Syksyn 2014 musikaaliohjelmisto

Kirjoitin viimeksi syksyllä 2011 pienen yleiskatsauksen suomalaisten suurten teattereiden musikaaliohjelmistosta. Nyt päätin, että voisi olla taas hyvä hetki tehdä samantyyppinen katsaus tulevan syksyn ohjelmistoihin. Viimeisen kolmen vuoden sisällä suomalaisten teattereiden lavoilla on nähty monenlaisia musikaaleja, isoja hittejä, pienempiä hittejä, vanhanaikaista ja uudempaa. Mitä on luvassa syksylle 2014?

Syksyn ehkä suurin tapaus on Svenska Teaternin Mamma mia! -musikaali: kaikkien jukebox-musikaalien kuningatar ja elokuvanakin menestynyt Abba-hulluttelu esitetään ensimmäistä kertaa suomalaisessa teatterissa. Mamma Miaa on markkinoitu asiaankuuluvalla suureellisuudella jo pitkään, ja musikaalin maailmansuosio on nostanut myös lippujen hinnat poikkeuksellisen korkeiksi (88€/78€/68€/60€). Kuten aiemminkin Svenska Teaterenin musikaaleissa, iso osa työryhmästä tulee Ruotsista. Ilahduttavaa kuitenkin on, että Donnaa näyttelee suomalainen Mia Hafren ja Samia Vallu Lukka, joka hurmasi minut äänellään juuri viime syksynä Lahden West Side Storyn Riffinä. Upeaa, että Lukka on saanut tällaisen tilaisuuden ja pääsee toivottavasti hurmaamaan muutkin taidoillaan. Svenska Teatern todella uskoon Mamma Mian menestykseen: esityksiä on tällä hetkellä aikataulutettu syyskuusta 2014 vuoden 2015 toukokuulle ja 5-6 esityksen viikkotahtia. Mutta ilmeisesti Svenskan luottaa siihen, että musikaali houkuttelee teatterituristeja muualtakin kuin Suomesta, aivan kuten Kristina från Djuvemåla aiemmin.

Kuva: Nicke von Weissenberg / Svenska Teatern

Pitkänsillan toisella puolella Helsingin Kaupunginteatterilla on taas vuorossa Broadwayn kultakauden klassikkomusikaali. Viime syksyn HKT:n musikaaliensi-ilta Tohtori Zivago oli ehkä pieni riski ollessan musikaalina uusi ja Euroopan kantaesitys, mutta ensi syksynä HKT luottaa maailmalla paljon kokeiltuun teokseen: Miten menestyä liike-elämässä vaivatta (How to Succeed in Bisnes Without Really Trying) sai Broadway-ensi-iltansa jo vuonna 1961. Frank Loesserin säveltämää (ja kirjoittamaa) musikaalia on esitetty Suomessa aiemmin kahdesti, vuosia sitten Svenska Teaternissa (1964) ja Helsingin kaupunginteatterissa (1971). Loesserin Enkeleitä Broadwaylla (Guys and Dolls, 1950) on Suomessa paljon enemmän esitetty, ja Miten menestyä... on musiikkityyliltään hyvin samanlaista, eli varmasti yleisölle miellyttävää ja helppoa musiikkia kuunnella. Tarinakin on humoristinen ja romanttinen, juoniselostuksen voi lukea vaikka täältä. Musikaali sai vuonna 2011 uusinta-ensi-illan Broadwayllä, loistavimpana tähtenään Finchin roolissa itse Harry Potter eli Daniel Radcliff. Ehkä juuri tuo kiitoksia ja Tony-palkinnon saanut Broadwayn uusintaversio on tehnyt musikaalista ajankohtaisen myös HKT:n ohjelmistossa. 1960-lukuhenkisyys on muutenkin ollut populaarikulttuurissa pinnalla mm. Mad Men -tv-sarjan suuren suosion takia, ja HKT:n ensimmäiset pressikuvat pelaavat mielestäni aivan samoilla mielikuvilla. Uskon että Antti Lang tulee olemaan loistavan hyvä valinta päärooliin, mutta nähtäväksi jää, saako työryhmä musikaalista irti yhtään terävämpää, nykyaikaankin viittaavaa näkökulmaa, vai jääkö esitys pelkästään kultakauden kiiltokuvaksi ja musikaalin huumorilla pelaavaksi hassutteluksi.

Kuva: Helsingin Kaupunginteatteri

Pääkaupunkiseudulla minua itseäni eniten kiinnostava musikaali on Espoon Kaupunginteatterissa syyskuussa ensi-iltansa saava Kojoottikuu. Kyseessä on José Riveran näytelmään References to Salvador Dali Make Me Hot perustuva Jussi Tuurnan säveltämä läpilaulettu uusi musikaali. Kojoottikuu on ilmeisesti rakkaustarina, jonka pääparia näyttelevät enemmän televisiosta kuin teatterista tutut Iina Kuustonen ja Mikko Leppilampi. Esityksen ohjaa Johanna Freundlich, jonka aiemmista ohjaustöistä olen pitänyt paljon ja Jussi Tuurnan muusiikki oli todella onnistunutta Suomen Kansallisteatterin HOMO! -"oopperassa" muutama vuosi sitten. Ehkä jännittävin aspekti Kojoottikuussa on kuitenkin se, millaisia Kuustonen ja Leppilampi ovat yhdessä teatterin lavalla. Molemmat ovat käsittääkseni hyviä laulajia ja tietenkin karismaattisia esiintyjiä, mutta silti mielestäni on kiinnostavaa, miten esimerkiksi viime aikoina lähinnä juontajan töitä tehnyt Leppilampi selviää tästä haasteesta. Joka tapauksessa Kojoottikuu on omalla kiinnostuslistallani aivan kärkipäässä, koska tällaista ei ihan joka talossa tehdäkään.

Kuva: Saara Salmi / Espoon Kaupunginteatteri

Tampereen Työväen Teatteri on valinnut syksyn vetonaulaksi Andrew Lloyd Webberin suurteos Evitan. Musikaali on viimeksi nähty Suomessa Helsingin Kaupunginteatterin näyttämöllä 2006, joten Tampereen seudulla ja lähialueilla riittää varmasti rutkasti yleisöä tälle hittituottelle. Ja miksei Evitaakin kannattaisi lähteä katsomaan kauempaa: ohjaus on Tiina Puumalaisen, koreografia Osku Heiskasen ja Evitan rooleissa vuorottelevat Laura Alajääski ja Maija Rissanen. Omasta mielestäni Evita on ehkä hieman tylsä valinta ohjelmistollisesti, mutta toivotaan että tamperelaisten esityksestä tulee erityisen hieno.

