin runsaasti musikaaliversioita tunnetuista elokuvista, mutta niiden leimallisena piirteenä oli esimerkiksi musikaalin nimeäminen eri nimellä ja sen avulla selvän eron tekeminen elokuvan ja uuden näyttämöversion välille. Menneinä vuosikymmeninä elokuva toimi samanlaisena lähdemateriaali musikaalille kuin vaikkapa romaani tai näytelmä - sovitettavana lähteenä. Kuitenkin vuosituhannen vaihteen elokuvaaleissa eron tekeminen ei ole enää tärkeää, päinvastoin. On markkinoinnille edullista, että musikaali vastaa mahdollisimman tarkasti elokuvallista esikuvaansa, vain uudella musiikilla sävytettynä.

Mutta palatakseni takaisin alkuun: millainen Rakastunut Shakespeare -musikaalista mahtaa tulla? Itse olen ainakin sitä mieltä, että musikaalin tekeminen menestyneestä puhe-elokuvasta on melko järjetöntä - tuovatko väkisin tarinaan ympätyt laulut todella jotain ekstraa jo hyvään juttuun? Jos ja kun Rakastunut Shakespeare -musikaali kuitenkin totetuu, on minun todennäköisesti pakko päästä sitä katsomaan. Mutta mitä mieltä te olette ylipäätään elokuvista sovitetuista musikaaleista? Mitä elokuvaaleja olette nähneet?

Koska olen niin Rakastuneen Shakespearen pauloissa, linkkaan tämän tekstin loppuvideoksi elokuvan trailerin. Suosittelen kaikille lämpimästi tätä elokuvaa, se on mielestäni yksinkertaisesti hieno, älykäs, hauska ja ihana!

P.S. "Elokuvaali" on itse keksimäni hassu suomennos termille "movical". En pahastu, vaikka se olisi jonkun mielestä hölmö tai jopa ärsyttävä. Otan myös mielelläni vastaan uusia ehdotuksia termin suomentamiseksi!

West Side Story -elokuva 50 vuotta

Eräs kaikkien aikojen suosikkimusikaaleistani West Side Story on monelle tuttu vuonna 1961 valmistuneena elokuvana. Ensi tiistaina 18.10.2011 West Side Storyn elokuvaversion ensi-illasta tulee kuluneeksi tasan 50 vuotta. Onnea ihana West Side Story!

Varsinainen WSS-näyttämömusikaali valmistui vuonna 1957 ohjaaja-koreografi Jerome Robbinsin, säveltäjä Leonard Bernsteinin, libretisti Arthur Laurentsin sekä sanoittaja Stephen Sondheimin yhteistyön tuloksena. Se on moderni Romeo ja Julia -tarina, jossa kaksi vihoittelevaa sukua ovat muuttuneet amerikanpuolalaisten ja puertoricolaisten siirtolaisten kaduista taisteleviksi nuorisojengeiksi. Jetsien entinen jäsen Tony rakastuu Sharksien johtajan siskoon Mariaan ja loppu on tietenkin onneton.

West Side Story oli hyvin moderni ja rohkea teos omana aikanaan: temaattisesti, musiikillisesti ja tanssillisesti. Broadwaylla ei oltu ennen nähty musikaalia, jonka kaikki keskeiset mieshenkilöt kuolevat väkivaltaisesti lavalle. Vaikka tanssia oli käytetty musikaaleissa monella tavalla aiemminkin, West Side Story onnistui uudella tavalla sitomaan tanssin ja liikeen osaksi tarinankerrontaa. Teos onkin "läpitanssittu" - näyttelijöiden kaikki liike oli Robbinsin tarkasti koreografioimaan. Bernsteinin musiikki oli musikaalimusiikiksi myös uudenlaista, se yhdisti klassisten oopperoiden sävelkulkuja latinalaisen amerikan rytmeihin ja moderniin jazziin.

Kokonaisuutena West Side Storyn vahvuus on mielestäni sen uskomattoman hieno yhdistelmä traagisia tapahtumia, romantiikkaa, huumoria, musiikkia ja tanssia. Musikaalin realistinen ympäristö ja nuorison todelliset ongelmat kuten ennakkoluulot siirtolaisia kohtaan, työttömyys sekä elämän ja tulevaisuuden yleinen näköalattomuus luovat erinomaisen kontrastin romanttiselle nuorelle rakkaudelle. West Side Story onnistuu käsittelemään aiheitaan samaan aikaan lempeästi, humoristisesti ja viiltävän ironisesti, mikä vain vahvistaa teoksen sydämessä piilevää rakkauden ja rauhan sanomaa.

Vuonna 1961 valmistuneeseen West Side Storyn elokuvaversioon saatiin mukaan se kaikki modernius ja vaikuttavuus, mikä teki musikaalista suositun jo heti kantaesityksensä jälkeen. Elokuvan teossa olivat mukana musikaalin alkuperäiset tekijät sekä ohjaaja Robert Wise. Elokuva voitti kymmenen Oscar-palkintoa (11 ehdokkuudesta), joista yksi oli parhaan elokuvan palkinto. Pääosia näyttelivät Natalie Wood (Maria), Richard Beymer (Tony), Russ Tamblyn (Riff), Rita Moreno (Anita) sekä George Chakiris (Bernardo). Natalie Woodin lauluosuudet dubbasi Marni Nixon ja Richard Beymerin osuudet lauloi Jimmy Bryant.

En osaa valita suosikkikohtaustani elokuvasta - se on kokonaisuutena niin loistava, niin toimiva, niin upea, niin vaikuttava, niin hurja ja niin ihana! Linkkaan tähän nyt yhden suosikeistani, "America" -laulun ja tanssikohtauksen. "America" oli alkuperäisessä näyttämömusikaalissa pelkästään puertoricolaisten tyttöjen laulu, mutta elokuvaan tehty "American" muutos tyttöjen ja poikien yhteiseksi lauluksi toimii mielestäni ehdottomasti paremmin. Oikeastaan olisin voinut linkata myös Tonyn laulun "Something's Coming", Jetsien "Coolin" tai "Gee Officer Krupken" tai Marian "I Feel Prettyn" tai minkä vaan rakkauslauluista... Oi, jokainen kohtaus West Side Story -elokuvasta on uudelleenkatsomisen arvoinen!

Hyvä lukijani, liity kanssani WSS:n 50-vuotispäivien juhlintaan "American" tahdissa ja kommentoi mikä on sinun suosikkikohtauksesi!

Musikaalilaulujen tyyppejä

Palautin eilen graduni lopullisesti yliopistolle tarkastukseen ja olen vihdoin valmistumassa maisteriksi. Tämän kunniaksi ajattelin, että voisin kirjoittaa pienen jutun tänne blogiinkin liittyen graduni aiheeseen. Graduni (eli yliopiston lopputyöni) otsikko on mahtipontinen Laulujen dramaturgiset tehtävät kolmen eri aikakauden musikaaleissa. West Side Story, Company ja The Phantom of the Opera. - ja kuten otsikko kertoo, käsittelin työssäni kolmen em. musikaalin laulujen tekstuaalisia tehtäviä eli sitä, mitä laulujen aikana musikaalissa tekstin tasolla tapahtuu. (Gradu on luettavissa täällä.) Ajattelin poimia kuitenkin tähän blogiin erään yksityiskohdan työstäni: amerikkalaisen musikaalitutkija Richard Kislanin tekemän jaottelun musikaalien keskeisimmistä laulutyypeistä. (Älkää pelästykö, vaikka tämä kirjoitus on selvästi pidempi kuin monet aiemmat - palaan kyllä taas ensi kerralla noihin vähän lyhyempiin teksteihin.)

Kislan esittää teoksessaan The Musical: A Look at The American Musical Theater melko rohkean musikaalilaulujen jaottelun yksinkertaisiin tyyppikategorioihin. En suhtaudu Kislanin jaotteluun aivan kritiikittömästi, mutta mielestäni se on hauska työväline ja näkökulma musikaalien tarkasteluun. Hänen mielestään laulut voidaan jakaa erilaisiin päätyyppeihin, joita ovat balladi (ballad), hurmauslaulu (charm song), huumorilaulu (comedy song), musikaalikohtaus (musical scene), minä olen -laulu (I Am -song), minä tahdon -laulu (I Want -song) sekä erityismateriaali (special material).

