Billy Elliotin joukkovoima hurmaa

(Huom! Teksti on ilmestynyt alunperin Helsingin Sanomissa 29.8.2015)

Helsingin Kaupunginteatterin syksyn ensi-iltamusikaali Billy Elliotin tarina on monille tuttu vuonna 2000 valmistuneesta samannimisestä elokuvasta.

Se sijoittuu 1980-luvun englantilaiseen kaivoskaupunkiin, ja kertoo 12-vuotiaasta Billystä, joka elää isänsä, veljensä ja mumminsa kanssa. Kaupungin kaivostyöläiset, joukossa Billyn isä ja veli, ryhtyvät lakkoon, joka pitkittyessään vaikeuttaa kaikkien toimeentuloa. Ympäristön vastustuksesta huolimatta Billy vaihtaa samaan aikaan nyrkkeilytunnit balettiin ja löytää tanssimisesta itselleen intohimon.

Elokuvaan perustuva musikaali sai ensiesityksensä Lontoossa vuonna 2005, jolloin sen ohjasi teatterin lavalle elokuvankin ohjannut Stephen Daldry. Musikaalin on käsikirjoittanut Lee Hall ja musiikin on säveltänyt Elton John. Musikaali on viimeisen vuosikymmenen aikana saanut valtavan suosion ympäri maailman ja se on voittanut lukuisia palkintoja.

Helsingin kaupunginteatterin Billy Elliotissa parasta on teatterin oma upea ensemble laulajia ja tanssijoita. Musikaalissa on useita joukkokohtauksia, joissa Elton Johnin energinen musiikki pääsee oikeuksiinsa taitavan esiintyjäjoukon tulkitsemana.

kuva: Helsingin Kaupunginteatteri, Mirka Kleemola

Erityisesti musikaalin aloittava ”Vielä tähdet loistaa” sekä lakkotaistelua ja balettituntia sekoittava ”Solidaarisuus” iskevät vahvasti. Useimmiten lakkoilevia kaivosmiehiä ja heidän vaimojaan esittävä kuoro muodostaa uskottavan kyläyhteisön taustaksi Billyn henkilökohtaiselle kertomukselle. 

Musikaalin erikoisuus on pääosien lapsinäyttelijät, joilta vaaditaan myös hyvää laulu- ja tanssitaitoa. Kaupunginteatterin versiossa itse Billyä on näyttelemässä yhteensä kolme eri poikaa, joista ensi-illassa nähtiin Lassi Hirvonen. Hirvonen onkin lahjakas tanssija ja suoriutuu hyvin Billyn vaikeasta roolista.

Lassi Hirvonen ja Kasperi Virta
kuva: Helsingin Kaupunginteatteri, Mirka Kleemola

Billyn ystävää Michaelia esittävässä pienessä Kasperi Virrassa taas on niin paljon karismaa, että hän varastaa shown lähes aina kun pääsee lavalle. Näiden kahden pojan yhteinen laulu- ja tanssinumero Itseilmaisua on esityksen ehdottomia huippukohtia: pojat ovat luontevan säteileviä ja valloittavat yleisönsä suvereenisti.

Esityksenä Billy Elliot ei ole kuitenkaan aivan tasainen. Intensiteetti ja energia heikkenevät erityisesti musiikkinumeroiden välisissä dialogeissa sekä osassa yksinlauluista. Varsinkin toisessa näytöksessä on enemmän tällaisia suvantovaiheita, joissa esitys ei kanna. Musikaalissa on runsaasti komiikkaa sekä tekstin että ohjauksen tasolla, mutta se ei aina toimi kuten pitäisi, vaan tuntuu ylimääräiseltä ja päälleliimatulta.

Aikuisnäyttelijöistä Jonna Järnefelt ja Risto Kaskilahti onnistuvat erinomaisesti, edellinen Billyn periksiantamattomana tanssinopettajana ja jälkimmäinen Billyn isänä.