Turun kaupunginteatteri jatkaa ilmeisen hyväksi kokemaansa Kakola-musikaalin linjaa: suomalaisia (mies)rock-kappaleita hyödyntänyt Kakola saa jatkokseen uuden Seili -nimisen musikaalin, jonka musiikki koostuu suomalaisten naisartistien suurista hiteistä. Tekijät ovat samoja kuin Kakolassa ja rakkaustarina sijoittuu historialliseen Turkuun sekä Seilin mielisairaalasaarelle. Kakola ja Seili ovat kiinnostavia yhdistelmiä jukebox-musikaalia ja suomalaisissa kaupungiteattereissa viime vuosina vahvasti noussutta paikallisuus-tematiikkaa. Turun seudulta löytyy varmasti runsas ja kiinnostunut yleisö tällekin uudelle esitykselle, jos Kakolan menneeseen menestykseen on luottaminen.

Åbo Svenska Teater tuottaa syksyksi vain pienen kahden hengen "kamarimusikaalin", Yhdysvalloissa kohtuullisesti kiitosta keränneen Last Five Years -musikaalin. Last Five Years kertoo saman, eroon johtaneen, parisuhteen tarinan kahdesta eri näkökulmasta: mies kertoo tarinaa ensitreffeistä eroon ja nainen toisinpäin, erosta suhteen alkuaikoihin. Sporifyn perusteella musikaalin musiikki muistuttaa Next To Normalin kaltaista, nykyaikaisen vahvaa ja modernia laulumusikaalia, joka ammentaa monenlaisista musiikkityyleistä popista lattarin kautta ja jazziin. Kojoottikuun lisäksi tämäkin on oman kiinnostuslistani kärkipäässä, ja Helsingissä asuvalle on aivan mahtavaa, että tämänkin voi nähdä Espoon Kaupunginteatterissa vierailulla marraskuun lopussa! Ei tarvitse edes matkustaa Turkuun, Tapiola riittää...

Kuva: Pette Rissanen / Åbo Svenska Teater

Muualla maakunnissa musikaaliohjelmisto noudattelee samoja linjoja kuin aiemminkin: on monta kertaa nähtyjä ikiklassikkoja (Kuopion kaupunginteatterin The Sound of Music, Lahden kaupunginteatterin Chicago ja Jyväskylän kaupunginteatterin Lainahöyhenissä), suomalaisen iskelmätaivaan historiakertomuksia (Rauman Vexi Salmi -musikaali ja Mikkelin Jos helmiä kyyneleet ois -musikaali) sekä paikallisuutta korostavaa kierrätystä (Kotkan kaupunginteatterin samannimiseen elokuvaan perustuva Keisarikunta). Uskon ja toivon, että nämäkin teokset löytävät omat yleisönsä omilla alueillaan.

Koska Espoon Kaupunginteatterin Kojoottikuusta ei ole vielä olemassa traileria, jonka voisin linkata tähän, laitan teille kuunneltavaksi Last Five Years -musikaalin ensimmäisen laulun. Mielestäni jo siitä saa ihan hyvää käsitystä, millaisesta musiikista (ja ehkä myös tunnelmasta?) teoksessa on kyse.

Vakavasti otettavaa viihdettä

Esittävien taiteiden aikakauslehti Teatteri & Tanssi + Sirkus paneutui vuoden ensimmäisessä numerossaan (1/2014) ihailtavan monipuolisesti musikaalien maailmaan. Genreä käsiteltiin sekä varsinaisissa jutuissa että Annukka Ruuskasen ja Minna Tawastin pääkirjoituksessa "Musikaalien paradoksit". Sekä pääkirjoituksen että Ruuskasen "Moraliteettien karnevaalit" -jutun perusteella musikaalitutkija ja -fani jäi kuitenkin hämilleen: miksi minusta tuntuu, että teatterin ammattikentällä ihmisten on todella hankala suhtautua musikaaleihin? Ainakin puheen tasolla musikaalit halutaan ottaa vakavasti ja niitä halutaan arvioida kuten muutakin teatteria, mutta sivulauseessa niitä kutsutaan "viihdemusikaaleiksi" sekä ajastaan jääneiksi reliikeiksi, mitkä molemmat sisältävät selvän arvolatauksen.

Annukka Ruuskasen kirjoitus "Moraliteettien karnevaalit" on oikeastaan viiden eri musikaalikritiikin yhdistelmä ja niiden pohjalta tehty analyysi suomalaisen musikaalikentän tilasta. Ruuskanen päätyy siihen, että Suomessa on koko joukko osaavia tekijöitä, mutta esitykset ontuvat ohjauksellisesti ja kokonaisnäkemys puuttuu. Ruuskanen kirjoittaa: "Vaikuttaa siltä, että musikaaleja ei koeta tulkinallisesti yhtä merkittäviksi kuin puhenäytelmiä. Ajattelevatko ohjaajat, että tärkeintä on vain se, miten komealta esitys näyttää ja kuulostaa?". Uskon, että ensimmäinen lause on ihan totta, toisesta en ole ihan varma. Gimmick on omassa blogissaan jo kirjoittanut (suomalaisesta) musikaaliohjauksesta, joten en puutu siihen tässä tekstissä. Olen kuitenkin pohtinut sitä, miksi musikaaleja ei koeta tulkinnallisesti yhtä merkittäviksi kuin puhenäytelmiä - miksi niihin ei ehkä suhtauduta niin vakavasti, miksi niistä puhutaan ja kirjoitetaan jotenkin alempiarvoisena - viihteenä?

Kuten kaikki tämän blogin lukijat tietävät, musikaaligenre on hyvin vahva genre. Vahva siis siinä mielessä, että sillä on selkeät ominaispiirteensä ja tunnistettava tyylinsä. Olen usein sanonut, että niiden jotka eivät tykkää musikaaleista, ei kannata mennä katsomaan musikaaleja. Kuten monien muidenkin teatteri/elokuva/kirjallisuus/taide-genrejen kohdalla tyylilajin tuntemisesta on apua taideteoksen vastaanottamisessa. Musikaalikentän tyylikirjo on toki todella laaja, mutta teoksia yhdistää tietyt perustekijät: musiikin, tanssin ja replikoinnin vuorottelu, joka nostaa esityksen pois realismin rajoista.

Millie Taylor nostaa teoksessaan "Musical Theatre, Realism and Entertainment" (Ashgate 2012) hyvin esille sen seikan, että musikaalin lajityypillisten piirteiden lisäksi niitä määrittää myös katsojien reagointitapa ja siihen liittyvä musikaalien tehtävä. Taylorin mukaan musikaaleihin reagoidaan tunteella ja niiden merkitys on aina ollut niiden kyvyssä tuottaa katsojalleen nautintoa tai mielihyvää (pleasure). Musikaalit ovat epärealistisia (ihmiset eivät oikeassa elämässä puhkea lauluun kesken keskustelujensa), jolloin on luontevaa, että katsomiskokemus lähtee liikkeelle heittäytymisestä ja eläytymisestä, tunteesta ja mielihyvästä, ja on siis siinä mielessä aina "epä-älyllinen".