Balladit ja hurmauslaulut ovat rakkauslauluja, joissa joko kuvataan rakkautta tai yritetään saada toinen rakastumaan. Rakkausballadeja löytyy varmasti melkein kaikista maailman musikaaleista, mutta hyviä esimerkkejä voi poimia vaikkapa Rogersin ja Hammersteinin klassikoista. Hurmauslaulujen tehtävänä on myös tuottaa mielihyvää yleisölle ja kuvata sitä, että kaikki päättyy lopulta varmasti hyvin. The Sound of Musicin "My Favorite Things" on yksi Kislanin antamista hurmauslaulu-esimerkeistä. Omasta mielestäni The Phantom of the Operan “All I Ask of You” on sekä balladi että erinomainen esimerkki hurmauslaulusta, jonka tarkoitus on tyynnyttää Christinen ohella myös yleisö.

Huumorilaulujen tehtävä on Kislanin mukaan kääntää epäonni tai turhautuminen nauruksi ja vapauttaa siten tunnelmaa.  Eräs esimerkki tällaisesta laulusta on West Side Storyn “Gee, Officer Krupke”, jonka tehtävä musikaalin alkuperäisessä näyttämöversiossa oli purkaa Jetsien tappelun jälkeistä jännitystä ja ahdistusta mustan huumorin keinoin. Huumorilauluja on myös runsaasti muissakin musikaaleissa, varmasti tekin keksitte monta esimerkkiä!

Musikaalikohtauksesta Kislan antaa esimerkiksi West Side Storyn “Tonight-ensemble” -kappaleen, joka yhdistää kaikkien päähenkilöiden odotukset tulevasta illasta yhteen lauluun ja tekee musiikin ja laulunsanojen avulla suuren siirtymän morsiuskaupan rauhasta väkivaltaiseen tappeluun. The Phantom of the Operassa musikaalikohtauksia ovat esimerkiksi "Masquerade" sekä "Notes".

Minä olen- ja minä tahdon -lauluja Kislan ei määrittele tarkemmin, mutta niiden nimet kertovat tyyppien sisällöstä. Hän ei myöskään esittele enempää viimeistä kategoriaansa, erityismateriaalia, mutta se on ilmeisesti vapaa kaikille numeroille, joita ei pystytä määrittelemään miksikään muuksi. Erityismateriaali on itseasiassa minusta Kislanin jaottelun hölmöin osa, se on ns.kaatoluokka, joka osoittaa, että jaottelu ei ole mitenkään täydellinen.

Analysoin gradussani siis kolmea musikaalia, joista keskimmäinen on tässä blogissa aiemminkin mainittu Stephen Sondheimin Company (1970). Company on niin sanottu teemamusikaali, jonka laulut on kirjoitettu tuomaan toisen, usein ristiriitaisen, näkökulman kohtaukseen tai laulua edeltäneeseen dialogiin. Monet Companyn lauluista laulaa joku kohtauksen ulkopuolinen henkilö ja niiden sävy on usein hyvin ironinen. Yllättäen (tai ei) Companyn laulut eivät oikein millään osuneet Kislanin tyyppijaotteluun. Kislan on tehnyt selvästi jaottelunsa Broadwayn kultakauden niin sanottujen yhtenäismusikaalien perusteella ja modernimpi teemamusikaali istuu jaotteluun todella huonosti.

Vaikka Kislanin jaottelussa on omat ongelmansa, eikä se sovi ollenkaan kaikkien musikaalien analysointiin, päädyin gradussani kuitenkin ehdottamaan muutamia lisäyksiä Kislanin kategorioihin. (Lähinnä jotta Kislanin jaottelusta tulisi käyttökelpoisempi ja siksi, että keksin muutaman uuden laulutyypin...)

Ensimmäinen uusista tyypeistä voisi olla ns. viettelylaulu, jonka tehtävänä on saada vastaanottaja ihastumaan tai rakastumaan laulajaan. Viettelylaulu eroaa Kislanin balladeista ja hurmauslauluista siinä, miten laulajan tarkoitus ei ole pelkästään ilmaista omaa tunnettaan, vaan laululla on selkeä suunta ja päämääränä muutoksen aiheuttaminen vastaanottajassa. The Phantom of the Operassa on täydellinen viettelylaulu "Music of the Night" ja lisäksi viettelylaulusta käy esimerkiksi Funny Girlin humoristinen “You are Woman, I Am Man”.

Toinen laulujen lisätyyppi olisi mielipiteenmuodostus- tai päätöksentekolaulu, jonka aikana hahmo yrittää tehdä tai tekee päätöksen häntä vaivaavassa asiassa. Laulua edeltää tai sen aikana käy ilmi hahmon sisäinen tai ulkoisten olosuhteiden aiheuttama ristiriita, johon tarvitaan ratkaisu. Klassinen esimerkki tällaisesta on My Fair Lady -musikaalissa professori Higginsin viimeinen laulu “I’ve Grown Accustomed To Her Face”, jonka aikana Higgins selvittää itselleen tunteensa Elizaa kohtaan.

Kolmas uusi laulutyyppi olisi niin sanottu itsetunnonvahvistuslaulu. Sen tehtävänä on vahvistaa laulajan tai laulajien uskoa itseensä. Tällaisilla lauluilla on samoja ilahduttavia ja toivoa luovia piirteitä kuin Kislanin hurmauslauluilla, mutta itsetunnonvahvistuslaulut eroavat hurmauslaulusta siinä, että niillä on ensisijainen merkitys draaman sisäisessä maailmassa, laulua laulavalle hahmolle. Itse käsitän hurmauslaulut lähinnä yleisöä piristäviksi musiikkinumeroiksi, mutta itsetuntoa vahvistavien laulujen tehtävä on ensin muuttaa hahmoa, jonka kautta vasta yleisön mieli kohoaa. West Side Storyssa tällaisia lauluja ovat porukan yhteistä itsetuntoa ja yhteenkuuluvuutta vahvistavat “Jet Song”, “Cool” ja “America” sekä Marian “I Feel Pretty”. Muista hyvistä itsetunnonvahvistuslauluista olen kirjoittanut tässä blogissa jo aiemmin.

Viimeinen ehdottamani uusi tyyppikategoria on niin sanotut vastalaulut. Vastalaulut esittävät vastakohtaisen näkemyksen tai ristiriidassa olevan kommentin tekstin eli dialogin tasolla tapahtuneisiin asioihin. Teemamusikaali Companyssa lähes kaikkien laulujen ensisijainen tehtävä on toimia tällaisina kohtauksia kommentoivina lauluina, mutta esimerkiksi myös West Side Storyn lauluista “I Feel Pretty” -laulun kepeä huumori luo kylmäävän kontrastin edellisessä kohtauksessa tapahtuneille murhille.  The Phantom of the Operassa eräänlaisena vastalauluna toimii ”The Point of No Return”, jossa Christine laulaa Kummituksen säveltämän oopperan sisällä intohimoista rakkaudentunnustusta tätä kohtaan, vaikka aiemmin tyttö on kertonut pelkäävänsä Kummitusta.

Mutta nyt, hyvät lukijani! Toivoisin teiltä kommentteja Kislanin ja itseni esittämistä tyyppiakategorioista! Kiistäkää ja väittäkää vastaan, tai jos keksitte hyviä esimerkkejä tai uusia tyyppilajeja, niin antakaa tulla! Miltä tällainen kategoriointi teistä vaikuttaa? Fiksua vai tyhmää? Hyödyllistä vai turhaa? Olisin todella kiinnostunut kuulemaan ajatuksianne, koska tiedän että lukijoissa on jo useampia musikaaleihin hyvin perehtyneitä ihmisiä. Tällä kertaa en linkkaa loppuun mitään videota, mutta klikkailkaa tämän tekstin laulujen nimiä, niin pääsette käsiksi videoihin. Hauskoja lauluhetkiä taas itsekullekin!

Oi Bollywood!