Visuaaliselta ilmeeltään musikaali on yksinkertainen ja toimiva. Jani Uljaan ja Jari Ijäksen lavastus perustuu tiiliseiniin, joista saa muutamilla lisäosilla muokattua useita eri tiloja. Elina Kolehmaisen harkittu ja yksityiskohtainen puvustus luo selkeän ajankuvan 1980-luvun Englannista.

Mikko Koivusalo on suomentanut Billy Elliotin sujuvaksi ja helposti laulettavaksi tekstiksi. Englannin työväenluokan puhetyyliä ei ole onneksi yritetty matkia millään erityisellä slangilla tai murteella, mutta esityksessä kiroillaan jonkun verran, mikä omalla tavallaan kuvaa kaivoskaupungin ihmisten yhteiskuntaluokkaa.

Lassi Hirvonen ja Jonna Järnefelt
kuva:Helsingin Kaupunginteatteri Mirka Kleemola

Elton Johnin musiikki yhdistää pop-musiikkia ja perinteistä iskelmällistä musikaalimusiikkia. Kapellimestari Risto Kupiaisen johtama orkesteri tavoittaa tulkinnassaan hyvin musiikin laajan tunne- ja energiaskaalan.

Billy Elliotin pohjalla on vakavia teemoja, jotka liittyvät ihmisten työpaikkojen pysyvyyteen ja toimeentuloon. Yhteiskunnallisten kysymysten päällä kulkee tarina yksilön oikeudesta omiin unelmiinsa. Billyn onnistuminen tanssiunelmansa tavoittelussa nousee lakkolaisten epäonnistumisen ja pettymyksen ylitse luoden toivoa ja iloa. Esityksessä lakkoilu ja politiikka jäävät tanssin ja kimalluksen varjoon. Temaattisesti esitys keskittyykin enemmän yksilötarinaan ja suvaitsevaisuuden korostamiseen.

Helsingin Kaupunginteatterin Billy Elliot on ammattimaisesti tehty musikaaliesitys, jossa on epätasaisuudesta huolimatta paljon taituruutta ja hienoja kohtauksia. Tanssin riemun lisäksi se tarjoaa katsojille monia liikuttavia hetkiä, joten herkimpien katsojien kannattaa varata nenäliinat mukaan.

Musikaalihistorian hienoin hermoromahdus

Vuonna 1959 ensi-iltansa saanut Gypsy-musikaali perustuu burleskitanssija Gypsy Rose Leen elämäkertaan ja vaikka musikaalin nimi on Gypsy, sen keskushahmo on oikeastaan tämän äiti Rose, hulluuteen asti määrätietoinen tiikeriäiti, joka yrittää tehdä lapsistaan Junesta ja Louisesta vaudeville- ja kabaree-tähtiä. Gypsyn käsikirjoituksen teki Arthur Laurents, musiikin Jule Styne ja laulujen sanoitukset Stephen Sondheim. Alkuperäisesityksen ohjasi koreografi-ohjaaja Jerome Robbins. (Laurents, Sondheim ja Robbins olivat muutamaa vuotta aiemmin tehneet yhdessä West Side Storyn.) Musikaalissa on monia hauskoja ja mieleenpainuvia kohtauksia ja lauluja, mutta niistä ehdottomasti hurjin ja tunnepitoisin on Rosen viimeinen laulu "Rose's Turn".

Kuva: Wikipedia

Gypsyn sanoittajana toiminut Stephen Sondheim kirjoittaa teoksessaan Finishing the Hat (ks. Blogin lähteet), miten ohjaaja Jerome Robbins oli alunperin suunnitellut "Rose's Turn" -laulun paikalle tanssikohtausta, ns. dream ballet -koreografiaa, Rosen kuvitelmaa/unta, jonka aikana hän olisi kohdannut kaikki elmänsä ihmiset. Sondheim itse ehdotti tanssin paikalle laulua, joka koostuisi musikaalissa aiemmin kuultujen musiikkinumeroiden pätkistä ja joka ajaisi saman asian viittaamalla eri laulupätkillä muihin henkilöihin ja aiempiin musikaalin tapahtumiin.