Teatteri & Tanssi + Sirkus -lehdessä Annukka Ruuskanen mielestäni asettaa itsensä juuri tähän katsojapositioon artikkelinsa alussa kirjoittamalla: "Olin valmis ottamaan suuret tarinat vastaan, nauttimaan taituruudesta ja eläytymään. Miten kävi?". Tekstin kuluessa käy ilmi, että Ruuskanen kuitenkin analysoi teoksia älyllisistä ja analyyttisistä lähtökohdista, koska mikään muu kuin Tampereen Teatterin Les Misérables -musikaali ei ole saanut hänessä aikaan tunnetason eläytymistä ja heittäytymistä. Suomessa on taitavia tekijöitä, mutta se ei Ruuskasen mukaan riitä, koska tarvitaan myös ohjauksellista näkemystä. En kuitenkaan ole varma, onko tämä selitys sille, miksi muut esitykset eivät ole saaneet häntä reagoimaan niihin tunteella.

Ruuskasen kokemus ja arviot näkemistään esityksistä ovat hyvin perustellut. Mutta miksi Ruuskanen viittaa näkemiinsä musikaaleihin mielummin sanalla viihdemusikaali kuin pelkkä musikaali? Ruuskanen kirjoittaa: "Näkemäni esitykset lukeutuvat niin sanottuun viihdemusikaalien sarjaan, ja niiden maailmaan pitäisi ainakin jollain tasolla pystyä samastumaan". En ymmärrä Ruuskasen termiä "viihdemusikaalien sarja": jos nämä vakavista aiheista kertovat suuret ja keskenään erilaiste tarinat ovat viihdemusikaaleja, niin mitkä ovat tavallisia musikaaleja - ilman etuliitettä? Viihde-sana on aina ollut vastinparina sanalle taide ja niiden keskinäinen arvojärjestys on selkeä: viihde on jotenkin alempaa kuin taide, kevyempää, helpompaa, kansanomaisempaa, "matalampaa" kuin "korkea" taide. Viihteen tarkoitus on "viihdyttää" eli herättää tunteita ja tuottaa mielihyvää kokijalleen. Mutta muistatteko, musikaaleille voidaan nimetä nuo samat tehtävät! Olen aina ollut itse sitä mieltä, että musikaalit ovat lähtökohtaisesti teattereiden viihdettä, eikä siinä pitäisi olla mitään pahaa. Ja kuten on huomattu, laadukkaan viihteen tekeminen on vaikeaa, ja toisaalta jo valmiiksi nihkeästä katsojasta on vielä vaikeampi saada irti eläytyvää tunnereaktiota.

Mikä minua sitten tässä "viihdemusikaali"-puheessa rupesi häiritsemään? Olettaako Ruuskanen, että näiden näkemiensä "viihdemusikaalien" lisäksi on jotain ei-samastuttavia ja älyllisesti haastavia (ehkä jopa realistisia!) "musikaaleja", joita Suomessa ei kuitenkaan ymmärretä esittää? Ruuskasen ja Minna Tawastin dialogimuotoisessa pääkirjoituksessa puhutaan siitä, miten suuret talot ovat tehneet musikaaleja taloudellisella interssillä kattaakseen niillä kokeellisten riskituotantojen kustannuksia. Toisaalta musikaalitkaan eivät ole enää varmoja taloudellisia voittoja ja Tawast esittää kysymyksen, entä jos yleisö kyllästyy "riskittömään musikaalivirtaan". Kirjoittajat myös arvioivat, että musikaaleissa yritetään peittää vakavat aiheet "sulavaan ja kimaltelevaan pakettiin", niin ettei katsojaa häiritsisi. Ihan kuin se olisi joku syytös, että musikaalit ovat sulavia ja kimaltelevia? Eivätkä tarpeeksi vakavia? Millaisia musikaalien sitten pitäis olla, jos ne eivät saa olla oman genrensä edustajia? Musikaalit ovat musikaaleja! Eivätkä ne yritä ollakaan mitään muuta kuin musikaaleja: ihania, koskettavia, tunteita herättäviä ja välillä naurettavan pateettisiakin oman tyylilajinsa multipaketteja.

Monet ihmiset pitävän musikaaleista juuri siksi mitä ne itsessään ovat. Katsojat eivät tule musikaaleihin välttämättä hakemaan uusia ajatuksia tai kriittistä yhteiskunnallista pohdintaa, vaan he tulevat hakemaan mielihyvää. Ja uskon että useimmiten he saavat musikaaleista juuri sen, mitä hakevatkin: tunne-elämyksiä ja nautintoa, liikutuksen ja hyvän mielen. Ja sen kokemuksen, miten musiikin, laulun, näyttelemisen ja tanssin yhdistetty taituruus koskettavat sydäntä ja sielua ainutlaatuisella tavalla. Vaikka Suomessa tehtäisiin edelleenkin nykyiseen tahtiin musikaaleja, niin täällä silti riittää vaikka kuinka paljon tekijöitä, jotka tekevät taiteellisesti kunnianhimoista, riivaavaa, älyllisesti haastavaa, yhteiskunnallisesti järisyttävää ja kaikin puolin tärkeää ja taitavaa puheteatteria.

Ruuskanen ja Tawast päättävät kirjoituksensa ajatukseen, että musikaalimuoto on jumiutunut paikalleen ja menneisyyteen rahan ja copyrightin vangiksi. Minusta musikaalit Suomessa jumiutuvat juuri tämän alentuvan "viihdemusikaali" -leiman alle: niistä puhutaan lähtökohtaisesti jo taiteellisesti vähempiarvoisina ja "taloudellisina tuotteina", ja niitä arvioidaan ehkä liikaa älyllisillä mittareilla tunne- ja mielihyvämittareiden sijaan. Musikaaleista Suomessa ja suomalaisesta musikaalista tulee ja pitää keskustella ja olen iloinen, että Teatteri & Tanssi + Sirkus on avannut keskustelun. Jatketaan sitä yhdessä, blogeissa, lehdissä, teattereiden takahuoneissa, auloissa, johtoportaissa tai ihan missä vaan!


P.S. Tähän loppuun linkkaan videon eräästä musikaalista, joka on tunteellista ja koskettavaa viihdettä ja silti "älyllinen, vakava ja ajatuksia herättävä". Laulu kertoo siitä, miltä miehestä tuntuu, kun sen paras ystävä ja työtoveri rupeaa menestymään itsekseen ja ajautuu yhä kauemmas toveruudesta - ja musikaalibisneksessä! "Franklin Shepard Inc." Stephen Sondheimin musikaalista Merrily We Roll Along. Tää on vaan tosi hyvä.