Kiitos sisareni ja Helsingin Rakkautta ja Anarkiaa -elokuvafestivaalin, Bollywood-musikaalielokuvat iskeytyivät eilen tajuntaani tuhansien volttien voimalla. Kävimme katsomassa festarinäytöksenä esitetyn dokumentin Bollywood: The Greatest Love Story Ever Told, joka oli, erästä toista katsojaa lainatakseni, "hieman yli tunnin mittainen Bollywood-elokuvien traileri". Erään arvion dokumentista voi lukea esimerkiksi täältä, mutta lyhyesti sanottuna dokumentti oli upea ja värikylläinen sekoitus eri elokuvista leikattuja ja teemoittain yhdistettyjä musikaalikohtauksia sekä muutamia Bollywoodin tähtinäyttelijöiden melko tyhjänpäiväisiä kommentteja. Lisäksi tekijät olivat yhdistäneet musikaalikohtausten oheen vanhoja kuvia ja filmejä Intian 1900-luvun historian hurjimmista ja surullisimmista tapahtumista. Dokumentti ei niinkään tarjonnut faktatietoa Bollywoodista vaan lähinnä ihanaa fiilistelymateriaalia ja tilaisuuden rakastua Bollywoodin musikaalielokuviin uudelleen.

Huomasin myös, että olen musikaali-intoilussani jättänyt Bollywood-genren kokonaan huomiotta, mutta nyt täytyy ryhdistäytyä ja korjata asia. Olen vakaasti päättänyt tutustua intialaisiin ihanuuksiin lähemmin ja tarkemmin. Ehkä jossain vaiheessa voin kirjoittaa tännekin jotain asiaa Bollywoodista, kunhan itse opin sitä paremmin tuntemaan. Osaisitteko te lukijani vinkata minulle jostain hyvistä Bollywood-tietolähteistä tai -elokuvista, jotka kannattaisi ehdottomasti katsoa? Kaikki vinkit auttavat!

Itse olen aikoinani nähnyt elokuvan Kabhi Kushi Kabhie Gham (suom. Ilon päiviä, surun päiviä, 2001), jossa esiintyvät Bollywoodin ehkä kuuluisimmat näyttelijät Amitabh Bachchan, Shahrukh Khan, Kajol, Hrithik Roshan ja Kareena Kapoor. (Joukosta puuttuu vain ihana Aishwarya Rai.) Jotta itsekukin voisi vähän fiilistellä Bollywood-tunnelmia ja saada uutta intialaista tanssienergiaa itseensä näin syysiltojen pimetessä, linkkaan teille laulun "Bole Chudiyan" em. elokuvasta. En tiedä enkä muista mitä laulussa sanotaan, mutta tunnelma puhukoon puolestaan - hyvin näyttää menevän!

Barbara, Lea ja Lauren

Barbara Streisand

Koska edellinen kirjoitukseni käsitteli upeita miestähtiä, ajattelin että tasapainon vuoksi on seuraavaksi käsiteltävä upeita naisia. Tunnetteko musikaalin Funny Girl? Sitä ei ole käsittääkseni koskaan suomennettu eikä siksi esitetty Suomessa, mutta musikaalin elokuvaversio (1968) voi olla monelle täälläkin tuttu. Funny Girl (1964) kertoo revyykoomikko Fanny Bricen (1891–1951) elämästä, urasta ja avioliitosta peluri Nick Arnsteinin kanssa, mutta monet muistavat musikaalin parhaiten yhtenä Barbara Streisandin hienoimmista töistä. Nuori Steisand näytteli Fanny Bricea sekä musikaalin alkuperäisversiossa Broadwaylla että kaksi vuotta myöhemmin musikaalin tullessa ensi-iltaan Lontoossa, ja tietenkin myös musikaalin elokuvaversiossa. Funny Girlin isoimpia hittejä ovat Streisandin tulkitsemat "People" ja "Don't Rain on My Parade". Musikaalin on säveltänyt Jule Styne, sanoittanut Bob Merrill ja tekstin kirjoittanut Isobel Lennart. 

Mutta miksi puhua Funny Girlistä juuri nyt? Esimerkiksi sen takia, että musikaalista on tulossa uusi versio Broadwaylle keväällä 2012 ja kesällä spekulaatiot pääosan naistähdestä kävivät kuumina. Kuka voisi täyttää Barbaran valtavat Funny Girl -saappaat? Kenellä nuorella musikaalinaistähdellä olisi yhtä hieno ääni, tarpeeksi temperamenttia ja sopiva yhdistelmä koomikonlahjoja ja uskottavuutta myös vakavaan näyttelemiseen? Kuka on se nuori naistähti, jolla on tätä kaikkea ja lisäksi näyttääkin ihan Barbara Streisandilta? Tietysti Lea Michele.

Lea Michele

Lea Michele valloitti Broadwayn vuonna 2006 esittämällä Spring Awakening -musikaalin Wendlaa ja vuodesta 2009 lähtien Michele on säteillyt showkuorosta kertovan Glee-televisiosarjan Rachelina. Vuoden 2010 Tony-gaalassa Michele esitti "Don't Rain On My Parade"-kappaleen vaikuttavalla tavalla (katso video), mikä tietysti toimi kuin todella julkisena koelauluna Funny Girlin uuden version päärooliin.

En epäile, etteikö Michele olisi kyennyt esittämään Fanny Bricen roolia hyvin, mutta siitä huolimatta olin todella positiivisesti yllättynyt kun luin elokuun alussa uutisen, että rooliin oli valittu Lauren Ambrose. Ambrose muistetaan varmasti parhaiten Mullan alla -TV-sarjan Claire Fisherinä ja tuskin kovin moni on kuullut Ambrosen laulavan. Itsekin rupesin heti kaivelemaan netistä Ambrosen lauluesityksiä ja päädyin toteamaan että huh ja vau kuinka hienosti hän laulaakaan! Ambrose esiintyy näyttelemisen ohella The Leisure Class -bändinsä kanssa, ja esimerkiksi heidän versionsa myös Funny Girl -elokuvassakin mukana olleesta Fanny Bricen "My Man" -laulusta on kuunneltavissa täältä. Toinen vaikuttava esimerkki Ambrosen laulutaidoista on tämä video, laulu alkaa suunnilleen kohdassa 6:10.

Lauren Ambrose

Olen uutisen luettuani miettinyt paljon, millainen Ambrosen Fanny Bricesta tulee ja olen päätynyt uskomaan, että hän pystyy tekemään roolista aivan omanlaisensa ja hyvällä tavalla Streisandin versiosta poikkeavan suorituksen. Hän on Lea Michelea kahdeksan vuotta vanhempi ja pystyy todennäköisesti myös tuomaan aikuisen Fannyn hahmoon enemmän elämänkokemusta kuin mitä nuorella Michelella olisi ollut tarjota. Funny Girlin tarina kuitenkin kuljettaa Fanny Bricen elämää nuoruudesta keski-ikään. Olisi todella hienoa päästä keväällä New Yorkiin tätä katsomaan, mutta saas nähdä pääsenkö. (Funny Girl tulee itseasiassa ensi-iltaan ensin Los Angelesissa tammikuussa 2012 mutta siirtynee New Yorkiin myöhemmin keväällä.)

Entä te, hyvät lukijani, miltä Ambrose teidän korviinne kuulostaa tai mitä mieltä olette Lea Michelesta tai Barbara Streisandista? Koska omasta mielestäni Barbara Steisandin Funny Girl on käsittämättömän hieno ja valloittavan ihana, haluan linkata teille tähän loppuun sydämeenkäyvän "People"-laulun musikaalin elokuvaversiosta. Kohtauksessa on mukana myös Nick Arnsteinia esittänyt tummasilmäinen Omar Sharif.

Musikaalilavalta elokuvatähdeksi

Hugh Jackman

Tiedättehän Hugh Jackmanin - tuon komean australialaislähtöisen elokuvatähden, jonka osa muistaa X-men-elokuvien Wolverinena ja toiset Baz Luhrmannin Australia-elokuvan lihaksikkaana cowboyna? Mutta tiesittekö, että ennen Hollywood-aikojaan Jackman on tehnyt näyttävän uran musikaalitähtenä Australiassa, Iso-Britanniassa sekä Yhdysvalloissa? Olen jo aiemmin linkannut tähän blogiin videon Jackmanista laulamassa Oklahoma!-musikaalin "Rimpsukattoiset kärryt"-laulua (kirjoittajan vapaa suomennos). Entä sitten surusilmäinen, mutta yhtäkaikki hurjan komea näyttelijä Patrick Wilson, joka on viime vuosina nähty elokuvissa Little Children (2006) ja Morning Glory (2010) sekä upeassa HBO-minisarjassa Angels in America (2003). Tiesittekö, että Wilsonkin on ollut jo ennen elokuvauraansa melkoinen musikaalitähti?