Gypsy-musikaalin äiti Rose on omistanut koko elämänsä tyttäriensä showbisnes-uran edistämiselle. Hän on käyttäytynyt määrätietoisesti ja toisten tunteista ja mielipiteistä välittämättä. Se on kuitenkin johtanut ensin nuoremman tyttären Junen karkaamiseen, Rosen miehen Herbien lähtemiseen ja lopulta vanhemman tyttären Louisen ja Rosen väliseen riitaan ja välirikkoon. "Rose's Turn" on kaikkensa menettäneen naisen tunteenpurkaus ja yritys selvittää itselleen kenen vuoksi hän kaiken työnsä teki. Sondheim on kuvaillut kohtausta sanoilla "a musical mad scene".

"Rose's Turn" on laulu, jonka aikana Rosen hahmossa tapahtuu käänne, ratkaiseva muutos ja avautuminen. Se on dramaturginen lakipiste, jota kohti kaikki edeltävät tapahtumat ovat kulkeneet ja se purkaa musikaalin dramaturgisen jännitteen Rosen tietynlaiseen huulluun hermoromahdukseen. Se on samalla malliesimerkki niin sanotusta "kello yhdentoista laulusta" ("11 o'clock number"), joka on useimmiten tähtinäyttelijän show'n pysäyttävä esitys toisen näytöksen lopussa, kuitenkin ennen varsinaista viimeistä kohtausta tai finaalia.

Sondheim kirjoittaa, miten ohjaaja Jerome Robbins oli myöntynyt idealle laulusta unibaletin sijasta ja ruvennut samantien suunnittelemaan koreografiaa laulua varten:

"Jerry clambered onto the stage and started to move back and forth across it like a stripper, but a clumsy one: like Rose doing a strip."

"Rose's Turn" on todella vaativa ja siksi juuri hyvin esitettynä huikean hieno. Parhaimmillaan laulu on yhdistelmä juuri edellä mainittua vaivaannuttavaa strippaamista, voimakasta katkeruutta, sydämensärkevää surua ja kaikista näistä muodostuvaa pientä hulluutta. Vaikka laulu ei ole musikaalin viimeinen kohtaus, on se ehdottomasti musikaalin finaali ja draamallisesti tärkein kohta. Se on myös monille keski-ikäisille tai sitä vanhemmille musikaalinäyttelijättärille vaativa taidonnäyte, josta useimmat haluavat tehdä oman versionsa. (Vähän samaan tapaan kuin vaikkapa Companyn "Ladies Who Luch", A Little Night Musicin "Send in the Clowns" tai Sunset Boulevardin "As If We Never Say Goodbye".)

Olen koonnut tähän viisi erilaista versiota "Rose's Turn" -laulusta eri vuosikymmeniltä. Tähän joukkoon olisi voinut liittää myös Angela Lansburyn, joka oli  vuoden 1974 Gypsyn uusintaversion tähti, mutta hänen esityksestään ei ole youtubessa kuin pieni videopätkä, sen voi täältä. Alla olevia videoita yhdistää paitsi laulu, myös se että jokaisessa heitetään jossain vaiheessa takki pois päältä - tarkkailkaa, missä kohdassa!

Ethel Mermanin alkuperäisesitys ja -levytys vuodelta 1959 on varmasti se, johon kaikkia muita verrataan. Itse olen kuunnellut tämän version niin monta kertaa, etten osaa sanoa tästä mitään erikoista, muuta kuin että mielestäni tämä tietenkin tavoittaa laulun kaikki sävyt upeasti. Hyvän näyttelijän tunteet, painotukset ja pienetkin vivahteet tulevat esille pelkällä ääniraidalla, vaikka tietysti olisi ollut upeaa nähdä tästä kuvamateriaaliakin.