)

Vietä päivä Ilonan kanssa!

Olen luonteeltani ja koulutukseltani täysverinen humanisti, mutta tosinaan pieni tilastointoilija minussa nostaa päätään. Tällöin saatan juuttua katselemaan ja pyörittelemään numeroita ja lukumääriä - kunhan ne vain koskevat jotain kiinnostavaa asiaa. Juuri näin kävi viime viikolla, kun erehdyin eräänä aamupäivänä avaamaan pitkästä aikaa Teatterin tiedotuskeskuksen ja Teatterimuseon ylläpitämän Ilona-esitystietokannan. Ilona on siitä petollinen sivusto, että omalla kohdallani "nopea vilkaisu" muuttuu helposti useamman tunnin haku/ristiin haku/tekijä/esitys/teoshaku -maratoniksi. Tällä kertaa päätin, että voin hyvällä omalla tunnolla viettää aikaa Ilonan kanssa, jos uskottelen itselleni että tarkoitus on tehdä alustavaa tutkimustyötä tai kerätä tietoa esimerkiksi uutta blogikirjoitusta varten.

Suomen teatteri ja draama
Kuva: Like

Jouduin tällä kertaa Ilonan pariin oikeastaan erään kirjan takia. Olin löytänyt vähän aikaa sitten kirja-alennusmyynneistä naurettavan edullisesti isohkon teatterihistoriajärkäleen "Suomen teatteri ja draama" (toim. Mikko-Olavi Seppälä ja Katri Tanskanen, Like 2010). Kirja on laaja katsaus Suomen teatterihistoriaan ja se koostuu sekä erillisistä artikkeleista että historiaa kuljettavasta ja suomalaisen teatterin erilaisia ominaispiirteitä kuvaavasta, kertovasta tekstistä. Teosta lukiessa minulle tuli joku ajatus liittyen suomalaisen musiikkiteatterin vaiheisiin, ja halusin tarkistaa jonkun asian Ilona-tietokannasta saman tien. Suosittelen muuten em. kirjaa kaikille suomalaisesta teatterihistoriasta kiinnostuneille, mutta jos se tuntuu liian suurelta, hyvän katsauksen suomalaiseen teatterihistoriaan saa myös upeasti kuvitetusta "Näyttämöllä - teatterihistoriaa Suomesta" (Pentti Paavolainen ja Aino Kukkonen, WSOY 2005) -kirjasta. 

En edes muista, minkä asian tarkistamisesta Ilona-seikkailuni lähti liikkeelle, mutta se, mitä päätin lopulta tuoda tänne blogiin, on numerotietoa Suomessa eniten esitetyistä musikaaleista. Tein tietokannasta "esityshaun", laitoin genreksi "musiikkinäytelmän" ja genren alalajiksi "musikaalin". Sitten selailin aakkosellista listaa ja tein uusia hakuja yksittäisistä musikaaleista nähdäkseni kuinka monta produktioita Ilona niille listaa. Ilonassa on listattu vain ammattiteattereiden esitykset (1800-luvun lopusta tähän päivään), eli näissäkään numeroissa eivät ole mukana lukuisat harrastajateatterit. Valistuneena arvauksena esitän, että harrastajateatteritilastot antaisivat samansuuntaisia tuloksia. Tässä suosituimmat:

Esitetyimpien musikaalien produktiomäärät suomalaisissa ammattiteattereissa (1800-luvun loppu-2013):

1. Bock & Harnick: Viulunsoittaja katolla: 47 produktiota

2. Brecht & Weill: Kerjäläisooppera / Kolmen pennin ooppera: 34 produktiota

3. Kander & Ebb: Cabaret: 33 produktiota

4. Lerner & Loewe: My Fair Lady: 29 produktiota

5. Rogers & Hammerstein: The Sound of Music: 24 produktiota

Yllättyikö kukaan? Itse yllätyin siitä, että Kerjäläisooppera ja Cabaret ovat saaneet enemmän produktioita kuin My Fair Lady tai Sound of Music. Toisaalta eri produktioiden määrä ei kuitenkaan kerro siitä, kuinka paljon esityskertoja tai katsojia kyseinen musikaali on vuosien aikana yhteensä saanut. (Esimerkiksi 1960-luvulla Viulunsoittaja katolla -musikaalin näki pelkästään Helsingin Kaupunginteatterissa yli 300 000 katsojaa.) Näitä viittä suosituinta musikaalia yhdistää se, että produktioita on ollut tasaisen jatkuvasti jo vuosikymmenien ajan, ja ympäri Suomen. Listan seuraavat teokset poikkeavat näistä suosituimmista juuri siinä, että musikaaleja on tuoreeltaan esitetty usein, mutta viime vuosina yhä vähemmän (paitsi West Side Storya).

6. Berlin & Fields: Annie Mestariampuja: 21 produktiota

7. Bernstein, Laurents, Robbins & Sondheim: West Side Story: 19 produktiota

8. Schmidt & Jones: Fantasticks: 17 produktiota

9. Porter & Spewack: Kiss Me Kate / Suutele minua Kati: 16 produktiota

10. Kander & Ebb: Zorbas: 13 produktiota

Mielestäni tämä lista on tietyllä tapaa hyvä osoitus siitä, että vaikka suomalaisissa teattereissa esitetään paljon musikaaleja, on ohjelmistossa myös runsaasti eri musikaaleja. Ilonan hakulistoista löytyy lukemattomia musikaaleja, joista on tehty 5-10 eri produktiota ja sen lisäksi paljon teoksia, joita on esitetty vuosien varrella vain kerran tai kaksi.