Patrick Wilson

Molemmat mainitsemani tähdet ovat tulleet ainakin minulle tutuiksi ensisijaisesti elokuvien kautta, mutta heidän musikaalimenneisyytensä innostaa ja kiinnostaa minua valtavasti. Luulen, että kyse on oikeastaan isommasta asiasta: kiinnostavinta olisi tietää, kenellä kaikilla Hollywood-tähdillä onkin musikaalimenneisyys, joka ei vain koskaan mistään viihdeuutisista käy ilmi? Hyvät lukijani, auttakaa tietämätöntä naista mäessä: keksittekö te lisää supertähdiksi nousseita (elokuva)näyttelijöitä, joilla olisi selvästi tausta musikaalipuolella?

Hugh Jackmanin musikaaliuran kärkiteoksiin käsittääkseni kuuluvat juuri aiemminkin linkattu Lontoon Royal National Theatren Oklahoma! (1998) sekä australialaisen showmiehen Peter Allenin elämäntarinan kertova jukebox-musikaali The Boy from Oz (2003), josta Jackman itseasiassa voitti Tony-palkinnon. Kun edellä mainittu Trevor Nunnin ohjaama Lontoon Oklahoma! siirrettiin Broadwaylle (2002), Hugh Jackmanin aiemmin esittämän Curlyn rooliin palkattiin - hassua kyllä - juuri Patrick Wilson. Sitä ennen Wilson oli nähty Broadwaylla muun muassa Jerry Lukowskina brittielokuvaan perustuneessa The Full Monty -musikaalissa (2001) sekä Carouselin kiertueversion (1996) Billy Bigelow'na. Vuonna 2004 Wilson nähtiin The Phantom of the Operan elokuvaversion Raoulina, mikä oikeastaan hauskalla tavalla linkittää Wilsonin musikaali- ja elokuvaurat toisiinsa. (Ikävää vain, että Raoulin rooli on lähes pelkkää patsastelua, eikä Wilsonilla ole juuri näyteltävää.) Myös Jackman pääsee vihdoin piakkoin yhdistämään vastaavalla tavalla omat musikaali- ja elokuvatähteytensä: Jackman on palkattu näyttelemään Jean Valjeania Les Misérables -musikaalin uudessa elokuvaversiossa (uutinen esimerkiksi Playbillin nettisivuilla). Vaikka en olekaan fanaattinen Les Mis -fani, odotan kyllä innolla Jackmanin ja Russel Crowen(!) näkemistä laulamassa valkokankaalla.

Niin runsas ja monipuolinen historiallisten videopätkien aarreaitta kuin Youtube onkin, en löytänyt oikein mitään edustavaa musikaalipätkää Patrick Wilsonista, joten tyydyn taas vain alleviivaamaan Hugh Jackmanin taituruutta. Tällä kertaa Hugh hassuttelee musikaalipotpurin yhdessä mainion Neil Patrick Harrisin kanssa vuoden 2011 Tony Awardsissa. Neil Patrick Harris on muuten eräs, joka voisi kuulua tähän samaan listaan Jackmanin ja Wilsonin kanssa, mutta palataan häneen ehkä joskus toiste. Nyt kuitenkin hauskanpitoa Tonyissa!

Next to Normal

Olin vihdoin eilen katsomassa Helsingin kaupunginteatterin Next to Normal -musikaalia. Täälläkin aiemmin hehkutetun Tony- ja Pulizer-palkittu teoksen kohdalla odotukseni olivat melko korkealla, mutta ne täyttyivätkin lähes täysin. Huomasin kuitenkin, että menneen kesän graduanalysointi oli jäänyt ehkä hieman päälle ja keskityin musikaalissa eniten dramaturgisen kokonaisuuden ja laulujen suomennosten tarkkailemiseen. Esityksen loppu oli toki koskettava, mutta en ollut ollenkaan niin liikuttunut, kuin olin ennakkoon ajatellut tai mitä jotkut toiset yleisössä olivat. (Se oli erikoista, koska liikutun todella helposti kyyneliin.)

Kuva: Helsingin kaupunginteatteri

Next to Normalin tarkemman juoniselostuksen voitte lukea vaikkapa Wikipediasta, mutta lyhyesti sanottuna musikaalin keskiössä on perhe, jonka äiti Diana sairastaa bipolaarista oireyhtymää eli on voimakkaasti maanisdepressiivinen. Perheen ensimmäinen lapsi, poika Gabe, on kuollut jo vauvana, mutta äiti kuvittelee poikansa jatkuvasti vierelleen, mikä haittaa suhdetta aviomies Daniin ja tytär Natalieen. Helsingin esityksessä Dianaa näytteli upeasti Jonna Järnefelt, muissa rooleissa olivat Juha Junttu (Dan), Vuokko Hovatta (Natalie), Tuukka Leppänen (Gabe), Petrus Kähkönen (Henry, Natalien poikaystävä) ja Antti Timonen (Tohtori Fine / Tohtori Madden, Dianaa hoitavat lääkärit).

Next to Normal on hieno esimerkki siitä, että musikaaliksi sopii myös vakava, rankka ja traaginen tarina. Viime vuosina yhä enenevässä määrin tehtyjen elokuvien musikaaliversioiden ja tietyn bändin biisien ympärille kyhättyjen jukebox-musikaalien suossa oikeaan dramaturgisesti uskottavaan, liikuttavaan ja kestävään tarinaan perustuva musikaali on ainakin minulle varsinaista taivaan mannaa. Next to Normalin tarina on sellainen, että sen pikemminkin odottaisi näkevänsä teatterin pienellä näyttämöllä tiivistunnelmaisena puhedraamana, mutta se sopii musikaaliksi mielestäni todella hyvin. Musikaalien voima on niiden kyky esittää ihmisten välisiä tunteita laulujen, liikkeen ja musiikin avulla niin että ne tuntuvat kaikkien katsojien sisuskaluissa ja saavat katsojien omat tunnevirrat liikkeelle. Surun ja perheen sisäisen ahdistuksen kuvaamiseen musikaalin keinot ovat itseasiassa todella sopivia.

Next to Normalin musiikki on modernia, melodista rock-pop-musiikkia. Ensimmäisen katselukerran aikana laulut eivät ehdi tulla niin tutuiksi, että ne jäisivät soimaan päähän. Pikemminkin laulut on tehty helposti omaksuttaviksi, mikä tekee niistä myös helposti unohtuvia. Huomasin esityksestä lähtiessäni, että päässäni soi Helsingin kaupunginteatterissa muutama vuosi sitten esitetyn Spring Awakening -musikaalin kappaleet. Spring Awakeningin soundtrackia olen kuunnellut enemmän ja mielestäni musikaalien kappaleissa on todellakin jotain samaa. Mitä mieltä te olette? Onko vaikutelmani aivan väärä vai jopa itsestäänselvä?