Rosalind Russell esitti ensimmäisen Gypsy-elokuvan Rosea vuonna 1962. Hänen versionsa laulusta on melko hillitty, pidättyväinen ja enemmän surullinen kuin katkera ja vihainen. Vaivaannuttavat strippaukset tulevat tässä hienosti esille ja kuvittelen, että ne ovat melko hyvin Robbinsin alkuperäistä ajatusta vastaavat. Russellin ääni ei muuten ollut tarpeeksi matala kaikkiin lauluihin, joten tässäkin kappaleessa hänen omaan lauluunsa on miksattu yhteen kontra-altto Lisa Kirkin laulua (lähde Wikipedia). Lauludubbauksesta olen kirjoittanut aiemmin täällä. Videolla näkyy myös musikaalin viimeinen kohtaus, Rosen ja Louisen sovinto.



Bette Midler teki Gypsysta TV-elokuvan vuonna 1993 ja seuraava video on hänen versionsa laulusta. Tässä on ikään kuin kaikki palaset ihan kohdallaan ja Midler on toki taitava, mutta minua tämä ei kosketa samalla lailla kuin jotkut muut versiot. Esityksessä on ulkokohtaisuuden ja teennäisyyden tuntua, ehkä Midler on liian "siisti" ja kasassa, eikä tarpeeksi vereslihalla minun makuuni.



Paremmin elokuvaohjaajana ja Kate Winsletin miehenä tunnettu Sam Mendes valitsi vuonna 2003 Broadwaylle ohjaamansa Gypsyn päärooliin Bernadette Petersin, joka ei monien mielestä sopinut mielikuvaan Rosesta. Video on Tony Awardsien esiintymisestä, joten sitä edeltää Petersin oma mielenkiintoinen tulkinta Rosen hahmosta ja kyseisestä kohtauksesta. Petersin "huono strippaaminen" on aivan mainiota ja silti katkeruus, pettymys ja suru tulevat hienosti esille tulkinnassa.



Patti LuPone esitti Rosea Broadwaylla vuonna 2008. LuPone vie Rosen vihan ja hulluuden näistä esimerkeistä kaikista pisimmälle. Tämä esitys on täynnä katkeruutta ja suuttumusta ja vaikka joku voisi huomauttaa, että esityksestä puuttuu sävyjä, niin LuPonen esityksen voimakkuus voittaa ainakin minut puolelleen. Video on jonkun salaa esityksessä kuvaama ja epätarkka, mutta tunnelma välittyy täysin. Näyttää myös siltä, että LuPone on näistä Rosen esittäjistä ainoa, joka jättää strippaamisen tekemättä ja siten juuri fokusoi laulun koko voiman synkkiin tunteisiin ja Rosen hermoromahdukseen. Toisissa versioissa laulun alussa yleisöä voi vielä naurattaa, mutta LuPone ei jäätävyydessään ja hurjuudessaan jätä tilaa hymyille. Kaikista näistä videoista tämä on minun oma suosikkini, vaikka tästä puuttuukin juuri se strippaus-eleiden ja Rosen "esiintymisen" tuoma variaatio ja laulun kerroksellisuus. Mutta tunnetta tässä on enemmän kuin tarpeeksi.



Viimeiseksi haluan viedä ajatuksenne vielä Suomeen. Gypsy-musikaalia on esitetty Suomessa ammattiteatterissa vain kerran: se sai ensi-iltansa Helsingin Kaupunginteatterissa vuonna 1992 nimellä Rose ja nimiosassa oli Ritva Valkama. Näiden edellä nähtyjen esitysten jälkeen voimmekin nyt kuvitella itsemme 90-luvun alun Helsinkiin ja eläytyä Ritva Valkaman vetoon "Rose's Turn" -laulusta. Internetin ihmeellisistä kätköistä tätä esitystä ei tietenkään löydy, mutta pelkästään ajatus Valkamasta esittämässä laulua voisi olla hyvinkin Teatterimuseon arkistoon suuntaavan retken arvoinen juttu.