Kun olin aikani pyöritellyt mielessäni näitä (amerikkalaisia) musikaaleja, muistin suomailaisen musiikkiteatterin ikiklassikon, Teuvo Pakkalan Tukkijoen ja sen, että ennen Broadway-musikaaleja joka paikassa esitettiin eurooppalaista operettia. Tein siis uuden haun Ilonasta: "esityshaku" ja genre "musiikkinäytelmä", mutta jätin alalajin tyhjäksi. Lista näytti tämän jälkeen todellakin hyvin erilaiselta:

Esitetyimpien musikaalien produktiomäärät suomalaisissa ammattiteattereissa (1800-luvun loppu-2013) 

1. Pakkala / Merikanto: Tukkijoella: suomalainen laulunäytelmä, 135 produktiota, joista viimeisin 2008.

2. Kálmán, Stein & Jenbach: Mustalaisruhtinatar: unkarilainen operetti, 100 produktiota, joista viimeisin 1998

3. Sihvo: Jääkärin morsian: suomalainen laulunäytelmä, 96 produktiota, joista viimeisin 2003

4. Abraham, Földes, Grünwald & Löhner-Beda: Viktorian husaari / Viktoria ja hänen husaarinsa: unkarilainen operetti, 70 produktiota, joista viimeisin 2002

5. Ferenc: Punainen laukku: unkarilainen operetti, 63 produktiota, joista viimeisin 1969

6. Hervé, Meilhac & Millaud: Pikku pyhimys:  ranskalainen operetti, 62 produktiota, joista viimeisin 1966

7. Lehár: Iloinen leski: unkarilainen operetti, 59 produktiota, joista viimeisin 2013

8. Duo: Orpopojan valssi: suomalainen laulunäytelmä, 44 produktiota, joista viimeisin 2004

9. Abraham, Földes, Grünwald & Löhner-Beda: Havaijin kukka / Hawaijin kukka: unkarilainen operetti, 43 produktiota, joista viimeisin 1983

10. Kálmán & Günwald: Sirkusprinsessa: unkarilainen operetti, 42 produktiota, joista viimeisin 1985

Kotimaisia laulunäytelmiä ja unkarilaista operettia! Tämä yllä oleva lista on minusta hyvin viehättävä ja ajatuksia herättävä. Kymmenestä teoksesta puolet on unkarilaisia operetteja kolmelta säveltäjältä ja melkein kaikkien näiden produktiomäärät ylittävät tai pääsevät samalle tasolle suosituimman amerikkalaisen musikaalin kanssa. Lista antaa minusta hyvää historiallista perspektiiviä tähän joskus liiankin Broadway/West End -lähtöiseen musiikkiteatteripuheeseen. Musikaalit eivät ole syntyneet tyhjästä (tietenkään!) ja suomalainen musiikkiteatteriperinne on yhtä vanha kuin suomalainen puheteatterikin. 

Tukkijoella (1951), Tauno Palo ja Rauni Ikäheimo
Kuva: Elonet.fi

Listan kärjessä komeilee huikealla 135 eri produktiolla Teuvo Pakkalan Tukkijoella. Näytelmä sai kantaesityksensä Kaarlo Bergbomin johtamassa (Kansallisteatterin edeltäjässä) Suomalaisessa Teatterissa vuonna 1899. Se on klassinen romanttinen kansankomedia maalaisidyllissä: nuori ja ihanteellinen sankaripari, juonikas roisto, palvelusluokkaan kuuluvat komedialliset pariskunnat ja hieman vajaa Pölhö-Kustaa. Juoni on juuri sellainen, mitä voimme pelkästään edellä mainittujen hahmojen perusteella kuvitella, ja loppu on tietysti onnellinen. Musiikki on pääosin Oskar Merikannon säveltämää tai kansanlauluista muokkaamaan. Vuosien varrella Tukkijoella on uponnut suomalaisten sydämiin kuin kuuma veitsi voihin. Sitä on esitetty tasaisesti ympäri Suomen ja vuosi toisensa jälkeen aina uusissa produktioissa - ja kuten sanottu, Ilona ei edes listaa harrastajateatteriproduktioita! Lisäksi suosiota ovat pönkittäneet useammat eri elokuvasovitukset, joista vuoden 1951 filmissä tukkijätkä Turkkaa näytteli itse Tauno Palo.

Tukkijoella -näytelmän valtavan suosion edessä ei voi kuin hiljentyä: käsittääkseni se kiteyttää monella tavalla sen, mitä suomalainen teatterikansa on tahtonut 1900-luvulla nähdä. Vuoden 2008 jälkeen näytelmää ei ole tehty suomalaisissa ammattiteattereissa, mutta on hyvin kiinnostavaa nähdä, kestikö näytelmän suosio vain 109 vuotta, vai kaivaako joku teatteri sen sittenkin vielä naftaliinista ja elvyttää romanttisen maalaisidyllin? (Paitsi että jossain kesäteatterissa tätä on ihan varmasti näytelty vielä viime vuosinakin...) En ole ihan varma toivonko Tukkijoella -näytelmälle enää 136:ta ammattilaisteatteriproduktiota - jos joku sellaisen kuitenkin tekee, olisi moderniksi päivitetty näkemys aiheesta tarpeen.

Suosituimpien musikaalien etsintäni päättyi siis siihen, että Tukkijoki jätti kaikki amerikkalaiset ja eurooppalaisetkin musiikkinäytelmät taakseen. Unkarilaiset operetit saivat kaikki keskenänsä jaetun kakkostilan ja henkisen pronssin sai Broadway-musikaalien ykkönen Viulunsoittaja katolla. Tämän kunniaksi linkkaan tietenkin laulun voittajanäytelmästä, äänessä 1951-elokuvaversion Turkka, Tauno Palo.

Uusi ulkoasu

Kuten huomaatte, blogini ulkoasu on muuttunut, toivottavasti selkeämpään ja luettavampaan suuntaan. Sisältö tulee jatkossakin pysymään samankaltaisena, päivitystiheys yhtä harvana ja vanhat jutut löytyvät sivuilta edelleen.

Perustin blogin aikoinaan kesällä 2011 ja kerroin silloin eräässä tekstissä blogin nimeämistä. Koska siitä on kuitenkin jo pitkä aika, eikä minun mielestäni Sondheimia ole koskaan liikaa, haluan linkata teille blogin uuden ulkoasun kunniaksi erään hienon ja mielenkiintoisen version "Being Alive" -laulusta. Video on Company-musikaalin alkuperäislevytyksen nauhoituksista ja tarkkaamon puolella häärää myös itse säveltäjä-sanoittaja-Sondheim. Robertin osan laulaa Dean Jones, joka joutui jättämään roolinsa vain muutama viikko kantaesityksen ensi-illan jälkeen. Ironista kyllä, hänen roolista vetäytymisensä syynä olivat ongelmat hänen omassa avioliitossaan (vrt. Companyn tematiikka).

Lisää musikaalitietoa kaikille!

Minulta oli mennyt viime syksynä aivan ohi New Yorkissa toteutettu mainio tempaus: musikaalientusiastit ja wikipedia-kirjoittajat olivat kokoontuneet yhteen parantaakseen englanninkielisen Wikipedian "musical theatre" -artikkelia. Tekijöiden tarkoitus oli hyödyntää jo valmiita kirjallisia lähteitä ja arkistoja - eli tuoda kirjastojen kirjoissa ja arkistopapereissa oleva tärkeä tieto- ja tutkimusmateriaali Wikipediaan. New York Timesin artikkeli tempauksesta on luettavissa täällä.