Ainoa asia, joka minua häiritsi Next to Normalissa on se, että musikaali on käytännössä läpisävelletty. Musikaalitutkija Scott McMillin kirjoittaa teoksessaan Musical as Drama siitä, että musikaalilajityyppi on aina perustunut kahden erilaisen moodin, tekstin ja musiikin, vaihtelulle. McMillin näkee musikaalin tekstin eli dialogin luovan esitykseen eteenpäin kulkevan aikatason ja musiikkinumeroiden keskeyttävän tämän omalla lyyrisellä, toisteisella aikatasollaan. Näiden eteenpäin kulkevan ja lyyrisen, toisteisen aikatason vuorottelu on musikaalien ydin ja sydän, ja se nostaa musikaalin siivilleen. Next to Normal, kuten kaikki muutkin läpisävelletyt musikaalit, kompastuvat juuri tässä; olen samaa mieltä McMillinin kanssa siitä, että musiikkinumerot ovat vaikuttavimpia silloin kun ne vuorottelevat dialogin, musiikittoman ajan, kanssa. Kun nämä molemmat osa-alueet ovat tasapainossa, katsoja odottaa seuraavaa musiikkinumeroa ja saa nautintoa siitä, että musiikkinumero näyttää henkilöt uudessa valossa tai kertoo saman asian erilaisella tavalla kuin dialogi. Next to Normalin vähäinen dialogi puhutaan lähes aina sillä tavalla, että taustalla on musiikkia vielä edellisestä laulusta tai jo tulevan laulun alkutahdit. Se, että lähes kaikki tärkeä kerrotaan laulaen on osittain myös hyvän ja dramaturgisesti yhtenäisen musikaalin merkki (laulut eivät ole pelkkiä hömppätaukoja), mutta Next to Normalin kohdalla itse huomasin kaipaavani myös musikaalien toista kerrontamoodia - puhdasta dialogia, ilman musiikkia.

Kuva: Helsingin kaupunginteatteri

Kaikenkaikkiaan Next to Normal oli kuitenkin hieno kokemus ja teos kyllä ansaitsee kaikki palkintonsa. Hienoa, että Helsingin kaupunginteatteri tarjoaa meille kaiken muun ohjelmistonsa lomassa moderneja, voimakkaita ja kiinnostavia Broadway-musikaaleja - muilla suomalaisilla teattereilla tuskin olisikaan siihen kapasiteettia. Esityksen miehityksestä on vielä mainittava, että Jonna Järnefelt, Tuukka Leppänen ja Vuokko Hovatta ovat hurjan hyviä, säteilevän upeita ja kokonaisvaltaisen vaikuttavia ja jättivät Juha Juntun, Petrus Kähkösen ja Antti Timosen ikävä kyllä varjoonsa. Kokonaisuus toimi kuitenkin hienosti, ja Lasse Hirven johtama pieni orkesteri sai musiikista paljon irti. (Vaikka omasta mielestäni musiikin volyymi oli vähän liian kovalla.) Samaan hengenvetoon kiitän vielä Markus Tsokkisen yksinkertaisen toimivaa lavastusta ja Teppo Saarisen valosuunnittelua, joka korosti hienolla tavalla muuttuvia tunnetiloja. Mikko Koivusalon suomennos teoksesta oli melko sujuva, mutta musikaalilaulujen suomentamisesta täytyy kirjoittaa joskus toiste aivan oma tekstinsä.

En löytänyt Next to Normalin alkuperäislevytystä Spotifysta, mutta Youtubesta se löytyy kappale kerrallaan. Linkkaan teille nyt musikaalista kappaleen "I'm Alive" (suom. "Eloon jäin") alkuperäisen Broadway-Gaben Aaron Tveitin esittämänä. Tuukka Leppänen tulkitsi tämän kappaleen eilisessä esityksessä räjähtävän voimakkaasti. Kannattaa kuunnella myös muita biisejä - niistä löytää hyviä rytmejä, hienoja harmonioita ja hauskoja sanoituksia. Suosittelen. 

Pyjama päälle ja musikaalikomedia pyörimään!

Mikä sopisikaan paremmin harmaaseen sunnuntain alkuiltaan kuin 1950-luvun musikaalikomedia? Päätin tänään sanoa piutpaut velvollisuuksille ja viettää lokoisan ja virkistävän sunnuntain musikaalien seurassa. Tällä kertaa katseltavaksi valikoitui musikaalielokuva Pyjamaleikki (The Pajama Game 1954, elokuva 1957), jonka tarina seuraa todella klassista kaavaa: poika tapaa tytön - he rakastuvat - ilmenee vaikeuksia - vaikeudet selviävät ja rakkaus voittaa. Pyjamaleikissä on hauskaa se, että romanttisen (musikaali)komedian juoni on sijoitettu tapahtuvaksi pyjamatehtaalle(!) ja rakastumassa toisiinsa ovat uusi pomo ja pyjamatyöntekijöiden ammattiyhdistystä edustava tehtaan luottamusnainen. Elokuvassa pätevää ja työläisten oikeuksista välittävää luottamusnaista esittää ihastuttava Doris Day ja naiseen rakastuvaa uutta pomoa esittää John Raitt.

Doris Day Pyjamaleikissä

1950-luvun parhaissa musikaalikomedioissa on runsaasti mainioita lauluja, tanssi- ja musiikkinumeroita sekä melko nokkelaa sanailua. Tämä pätee myös Pyjamaleikkiin, jossa huumori rakentuu erityisesti hauskoille henkilöhahmoille ja heidän välisille tapahtumilleen. Juonen ytimessä on työläisten vaatimus 7 ja ½ sentin palkankorotuksesta, jota tehtaan omistaja ei halua työläisille antaa. Uusi pomo saa kuitenkin lopulta selville, että omistaja on merkannut palkakorotuksen jo tilikirjoihin, mutta korjannut rahat omaan pussiinsa. Tämän avulla luottamusnainenkin voi tunnustaa rakkautensa pomoon ja kaikki päättyy onnellisesti. Aiheestaan huolimatta musikaali ei ole yhtään poliittinen, päin vastoin, asiat selviävät melko helposti, eikä todellista juopaa työläisten ja omistajien välille juuri rakenneta.

Pyjamaleikki on hauska ja klassinen musikaalikomedia, mutta sen lisäksi teoksen tekijäkaartiin kuuluu muutamia 1900-luvun musikaalihistorian merkittävimpiä miehiä.

• Ohjaaja George Abbott oli amerikkalaisen musiikkiteatterin suurmiehiä, joka työskenteli yhdeksällä vuosikymmenellä muun muassa ohjaajana, tuottajana, käsikirjoittajana ja näytelmäkirjailijana. Useimmat Abbottin musikaaleista ovat suomalaiselle yleisölle melko tuntemattomia, mutta amerikkalaisessa kontekstissa ja 1930-1960-luvun musikaaleista puhuttaessa Abbott oli vaikuttamassa monen klassikon syntyyn. Wikipediasta löytyy hyvä lista hänen teoksistaan ja sitä kautta pääsee taas eteenpäin katsomaan yksittäisten teosten sisältöjä ja muita tekijöitä.
   
• Koreografi Bob Fosse on myös yksi amerikkalaisen musikaalihistorian tärkeistä ohjaaja-koreografeista. Fossen käsialaa (ohjaus ja koreografia) ovat esimerkiksi musikaalit How to Succeed in Business Without Really Trying (1961), Sweet Charity (1966) ja Chicago (1975). Lisäksi Fosse ohjasi Cabaret-musikaalin elokuvaversion (1972) ja voitti ohjauksestaan Oscarin.
  
  
• Tuottaja Harold Prince on eräs omista suosikkihenkilöistäni amerikkalaisessa musikaalihistoriassa. (Stephen Sondheimilla on minun listassani ykköspaikka, mutta Prince tulee ehkä jo kakkosena.) Prince aloitti 1950-luvulla tuottajana, ja Pyjamaleikin lisäksi hän oli tuottamassa esimerkiksi sellaisia klassikkoja kuin West Side Story (1957) ja Viulunsoittaja katolla (Fiddler on the Roof 1964). Vähitellen Prince siirtyi myös ohjaamaan musikaaleja ja hänen alkuperäisohjauksiaan olivat muun muassa musikaalit Cabaret (1966), Zorbas (Zorba, 1968), Company (1970), Kesäyön hymyilyä (A Little Night Music, 1973), Sweeney Todd (1979), Evita (1979) ja The Phantom of the Opera (1986). Princen yhteistyö George Abbottin, Stephen Sondheimin sekä Andrew Lloyd Webberin kanssa tuotti upeita musikaaleja, joista todella monet ovat kestäneet hienosti aikaa ja jäävät varmasti musikaalihistorian kaanoniin.

Pyjamaleikki on siis hauskalla tavalla yhdistelmä musikaalin suurmiesten yhteisvaikutusta ja elokuvaversion tietenkin kruunaa suurnainen Doris Day! Videoklipiksi haluan nostaa elokuvan alussa olevan "Racing With the Clock" -laulun, jossa kuvataan pyjamatehtaan työläisten arkea esimesten painostaessa kiirehtimään. Jaa-a, monessakohan vaatetehtaassa on näin värikästä väkeä tai näin synkronoidut työoloista valittavat laulut ja tanssit?