Disneyn Tarzan Helsingin Kaupunginteatteriin

Kirjoitin aiemmin tänä syksynä tekstin Disney-musikaaleista ja elokuvaaleista liittyen Jyväskylän kaupunginteatterin Shrek-musikaaliin. Lisäksi edellisessä kirjoituksessani Suomen Kansallisoopperaan tulevasta The Phantom of the Operasta esitin (retorisen) kysymyksen, millaisella ohjelmistolla Helsingin Kaupunginteatteri mahtaa tulevina vuosina kilpailun kiristyessä vastata muiden Helsingin isojen talojen musikaalitarjontaan. (Svenska Teaternissa saa syksyllä 2014 ensi-iltansa ABBA-lauluihin tehty Mamma Mia!) Ja ensimmäinen vastaus kysymykseeni tuli viime viikolla: HKT:n kevään 2014 musikaali on koko perheelle tarkoitettu Disneyn Tarzan, joka on tehty Disneyn oman animaation pohjalta, joka taas puolestaan perustuu alunperin Tarzan-romaaniin ja -elokuviin. Isojen talojen keskinäisessä kilpailussa Disney on itse asiassa juuri se nimi, joka voi kilpailla tunnettuudessa ja kassamagneettisuudessaan ABBA:n ja Lloyd Webberin kanssa. (Vaikka nämä edellämainitut teokset eivät tulekaan ensi-iltoihin samaan aikaan, niin tajuatte varmaan pointin...)

Tarzan on kaikille tuttu aihe, Disney-animaation faneille tuttu juoni ja pop-tähti Phil Collinsin musiikkia, varmaa ja taattua hyvin myyvää viihdettä, eikö niin? En sano että tämä olisi huono valinta ollenkaan, mutta syyskuussa kuvailemani skeptisyys Disney-musikaaleja kohtaan ei ole juuri muuttunut. Olen edelleen sitä mieltä, että "mitä enemmän valmiista viihdetuotteista tehdään uusia versioita esimerkiksi juuri teatteriin, sitä vähemmän jää tilaa aidosti uusille ja kiinnostaville musikaaleille, jotka on tehty lähtökohtaisesti juuri teatterimusikaaleiksi", kuten syyskuussa kirjoitin.

Henkilökohtaisesti olen pettynyt, että tarjolla on taas jotain minun mielestäni näin epäkiinnostavaa kuin koko perheen Disney-musikaali, mutta yritän samalla ajatella, että jos tämä teos tuo edes muutaman lapsen tai nuoren ensimmäistä kertaa teatteriin ja he nauttivat kokemastaan, on se sen arvoista. Lisäksi teattereiden ja varsinkin suurten näyttämöiden ohjelmistopolittiikka ja -valinnat ovat niin vaikea aihe, että siitä ei parane sanoa tässä tekstissä mitään. (Oma teksti sille sitten joskus...)

Tarzanista tulee varmasti taas laadukas ja hyvin tehty, hieno musikaaliesitys. Eräs todella positiivinen seikka on se, että esityksen koreografian tekee suomalaisen tanssiteatterin äiti ja kuningatar, Marjo Kuusela. Kuusela on mestarillinen kertomaan tarinaa liikeen avulla ja hänen luomansa hahmot eläviä ja liikekieli kaunista katsottavaa. Kuuselan poika Oula Kitti tekee esitykseen ilmeisesti taistelu- ja akrobatiakoreografian. Jotain Disney-kaavasta poikkeavaa siis toivottavasti luvassa.