Viime kesänä kirjoittaessani graduani pohdin useasti Wikipediaa ja sen hyödyllisyyttä. Toisaalta Wikipedia on aivan nerokas väline itsessään, mutta esimerkiksi musikaalien ja musiikkiteatterin osalta jopa englanninkielinen Wikipedia on ollut aika torso. Kun olin itse lukenut kirja- ja tuntikaupalla lähdeteoksia liittyen musikaaleihin, alkoi Wikipedia näyttäytyä tyhmänä ja ohuena nippelitietojen roskakorina, josta kukaan ei voisi saada järkevää kokonaiskuvaa musikaalien maailmasta. Mutta nyt kun luen englanninkielisen Wikipedian selvästi päivitettyä artikkelia, voin olla todella iloinen - upeaa, että sen eteen on tehty töitä! Artikkelissa on runsaasti asiaa, sen viittaukset näyttävät olevan kunnossa ja lähdeluettelo ja lisälukemisto vaikuttavat oikein päteviltä.

En ole koskaan itse päivittänyt Wikipedia-artikkeleita, vaikka kuka tahansa sitä voisi tehdä. Suomenkielisen Wikipedian "musikaali"-artikkeli on todella surullisen tynkä, joten olisi erinomaisen hyvä, jos joku meistä täällä Suomessa päivittäisi sitä kattavammaksi ja analyyttisemmäksi. Tunnen piston sydämessäni: miksen minä päivittäisi artikkelia? Koska se vaatisi aikaa ja paneutumista, tarkkuutta, loogista ajattelukykyä ja sopivaa määrää itsehillintää, että osaisi valita yleisesti kiinnostavimmat ja tärkeimmät asiat artikkeliin, eikä vain omia suosikkiasioitaan... Pelkään myös sitä, että olisin liian kriittinen omaa tekstiäni kohtaan, enkä lopulta uskaltaisi kirjoittaa artikkeliin käytännössä mitään.

Siispä, voisin esittää haasteena kaikille teille muille suomalaisille musikaalirakastajille (ja -bloggaajille!): parannetaan kaikki yhdessä suomenkielisen Wikipedian musikaali-artikkelia, vaikka vain vähän kerrassaan! Tavoite voisi olla hyvinkin rento ja kevyt, esimerkiksi että artikkeli olisi hitusen kattavampi ja parempi vaikka vuoden 2012 loppuun mennessä. Miltä kuulostaa? Ketkä kaikki lähtevät haasteeseen mukaan? Lupaan itse tehdä jotain päivityksiä artikkeliin viimeistään kesälomalla, kun minulla on aikaa enemmän kuin nyt töiden ohessa - aika näyttää, mitä lopulta saan aikaiseksi.

Nyt kevään kunniaksi vähän kevätmusiikkia Lerner & Loewen klassikosta Camelot. 

Musikaalilaulujen tyyppejä

Palautin eilen graduni lopullisesti yliopistolle tarkastukseen ja olen vihdoin valmistumassa maisteriksi. Tämän kunniaksi ajattelin, että voisin kirjoittaa pienen jutun tänne blogiinkin liittyen graduni aiheeseen. Graduni (eli yliopiston lopputyöni) otsikko on mahtipontinen Laulujen dramaturgiset tehtävät kolmen eri aikakauden musikaaleissa. West Side Story, Company ja The Phantom of the Opera. - ja kuten otsikko kertoo, käsittelin työssäni kolmen em. musikaalin laulujen tekstuaalisia tehtäviä eli sitä, mitä laulujen aikana musikaalissa tekstin tasolla tapahtuu. (Gradu on luettavissa täällä.) Ajattelin poimia kuitenkin tähän blogiin erään yksityiskohdan työstäni: amerikkalaisen musikaalitutkija Richard Kislanin tekemän jaottelun musikaalien keskeisimmistä laulutyypeistä. (Älkää pelästykö, vaikka tämä kirjoitus on selvästi pidempi kuin monet aiemmat - palaan kyllä taas ensi kerralla noihin vähän lyhyempiin teksteihin.)

Kislan esittää teoksessaan The Musical: A Look at The American Musical Theater melko rohkean musikaalilaulujen jaottelun yksinkertaisiin tyyppikategorioihin. En suhtaudu Kislanin jaotteluun aivan kritiikittömästi, mutta mielestäni se on hauska työväline ja näkökulma musikaalien tarkasteluun. Hänen mielestään laulut voidaan jakaa erilaisiin päätyyppeihin, joita ovat balladi (ballad), hurmauslaulu (charm song), huumorilaulu (comedy song), musikaalikohtaus (musical scene), minä olen -laulu (I Am -song), minä tahdon -laulu (I Want -song) sekä erityismateriaali (special material).

Balladit ja hurmauslaulut ovat rakkauslauluja, joissa joko kuvataan rakkautta tai yritetään saada toinen rakastumaan. Rakkausballadeja löytyy varmasti melkein kaikista maailman musikaaleista, mutta hyviä esimerkkejä voi poimia vaikkapa Rogersin ja Hammersteinin klassikoista. Hurmauslaulujen tehtävänä on myös tuottaa mielihyvää yleisölle ja kuvata sitä, että kaikki päättyy lopulta varmasti hyvin. The Sound of Musicin "My Favorite Things" on yksi Kislanin antamista hurmauslaulu-esimerkeistä. Omasta mielestäni The Phantom of the Operan “All I Ask of You” on sekä balladi että erinomainen esimerkki hurmauslaulusta, jonka tarkoitus on tyynnyttää Christinen ohella myös yleisö.

Huumorilaulujen tehtävä on Kislanin mukaan kääntää epäonni tai turhautuminen nauruksi ja vapauttaa siten tunnelmaa.  Eräs esimerkki tällaisesta laulusta on West Side Storyn “Gee, Officer Krupke”, jonka tehtävä musikaalin alkuperäisessä näyttämöversiossa oli purkaa Jetsien tappelun jälkeistä jännitystä ja ahdistusta mustan huumorin keinoin. Huumorilauluja on myös runsaasti muissakin musikaaleissa, varmasti tekin keksitte monta esimerkkiä!

Musikaalikohtauksesta Kislan antaa esimerkiksi West Side Storyn “Tonight-ensemble” -kappaleen, joka yhdistää kaikkien päähenkilöiden odotukset tulevasta illasta yhteen lauluun ja tekee musiikin ja laulunsanojen avulla suuren siirtymän morsiuskaupan rauhasta väkivaltaiseen tappeluun. The Phantom of the Operassa musikaalikohtauksia ovat esimerkiksi "Masquerade" sekä "Notes".