Kuka laulaa?

Musikaalit ovat erityistä taitoa vaativa teatterin laji. Musikaaliesiintyjän pitää paitsi osata näytellä, myös laulaa ja usein jopa tanssia. Teatterissa yleisö huomaa varmasti, jos näyttelijän laulu- tai tanssitaidot eivät ole riittävät, tai jos hyvin laulaja esiintyjä ei osaa näytellä yhtään. Ja useimmiten koko musikaali tuntuu aika tuhnuiselta, jos esiintyjien taidot eivät ole kohdallaan.

Musikaalielokuvien tähdet pääsevät kuitenkin tässä suhteessa kuin koirat veräjistä! Musikaalielokuvissa näyttelevien ei tarvitse osata laulaa, tai joskus he eivät jopa edes saa laulaa, vaikka kuinka tahtoisivat. Musikaalielokuvia kuitenkin markkinoidaan mieluumin tähtinäyttelijöiden kuin lauludubbaajien nimillä - sitä paitsi olisihan se nyt noloa, jos paljastuisi, ettei Audrey Hepburn laulakaan itse My Fair Ladyn Elizan lauluja... Ai niin, eikun, sehän paljastuikin jo vuosia sitten.

Musikaalitähtien dubbaajista puhuttaessa on mielestäni taas yksi ylitse muiden. (Huomaan käyttäväni paljon tätä ilmaisua, mutta selvästi tykkään nostaa tiettyjä esimerkkejä massan yläpuolelle.) Dubbaajien kuningatar on tietenkin Marni Nixon, juurikin samainen nainen, joka laulaa Elizan laulut huulisynkassa Audreyn näyttelemisen päälle. Paitsi että Nixon tekee Elizan lauluosuudet upeasti ja täydellisessä yhtenäisyydessä Hepburnin esitykseen, hän laulaa myös West Side Storyn elokuvaversiossa Natalie Woodin esittämän Marian laulut sekä The King and I -musikaalin elokuvaversiossa Deborah Kerrin esittämän Annan laulut. Lisäksi Marilyn Monroen tähdittämässä elokuvassa Herrat pitävät vaaleaveriköistä (Gentlemen Prefer Blondes, 1953) Nixon auttaa Marilynia laulamaan laulun "Diamonds Are a Girl's Best Friend" ylä-äänet.

Sisar Sophia (Marni Nixon)

Lauludubbaukset olivat tietenkin Hollywoodin tarkoin varjeltu julkinen salaisuus, jonka varmasti monet tiesivät, mutta josta tuskin sai puhua. Musikaalielokuvien nimilistoissa tai alkuperäislevytyksien yhteydessä ei mainittu dubbaanjien nimiä, vaikka esimerkiksi edellä mainittujen klassikkoelokuvien levytyksissä on enemmän Nixonin kuin Hepburnen, Woodin tai Kerrin ääntä. Nixon pääsi kuitenkin lopulta itsekin näyttelemään musikaalielokuvassa, kun hän upeasti esitti yhtä The Sound of Musicin nunnista. Marni Nixon on toki myös tehnyt hienon uran Broadwaylla ja saanut moneen kertaan tunnustusta työstään - onneksi.

Tämän kirjoituksen laululinkkinä on itseoikeutetusti eräs Marni Nixonin esityksistä, My Fair Lady -klassikko "Wouldn't It Be Loverly". You Tubesta löytyy myös versio, jossa lauluraitana on Hepburnin oma ääni, jonka elokuvan ohjaaja ja tuottajat hylkäsivät, vaikka Hepburn olisi halunnut tietenkin esittää omat laulunsa. Voitte katsoa alla olevan ja sen jälkeen Hepburnin version ja kommentoida kumpi kuulostaa kiinnostammalta, uskottavammalta, aidommalta tai vain paremmalta.

Suomi-ilmiö

Kirjoitin muutama viikko sitten lyhyesti suomalaisten teattereiden syksyn 2011 musikaaliohjelmistoista. Lupasin silloin palata ohjelmistoista esille nousevaan kiinnostavaan Suomi-ilmiöön: teatterit täyttyvät tänä syksynä kotimaisista (uusista) musikaaleista. Vain muutama päivä kirjoitukseni jälkeen sain tietää, että uusimmassa Rondo-lehdessä (8 / 2011) käsitellään aivan samaa aihetta, kotimaisia uutuusmusikaaleja, otsikolla "Teatterissa soivat nyt suomalaiset sävelet". Tommi Saarelan kirjoittama artikkeli käsittelee erityisesti Helsingin kaupunginteatterin Katri Helena -musikaalia, Tampereen Työväen Teatterin (TTT) Anna-Liisa -musikaalia, ja Kuopion kaupunginteatterin Katrina-musikaalia. Saarela haastattelee teosten tekijöitä ja kirjoittaa yleisemminkin siitä, että kotimaiset aiheet tuntuvat nyt kiinnostavan musiikkiteatterin kentällä. En aio enempää referoida Saarelan juttua, vaan kehotan kiinnostuneita hankkimaan uusimman Rondon käsiinsä esimerkiksi kirjastosta. (Rondon nettisivuilla on myös linkki, joka kautta voisi kai selata lehden näköisversiota, mutta tällä hetkellä en itse ainakaan saa linkkiä toimimaan oikein.)

Juice Musiikkiteatteri Palatsissa

Ei ihme että lehdistössäkin on tartuttu juttuun suomalaisista uusista musikaaleista: paitsi täysin uusia teoksia, kaupunginteattereiden ohjelmistossa on myös vanhempia kotimaisia musikaaleja. Edellä mainittujen teosten lisäksi voi mainita ainakin seuraavat:

• Savonlinnan Teatterissa esitetään Arto Paasilinnan romaaniin perustuvaa musikaalia Ulvova Mylläri, jonka musiikista vastaa Pauli Hanhiniemi (joka on muuten myös tehnyt lauluntekstit TTT:n Anna-Liisaan)
• Kemin kaupunginteatteri kantaesittää Tuomas Timosen ja Pärttyli Rinteen musikaalin Bussi Somerolle, joka kertoo Rauli Badding Somerjoen tarinan.
• Teatteri Imatra esittää syksyllä esitystä Ollaan ihmisiksi - Rock-kupletti Juice Leskisestä, Tamperelainen Musiikkiteatteri Palatsi esittää musikaalia Juice - Taiteilijaelämää, mutta ikävä kyllä Teatteri Eurooppa Neljän Juice-musikaali meni vain kesäkaudella ja viimeinen esitys siitä oli menneellä viikolla.
• Varkauden Teatterin syksyn musikaali Päivänsäde, minä ja menninkäinen kertoo Tapio Rautavaarasta ja Rauman kaupunginteatterissa jatkaa keväällä ensi-iltaan tullut musikaali Georg Ots - Saarenmaan ääni

Juice  Teatteri Eurooppa Neljässä

Hyvä lukijani, miltä edellä oleva listaus kuulostaa? Musikaaleja suomalaisista suurmiehistä? Ainakin musiikin alalta. Mutta ei unohdeta Katri Helenaa! Tämän syksyn ohjelmisto näyttää jatkavan vahvasti suomalaista perinnettä kunnioittaa iskelmätaivaan tähtiä omilla musikaaleilla. Toki vain muutamat edellä mainituista ovat kantaesityksiä. Ei kannata kuitenkaan unohtaa 2000-luvun aikana ensi-iltansa saaneita aiempia musikaaleja esimerkiksi Laila Kinnusesta, Olavi Virran musiikista, Dannysta ja Anita Hirvosesta.