Tämän pienen ja sekavan tekstin päätteeksi linkkaan videon, joka on mielestäni melkein yhtä sekava. Alla oleva Broadway-Tarzanin esittelytraileri ei ole ollenkaan niin hieno tai hyvin tehty kuin vaikka The Lion Kingin mainosvideot, mutta tästä saa varmasti jotain käsitystä millainen teos Helsinkiin on tulossa.

(Tarzan HKT:n sivuilla, katso täältä.)

Phantom valtaa Suomen Kansallisoopperan syksyllä 2015

Musikaalin virallinen logo (Wikipedia)

Menneen viikon ehdottomasti suurin musikaaliuutinen oli, että Suomen Kansallisooppera tekee version yhdestä maailman kuuluisimmasta musikaaleista, Andrew Lloyd Webberin The Phantom of the Operasta (1986). Kansalliooppera on tehnyt viimeksi musikaalia vuonna 1997 (Sondheimin Sweeney Todd), joten oopperan musikaalisuunnitelmat ja -uutiset eivät todellakaan ole jokapäiväisiä. Tulen todennäköisesti kirjoittamaan tulevasta Phantom-produktiosta myöhemminkin, mutta halusin nyt kirjoittaa ylös ensimmäisiä ajatuksiani uutiseen liittyen. Uutisessa ja tulevassa produktiossa on muutamia sellaisia seikkoja, jotka heti kiinnittivät huomioni ja saivat ajatukset ja kysymykset heräämään. Ensinäkin Kansallisooppera on saanut megamusikaali-Phantomista niin sanotut non-replica-oikeudet, eli heidän ei tarvitse tehdä suoraa kopiota alkuperäisestä musikaaliesityksestä. Toinen kiinnostava piirre on, ettei musikaalia suomenneta, vaan se esitetään alkuperäiskielellä englanniksi. Näin suurella musikaalisatsauksella Kansallisooppera asettaa itsensä myös mielenkiintoiseen kilpailutilanteeseen Helsingin perinteisten ja suurten musikaalitalojen, Helsingin Kaupunginteatterin ja Svenska Teaternin, kanssa. Viimeisimpänä muttei vähäisimpänä asiana jäin miettimään Phantomin dramaturgisia haasteita ja sen aikansa elänyttä naiskuvaa: olisiko mahdollista, että vuonna 2015 uudessa, suomalaisen naisen (Tiina Puumalainen) ohjauksessa musikaalista saataisiin sellainen versio, jossa naispäähenkilö Christinen ei tarvitsisi olla pelkkä kirkasääninen, viaton nukke?

Andrew Lloyd Webberin The Phantom of the Opera on ehkä maailman menestynein musikaali (katso vaikka täältä), ja Broadwaylla pisimpään esitetty musikaali kautta aikojen. Se on malliesimerkki megamusikaalista, jota on esitetty samalla visuaalisuudella ja ohjauksellisella konseptilla ympäri maailman vuosi kausia. Suomen Kansallisooppera saa kuitenkin tehdä Phantominsa haluamallaan tavalla. Kansallisooppera on vasta viides paikka, jolle tällainen non-replica-oikeus on myönnetty; aiemmat Phantom-kaavasta poikkenneet esitykset ovat olleet Unkarissa, Puolassa, Uudessa-Seelannissa sekä Englannissa Phantomin 25-juhlavuotisesitys. (Phantomin virallista kopiota on kuitenkin esitetty melkein 30 maassa ympäri maailman. Katso Wikipedia.) Tämä tekee Kansallisoopperan tulevasta esityksesta huomattavasti kiinnostavamman: tulossa on Lloyd Webberin menestysmusikaali, jota kukaan ei ole vielä nähnyt! Musiikki ja teksti ovat toki samat, mutta kun suomalaiset suunnittelijat (Teppo Järvinen, Marjaana Mutanen ja Timo Alhanen) saavat tehdä visuaalisuuden ja ohjaus tulee olemaan uusi, niin voimme odottaa tuoretta näkemystä teoksesta.  Phantomin alkuperäinen ohjaus on suuresti kunniottamani Harold Princen käsialaa, mutta se on todella vuodelta 1986 ja melkein 30 vuodessa maailma, teatteri ja musikaalit ovat ehtineet muuttua paljon. Hienoa siis nähdä uutta kotimaista tulkintaa tällaisesta klassikosta, toivottavasti tekijät uskaltavat tehdä tarpeeksi rohkeita ja omannäköisiään ohjaus- ja tyylivalintoja.