Minä olen- ja minä tahdon -lauluja Kislan ei määrittele tarkemmin, mutta niiden nimet kertovat tyyppien sisällöstä. Hän ei myöskään esittele enempää viimeistä kategoriaansa, erityismateriaalia, mutta se on ilmeisesti vapaa kaikille numeroille, joita ei pystytä määrittelemään miksikään muuksi. Erityismateriaali on itseasiassa minusta Kislanin jaottelun hölmöin osa, se on ns.kaatoluokka, joka osoittaa, että jaottelu ei ole mitenkään täydellinen.

Analysoin gradussani siis kolmea musikaalia, joista keskimmäinen on tässä blogissa aiemminkin mainittu Stephen Sondheimin Company (1970). Company on niin sanottu teemamusikaali, jonka laulut on kirjoitettu tuomaan toisen, usein ristiriitaisen, näkökulman kohtaukseen tai laulua edeltäneeseen dialogiin. Monet Companyn lauluista laulaa joku kohtauksen ulkopuolinen henkilö ja niiden sävy on usein hyvin ironinen. Yllättäen (tai ei) Companyn laulut eivät oikein millään osuneet Kislanin tyyppijaotteluun. Kislan on tehnyt selvästi jaottelunsa Broadwayn kultakauden niin sanottujen yhtenäismusikaalien perusteella ja modernimpi teemamusikaali istuu jaotteluun todella huonosti.

Vaikka Kislanin jaottelussa on omat ongelmansa, eikä se sovi ollenkaan kaikkien musikaalien analysointiin, päädyin gradussani kuitenkin ehdottamaan muutamia lisäyksiä Kislanin kategorioihin. (Lähinnä jotta Kislanin jaottelusta tulisi käyttökelpoisempi ja siksi, että keksin muutaman uuden laulutyypin...)

Ensimmäinen uusista tyypeistä voisi olla ns. viettelylaulu, jonka tehtävänä on saada vastaanottaja ihastumaan tai rakastumaan laulajaan. Viettelylaulu eroaa Kislanin balladeista ja hurmauslauluista siinä, miten laulajan tarkoitus ei ole pelkästään ilmaista omaa tunnettaan, vaan laululla on selkeä suunta ja päämääränä muutoksen aiheuttaminen vastaanottajassa. The Phantom of the Operassa on täydellinen viettelylaulu "Music of the Night" ja lisäksi viettelylaulusta käy esimerkiksi Funny Girlin humoristinen “You are Woman, I Am Man”.

Toinen laulujen lisätyyppi olisi mielipiteenmuodostus- tai päätöksentekolaulu, jonka aikana hahmo yrittää tehdä tai tekee päätöksen häntä vaivaavassa asiassa. Laulua edeltää tai sen aikana käy ilmi hahmon sisäinen tai ulkoisten olosuhteiden aiheuttama ristiriita, johon tarvitaan ratkaisu. Klassinen esimerkki tällaisesta on My Fair Lady -musikaalissa professori Higginsin viimeinen laulu “I’ve Grown Accustomed To Her Face”, jonka aikana Higgins selvittää itselleen tunteensa Elizaa kohtaan.

Kolmas uusi laulutyyppi olisi niin sanottu itsetunnonvahvistuslaulu. Sen tehtävänä on vahvistaa laulajan tai laulajien uskoa itseensä. Tällaisilla lauluilla on samoja ilahduttavia ja toivoa luovia piirteitä kuin Kislanin hurmauslauluilla, mutta itsetunnonvahvistuslaulut eroavat hurmauslaulusta siinä, että niillä on ensisijainen merkitys draaman sisäisessä maailmassa, laulua laulavalle hahmolle. Itse käsitän hurmauslaulut lähinnä yleisöä piristäviksi musiikkinumeroiksi, mutta itsetuntoa vahvistavien laulujen tehtävä on ensin muuttaa hahmoa, jonka kautta vasta yleisön mieli kohoaa. West Side Storyssa tällaisia lauluja ovat porukan yhteistä itsetuntoa ja yhteenkuuluvuutta vahvistavat “Jet Song”, “Cool” ja “America” sekä Marian “I Feel Pretty”. Muista hyvistä itsetunnonvahvistuslauluista olen kirjoittanut tässä blogissa jo aiemmin.

Viimeinen ehdottamani uusi tyyppikategoria on niin sanotut vastalaulut. Vastalaulut esittävät vastakohtaisen näkemyksen tai ristiriidassa olevan kommentin tekstin eli dialogin tasolla tapahtuneisiin asioihin. Teemamusikaali Companyssa lähes kaikkien laulujen ensisijainen tehtävä on toimia tällaisina kohtauksia kommentoivina lauluina, mutta esimerkiksi myös West Side Storyn lauluista “I Feel Pretty” -laulun kepeä huumori luo kylmäävän kontrastin edellisessä kohtauksessa tapahtuneille murhille.  The Phantom of the Operassa eräänlaisena vastalauluna toimii ”The Point of No Return”, jossa Christine laulaa Kummituksen säveltämän oopperan sisällä intohimoista rakkaudentunnustusta tätä kohtaan, vaikka aiemmin tyttö on kertonut pelkäävänsä Kummitusta.

Mutta nyt, hyvät lukijani! Toivoisin teiltä kommentteja Kislanin ja itseni esittämistä tyyppiakategorioista! Kiistäkää ja väittäkää vastaan, tai jos keksitte hyviä esimerkkejä tai uusia tyyppilajeja, niin antakaa tulla! Miltä tällainen kategoriointi teistä vaikuttaa? Fiksua vai tyhmää? Hyödyllistä vai turhaa? Olisin todella kiinnostunut kuulemaan ajatuksianne, koska tiedän että lukijoissa on jo useampia musikaaleihin hyvin perehtyneitä ihmisiä. Tällä kertaa en linkkaa loppuun mitään videota, mutta klikkailkaa tämän tekstin laulujen nimiä, niin pääsette käsiksi videoihin. Hauskoja lauluhetkiä taas itsekullekin!

Syksyn 2011 musikaaleja

Kesä taittuu vähitellen kohti kaunista alkusyksyä ja nyt on oivallinen aika avata kalenterit ja ruveta suunnittelemaan tulevan syksyn teatterikäyntejä. Lippujakin voisi ruveta varaamaan hyvissä ajoin - itselläni se tuntuu jäävän aina viimetinkaan.

Suomi on siitä mainio maa, että vaikka meillä ei ole Broadwayn tai West Endin kaltaisia yhden kaupungin sisällä olevia teatterikeskittymiä, on Suomessa teattereita ylipäätään aivan valtavasti. Suomalaisen teatterikentän laajuus takaa sen, että musikaaleja pääsee katsomaan vuosittain ympäri maan. On sitten eri keskustelu, onko suomalainen valtionosuusjärjestelmä paras tapa ylläpitää elävää teatteria Suomessa tai millaista teattereiden ohjelmistopolitiikka on vähien rahojen ja salien täyttöastevaatimusten ristipaineessa. Joka tapauksessa musikaalien ystäville suomalaiset teatterit tarjoavat monipuolista ja kiinnostavaa ohjelmistoa - uutuuksia ja klassikoita, Suomesta ja ulkomailta. Kävin läpi kaupunginteattereiden ohjelmistoja syksyn 2011 musikaalien osalta, joten tässä pieniä makupaloja ensialkuun. Jatkan ohjelmistojen läpikäyntiä vielä hieman toisesta näkökulmasta myöhemmin.