Kaksi Juicea Teatteri Imatrassa

 Luin sattumalta menneellä viikolla teatterintutkija Marjatta Häti-Korkeilan mielenkiintoista väitöskirjaa Teatterinjohtamisen dramaturgiaa (2010), jossa nykyinen Helsingin kaupunginteatterin apulaisjohtaja, entinen Lahden kaupunginteatterin johtaja Kari Rentola kertoo Lahden kaupunginteatterin 2000-luvun alussa järjestämästä Hopeakuu-musiikkiteatterikilpailusta. Kilpailun tarkoituksena oli löytää täysin uusia suomalaisia musiikkiteatteriteoksia ja samalla Lahden kaupunginteatterin pyrkimyksenä oli profiloitua erityisesti laadukkaita musikaaleja esittäväksi teatteriksi. Hopeakuu-kilpailun tuloksena Lahdessa esitettiin muun muassa teokset Astoria (2003, Linkola-Itkonen-Hedman) ja Leyla ja Daniel (2005, Kaivanto-Toivonen). Jostain syystä uudet suomalaiset musikaalit eivät kuitenkaan Lahdessa silloin menestyneet ja johtaja Rentola vaihtoi lopulta työpaikkaa.

Luettuani Tommi Saarelan jutun uusista suomalaisista musikaaleista sekä kertomukset Lahden kaupunginteatterin tilanteesta 2000-luvun alussa, jäin miettimään mikä suomalaisessa teatterikentässä on mahdollisesti muuttunut viimeisten vuosien aikana. Miksi kotimainen musikaali nyt kiinnostaa, vaikka viisi vuotta sitten se ei innostanut (ainakaan Lahdessa)? En keksinyt mitään ihmeellistä suurta muutosta, mutta ymmärsin että tämän syksyn kotimaisten musikaaliensi-iltojen ja Lahden kaupunginteatterin kilpailuttamien uusien musikaalien välillä on vissi ero: lähes jokaisessa tämän syksyn ensi-iltamusikaalissa on jotain tuttua, päähenkilö, laulut tai tarina jolle musikaali perustuu. Hopeakuu-kilpailun teokset olivat tekstiltään ja musiikiltaan täysin uusia, eikä niissä ollut yleisölle mitään tuttua elementtiä, mihin kiinnittyä ja sanoa "ai toi on toi juttu". Toisaalta Kuopion kaupunginteatterin uusi Katrina-musikaali perustuu melko tuntemattomaan romaaniin, eikä tekijäkaartissakaan ole varsinaisia julkkiksia. Toivon että kyseinen teos ja mahdolliset muutkin uudet musikaalit todistavat hypoteesini lopulta vääräksi - soisin mielläni lisää katsojia rohkeille, tutut sävelmät ja tarinat hylkääville rehellisesti uusille musikaaleille.

Syksyn kotimaisista toivon itse ehtiväni katsomaan ainakin TTT:n Anna-Liisan. Canthin klassikon on musikaaliksi sovittanut Sirkku Peltola, musiikki ja laulut ovat Pauli Hanhiniemen ja Hehkumo-yhtyeen käsistä. Tanssimassa on porukkaa Tanssiteatteri Tsuumista ja Anna Liisana näyttelee ja laulaa Suvi-Sini Peltola. Jos ehdin Kuopioon, käyn kyllä katsomassa myös Katrinan ja oikeastaan myös HKT:n Katri Helena kiinnostaa jollain tavalla - ainakin pressikuvien perusteella on luvassa huikean hauskoja retrovaatteita.

Tiedän että kun nyt lopetan tämän tekstin, jää vielä paljon sanomatta suomalaisista musikaaleista ja ehkä ensi syksyn musikaaliohjelmistostakin. Kommentoikaa siis ja väittäkää vastaan, jos esittämäni asiat kuulostavat hölmöiltä, jos joku asia jäi epäselväksi tai jos olen jättänyt huomiotta jonkun tärkeän seikan. Mutta ennen kaikkea, hauskoja teatteri-iltoja kotimaisten musikaalien parissa itse kullekin!

Rogers & Hammerstein - kultakauden kuninkaat

Kun ihminen lähtee tutustumaan 1900-luvun musikaalihistoriaan, kannattaa ensimmäisenä opetella kaksi nimeä: Richard Rogers ja Oscar Hammerstein II. Kun tietää, keitä nämä kaksi herraa olivat, tietää jo aikalailla amerikkalaisesta musikaalihistoriasta. Säveltäjä Richard Rogers ja sanoittaja Oscar Hammerstein II olivat tehneet jo pitkät ja merkittävät urat ennen kuin rupesivat työskentelemään yhdessä, mutta vasta heidän yhteiset teoksensa nostivat tekijäparin Broadway-historian kuninkaiksi.

Aloitetaan jostain tutusta: mitä tulee mieleen laulavasta nunnasta ja seitsemästä lapsesta? (Lumikki? Eikun ne olikin kääpiöitä.) The Sound of Music (1959) on todennäköisesti säveltäjä Richard Rogersin ja sanoittaja Oscar Hammersteinin kuuluisin musikaali, eikä vähintään Julie Andrewsin tähdittämän elokuvaversionsa ansiosta. Iloisesta ja positiivisesta kotiopettajattaresta, yrmeästä kapteenista ja seitsemästä kakarasta kertova ihana tositapahtumiin perustuva teos on valloittanut maailmaa viimeisen 50 vuoden ajan. Lyön vetoa, että jokainen tämän tekstin lukija on kuullut The Sound of Musicista, mutta jos maailmalla on vielä joku joka ei tunne musikaalia, niin laita yhteystietosi kommenttikenttään, lupaan lähettää sinulle elokuversion DVD:nä. The Sound of Musicin lisäksi Rogers & Hammerstein -kaanoniin kuuluvat musikaalit Oklahoma! (1943), Carousel (1945), South Pacific (1949) ja The King and I (Kuningas ja minä, 1951).Oklahoma! kertoo ilman miestä maatilaa pyörittävästä reippaasta farmitytöstä ja komeasta cowboysta, jotka rakastuvat ja menevät naimisiin. Carouselissa rakastuvat köyhähkö työläistyttö ja hurmurihulttio, he aikovat perustaa perheen, mutta mies kuolee tappelussa. South Pacificin rakkaustarinan taustalla on amerikkalaisten sota Tyynellämerellä (loppu on onnellinen) ja The King and I kertoo Siamin kuninkaan ja englantilaisen opettajattaren rakastumisesta (loppu on onneton).

Richard Rogers ja Oscar Hammerstein II

Mikä tästä parivaljakosta sitten tekee niin merkittävän? 1940-1960-lukuja on kuvattu Broadway-musikaalin kulta-ajaksi. Monet noina vuosikymmeninä valmistuneet musikaalit ovat muodostuneet lähtemättömästi musikaaliklassikoiksi, jotka saavat jatkuvasti edelleen uudelleentulkintoja ympäri maailman. Kultakauden musikaaleja yhdistää myös se, että niistä useimmat ovat niin sanottuja yhtenäismusikaaleja (integrated musicals), ja Rogers & Hammerstein ovat tämän tyylilajin kuninkaita. 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä amerikkalaista musikaalikenttää hallitsivat revyy, vaudeville ja kevyet musikaalikomediat, joiden kaikkien ideana oli tuoda esille upeita tähtiesiintyjiä, hyviä hittilauluja, tyttöryhmien tanssinumeroita ja hauskoja sketsipätkiä. Näissä esityksissä juonella ei yleensä ollut niin väliä, kunhan oli kehitetty joku punainen lanka pitämään erillisiä musiikkinumeroita kasassa. Rogers & Hammerstein halusivat kuitenkin tehdä musikaalista vakavasti otettavaa taidetta ja päättivät omissa musikaaleissa panostaa erityisesti hyvään juoneen ja siihen, että laulut ja tanssit edistäisivät tarinankerrontaa. Heidän tavoitteenaan oli tehdä saumattoman yhtenäinen musikaalikokonaisuus, jossa esimerkiksi laulut kasvaisivat suoraan dialogista ja tanssinumeroiden aikana yleisö oppisi uutta henkilöhahmoista. Vaikka nykyään kuulostaa aika itsestäänselvyydeltä, että musikaalien laulujen ja tanssien olisi hyvä liittyä kerrottuun tarinaan ja henkilöhahmoihin, olivat Rogers & Hammerstein omana aikanaan moderneja uudistajia. Oklahoma! -musikaalia on monesti sanottu ensimmäiseksi tällaiseksi yhtenäismusikaaliksi, mutta Oscar Hammerstein oli kokeillut tyyliä jo vuonna 1927 kirjoittaessaan Show Boat (Teatterilaiva) -musikaalia yhdessä säveltäjä Jerome Kernin kanssa. Kuitenkin vasta Rogers & Hammersteinin edellä luetellut kanonisoidut teokset vakiinnuttivat yhtenäismusikaalin tyylilajin. 