Kuva: http://www.iloveyoubecausethemusical.com/

Aloitan kuitenkin sellaisista mielenkiintoisista ensi-illoista, joihin kiinnitin huomioni selatessani teattereiden syksyn ohjelmistoja. Valintaperusteet ovat täysin subjektiiviset ja epämääräiset.

Ensimmäinen teoksista on Tampereen Teatterissa Suomen kantaesityksensä saava I Love You Because, joka kertoo newyorkilaisista nuorista aikuisista kuulemma hieman Frendit -tv-sarjan tyyliin. Teos sai ensi-iltansa off-Broadwaylla 2006 ja ainakin Spotifysta kuuntelemani alkuperäislevytys kuulostaa kevyeltä, hauskalta ja nokkelalta. Ensi-ilta on Tampereella 10.9.2011.

Kuva: Seinäjoen kaupunginteatteri

Seinäjoen kaupunginteatteri houkuttelee nuoria vampyyritrendillä ratsastavalla saksalais-amerikkalaisella uusklassikolla Dance of the Vampires, joka perustuu Roman Polanskin vuonna 1967 ohjaamaan elokuvaan ja sai musikaaliensi-iltansa Wienissä vuonna 1997. Goottivampyyrimusikaali on hauska ja kiinnostava uutuus suomalaisessa musikaalikentässä, vaikka itseeni tyyli ei ehkä uppoa. Musikaalin musiikkia voi kuunnella vaikkapa Spotifysta kun hakee alkuperäisellä nimellä "Tanz Der Vampire".  Tämänkin ensi-ilta on 10.9.2011.

Aivan varmasti täysin erilaista meininkiä on luvassa Rovaniemen Teatterissa, jossa ensi-iltansa saa Tuomas Timosen ja Juha Kujanpään Toivon operetti. Teoksen luvataan tarjoavan kaksi erilaista yhteiskuntautopiaa, ilmaisen ja maksullisen, ja sen tyyliä kuvataan seuraavasti: "Toivon operetti on uusi kotimainen operetti, joka yhdistää wieniläisoperetin suloisen keveyden ja Kurt Weillin yhteiskunnallisen laulutaiteen perinteen." Kuulostaa mainiolta! Ensi-ilta on Rovaniemellä marraskuussa.

Kuva: Vaasan kaupunginteatteri

Viimeinen tässä sarjassa mainittava ensi-ilta on Vaasan kaupunginteatterin MAAILMA SEIS! Minä jään tässä..., jonka alkuperäisversio Stop the World - I Want to Get Off sai ensi-iltansa Lontoossa vuonna 1961 ja joka sai useampia ensi-iltoja Suomessakin 1960-luvulla. Parhaan kuvauksen teoksen juonesta voi lukea Näytelmäkulman sivuilta, mutta odotettavissa on toivottavasti mielenkiintoista ja hauskaa musikaaliteatteria sirkusympäristössä. Musikaalin ensi-ilta on 17.9.2011.

En tiedä ehdinkö tulevana syksynä katsomaan yllä mainittuja produktioita, koska asun itse Helsingissä, mutta nämä seuraavat käyn ainakin katsomassa:
Helsingin kaupunginteatterissa tuli jo syksyllä 2010 ensi-iltaan musikaali Next To Normal, jota on kehuttu aivan valtavasti. Näytelmän teksti on voittanut jopa Pulizer-palkinnon ja musikaali on monikertainen Tony-ehdokas ja -palkittu. Toivon että esitys on odotusteni arvoinen, kun pääsen sitä syyskuussa katsomaan. Toinen must see -juttu on myöskin jo keväällä ensi-iltansa saanut Turun kaupunginteatterin Kesäyön hymyilyä. Suosikkimusikaalisäveltäjäni Stephen Sondheimin upea A Little Night Music (1973) sai siis vasta tänä keväänä Suomen kantaesityksensä, mutta kuulemani mukaan produktio toimii oikein hyvin. Musikaali perustuu Ingmar Bergmanin aivan ihastuttavaan elokuvaan Sommarnattens leende (Kesäyön hymyilyä, 1955), jota suosittelen Sondheimin version lisäksi ihan kaikille.

Mutta millaisia muita musikaaleja suomalaisissa teattereissa sitten ensi kaudella esitetään? Klassikoita: Cabareta, Chicagoa, My Fair Ladya, The Sound of Musicia, Viulunsoittajaa katolla, La Cage aux Follesia, Les Miserablesia ja niin edelleen... Mutta paljon on myös uusia, ja vanhempiakin, suomalaisia musikaaleja ja musiikkinäytelmiä. Tähän Suomi-ilmiöön keskityn vielä lähitulevaisuudessa. Mutta sillä välin käykää vaikkapa itse katsomassa teattereiden ohjelmistoja ja kommentoikaa, mitä musikaalia te aiotte tai haluaisitte mennä katsomaan tänä syksynä?

Wilkommen, bienvenue, wellcome!

Tervetuloa mukaan matkalle musikaalien ihanaan ja ihmeelliseen maailmaan!

Tämän blogin tarkoituksena on jakaa kokemuksia ja tietoa musikaaleista ja mahdollisesti muistakin musiikkiteatterin lajeista. Tekstit tulevat käsittelemään musikaaleja sekä Suomessa että ulkomailla. Pyrin tarjoamaan juttuja sekä ajankohtaisista aiheista että anekdootteja ja informaationpalasia musikaalien historiasta.

Kirjoitan musikaalitutkijan ja -ihailijan näkökulmasta, teatterissa paikkani on aina katsomossa, ei lavalla. Olen kirjoittanut yliopiston pro gradu -työni musikaalien dramaturgiasta ja tämän blogin tarkoitus on paitsi ylläpitää ja laajentaa omaa tietämystäni aiheesta, myös jakaa kaikkea musikaaleihin liittyvää hyvää muillekin intohimoisesti musikaaleihin suhtautuville ihmisille. Toivon, että kommentoitte tai laitatte minulle viestiä, jos tekstini herättävät ajatuksia tai tunteita, tai jos mielessänne on aihe tai teos, josta toivotte minun kirjoittavan.

Nyt kuitenkin Cabaret'n seremoniamestarin sanoin: Tervetuloa ja hauskaa että olette mukana!