Rogers & Hammersteinin musikaalien kautta kukoistukseensa puhjenneen yhtenäismusikaalin edustajia ovat myös klassiset teokset My Fair Lady (1956), West Side Story (1957), Camelot (1960) ja Viulunsoittaja katolla (1964). 1960-luvulla ja sen jälkeen musikaalimuoto rupesi taas muuttumaan, eikä vahvan eteenpäin kulkevan juonen ja saumattoman yhtenäisen kokonaisuuden vaatimus ollut enää keskeisimmällä sijalla. 1970-luvun tyylilajiksi nousi niin sanottu teemamusikaali (concept musical), mutta siitä kirjoitan joskus toiste.

Viimeiseksi taidonnäyte R&;H-kaksikolta Oklahoma! -musikaalista. Musikaalin juoni keskittyy siihen, että lehmipoika Curly tahtoo viedä farmityttö Laureyn tansseihin, mutta tyttö on jo luvannut, että renki Jud saa viedä hänet. Oikeasti Laurey hieman pelkää Judia ja rakastaa Curlya, mutta hän on ylpeä eikä aio taipua Curlyn pyyntöihin. Tässä videossa Curly yrittää suostutella tyttöä lähtemään kanssaan tansseihin kertomalla lainaamistaan hienoista kärryistä, joiden katoksen reunassa on rimpsuja - "The Surrey with a Fringe on Top". Tunnistatteko Curlyn näyttelijän? Aion kirjoittaa hänestäkin vielä joskus tähän blogiin.

Passion on hedelmääkin herkullisempi

Olen joutunut lukemaan viimeisen vuoden aikana lukuisia musikaalihistoriikkeja kirjoittaessani graduani. Historiikkeja lukiessa toistuvat useimmiten samojen säveltäjien ja musikaalien nimet uudestaan ja uudestaan. Osa teoksista on toki ennestään tuttuja klassikkoita, mutta todella monista musikaaleista minulla ei ole ollut mitään käsitystä. Kovin monesta vanhemmasta musikaalista ei löydy DVD-versioita videovuokraamoista - varsinkaan jos niistä ei ole koskaan tehty elokuvaversiota - joten kehitin jossain vaiheessa oman tapani tutustua uusiin musikaaleihin. Nykyään yleensä luen ensin Wikipediasta uuden musikaalin esittelyyn ja juoniselostukseen, ja sen jälkeen kuuntelen Spotifysta teoksen alkuperäislevytyksen ja seuraan monesti vielä samalla juonta Wikipedian selostuksesta. Tämä toimii minusta todella hyvin, vähän kuin lapsuuden satukasetit, paitsi että kukaan ei sano "Ja kun kuulet tämän äänen, tiedät että on aika kääntää sivua".

Eilen hyödynsin tätä aikuisten satukasettityyliä tutustuakseni Stephen Sondheimin säveltämään ja James Lapinen kirjoittamaan musikaaliin Passion (1994). Se perustuu italialaisen Ettore Scolan elokuvaan Passione d'Amore (1981) joka taas vuorostaan perustuu Iginio Ugo Tarchettin romaaniin Fosca. Tapahtumapaikkana on vuoden 1863 Italia ja tarinan keskiössä on hieno ja intensiivinen kolmiodraama.

Armeijan kapteeni Giorgio saa siirron Milanosta ja rakastajattarensa Claran luota maaseudulle uuteen asemapaikkaan, jossa mies kokee olonsa ahdistuneeksi. Hän kuitenkin tutustuu uudessa paikassa kollegansa sairaalloiseen ja rumaan [sic] serkkuun, Foscaan. Fosca rakastuu palavasti Giorgioon, mutta mies torjuu naisen useita kertoja. Päivien ja viikkojen kuluessa Giorgion rakkaus Claraa kohtaan alkaa kuitenkin vähitellen kuihtua pitkän etäisyyden takia. Giorgio saa tietää myös Foscan onnettomasta menneisyydestä ja hänessä herää sääli naista kohtaan. Epäonnisen erehdyksen vuoksi Foscan serkku luulee Giorgion käyttänneen Foscaa hyväkseen ja haastaa miehen kaksintaisteluun. Samalla Giorgio on huomannut rakastuneensa Foscaan. He viettävät yhdessä kaksintaistelua edeltävän yön, vaikka Giorgiokin tietää, että fyysinen rakkauden osoittaminen saattaisi tappaa sairaalloisen Foscan. Seuraavana aamuna kaksintaistelussa Giorgio haavoittaa Foscan serkkua ja joutuu lähtemään paikkakunnalta. Musikaalin viimeisessä kohtauksessa Giorgio on sairaalassa toipumassa hermoromahduksesta ja hänelle tuodaan pieni laatikko pian Giorgion lähdön jälkeen kuolleen Foscan tavaroita sekä naisen kirjoittama viimeinen kirje, jossa tämä kertoo olevansa onnellinen ja rohkea, koska on vihdoin todella rakastettu.

Passion rakentuu osittain Giorgion, Claran ja Foscan kirjeiden ympärille: monet sen lauluista ovat esimerkiksi Claran ja Giorgion toisilleen lähettämiä kirjeitä, joita he lukevat. Kun Giorgio lukee Claran kirjettä, Clara laulaa kirjeen sisällön ja Giorgio yhtyy muutamiin fraaseihin tai päinvastoin. Musikaali on todennäköisesti Sondheimin romanttisin ja intohimoisin musikaali, ja sen laulut ovat täynnä upeita lauseita rakkaudesta.

"Some say happiness comes and goes.
then this happiness is a kind of happiness
No one really knows." ("Happiness")

"And should you die tomorrow,
Another thing I see.
Your love will live in me."("I Wish I Could Forget You")

Passion, Donmar Warehouse, Lontoo (2010).

"Loving you is not a choice,
It's who I am.
Loving you is not a choice
And not much reason to rejoice,
But it gives me purpose
Gives me voice to say to the world:
This is why I live
You are why I live." ("Loving You")

Passionin musiikki on suuria melodioita ja laulujen fraasit kuin suuria aukeavia kukkasia. Musiikillisesta runsaudesta tulee mieleen Sondheimin hieno kauhuromanttinen Sweeney Todd, mutta Passion on paljon valoisampi ja mielestäni jollain tapaa suoraviivaisempi kuin dissonanssien ja synkkien värien Sweeney. Tietyt teemat toistuvat musikaalin aikana ja kerääntyvät yhteen lopun finaalissa. Passion taas yksi Sondheimin musikaaleista, jossa sekä musiikki että laulujen sanat palvelevat upeasti kokonaisuuden dramaturgiaa, rakentavat tunnelmaa ja sisältävät itsessään juonen vaatimat tunteet sekä emotionaaliset pidätykset ja purkaukset. Kirjoitin vain muutama päivä sitten, että Company on nykyinen suosikkimusikaalini - voi olla että se tulee vielä ajan kuluessa muuttumaan, Passion antoi eilisiltana aika hyvän vastuksen Companylle. Vaikka tiesin suunnilleen mitä musikaalissa tapahtuu ja olin kuullut siitä muutamia lauluja, oli eilinen Passionin levytyksen läpikuuntelu kuitenkin niin vaikuttava elämys, että musikaalin finaalin aikana itkin jo vuolaasti liikutuksesta.

Kuten tavakseni on tullut, linkkaan teille videon Passionin alkuperäisestä Broadway-versiosta. Tämä on pätkä aivan musikaalin alusta: Giorgion ja Claran rakastunut duetto "Happiness", jonka aikana Giorgio kertoo, että hän joutuu lähtemään kaupungista. Miltä tämä teidän korviinne kuulostaa? Huomaatteko esimerkiksi yhtäläisyyksiä tai eroja Sweeney Toddin musiikkiin? Jos tämä pätkä viehättää, suosittelen lämpimästi tarkempaa tutustumista Passion-musikaaliin.