Phantom on eräs "oopperamaisimmista" musikaaleista, joita tiedän. Sen tapahtumapaikkana on ooppera, se sisältää kolme Lloyd Webberin säveltämää pastissioopperapätkää ja osa musikaalin lauluista vaatii oopperalaulajien tasoista laulutaitoa. On hauskaa, että Suomessa Phantom esitetään juuri Kansallisoopperan lavalla. Myös päätös esittää musikaali englanniksi lähentää Phantomia oopperoihin, jotka Suomessa lähes aina esitetään alkuperäiskielellä ja tekstityslaitteen kanssa. En voi lakata miettimästä, millainen suomennos musikaalista olisi kuitenkin voitu tehdä. Erityisesti mietin tiettyjen laulujen mahdollisia suomennoksia: millä tavalla hyvä suomentaja olisi kääntänyt Phantomin maailmankuulut hittilaulut: "All I Ask of You", "Music of the Night" tai musikaalin nimikappaleen "The Phantom of the Opera"? Rehellisesti olen sitä mieltä, että Charles Hartin alkuperäiset laulujen sanoitukset ovat pääosin aika typeriä ja liian yleisiä, ja ne sopivat paremmin radiosoittoon pop-hiteksi kuin musikaalin osaksi. Siksikin olisi ollut kiinnostavaa kuulla hyvän kääntäjän näkemys näistä sanoituksista: olisiko suomenkieliseen tekstiin vuotu tuoda jotain pientä lisää vai olisiko tekstit käännetty yhtä latteiksi loruiksi kuin alkuperäiset? Tulevan produktion kannalta voi olla kuitenkin parempi että esityskieli on englanti, koska monet suomalaiset ovat nähneet alkuperäisen Phantomin Lontoossa tai New Yorkissa, tuntevat sen laulut ja tekstin jo varsin hyvin ja ovat jo valmiiksi täysverisiä Phantom-faneja.

Svenska Teatern ilmoitti aiemmin tänä syksynä tuovansa maailmankuulun ja elokuvanakin tunnetun ABBA:n musiikkiin perustuvan Mamma Mia! -musikaalin Suomeen syksyllä 2014. (Ks.lisää produktion nettisivuilta täältä.) Ja nyt Ooppera julkisti The Phantom of the Operansa syksylle 2015. Helsingin suomenkielistä musikaalitarjontaa on hallinnut tähän saakka Helsingin Kaupunginteatteri omilla suurtuotannoillaan, mutta nämä uutiset jättävät Kaupunginteatterin nyt altavastaajan asemaan. On hyvin kiinnostavaa seurata, mitä musikaaleja Kaupunginteatterin ohjelmistoon on suunniteltu tuleville vuosille ja miten ne pystyvät vastaamaan Mamma Mian ja Phantomin haasteeseen. HKT on onnistunut aiemmin tuomaan uusia ja kiinnostavia Broadway-musikaaleja Helsinkiin melko tuoreeltaan (Spring Awakening, Wicked, Next to Normal), mutta muutaman viime vuoden aikana suuren näyttämön musikaalit ovat vedonneet ehkä enemmän klassikoista kiinnostuneeseen ja vanhempaan yleisöön (Katri Helena, Viulunsoittaja katolla, Zivago). Jää siis nähtäväksi, millaisilla panoksilla HKT pelaa vuosina 2014-2015 Helsingin kovenevassa musikaalikilpailussa. Ja toisaalta, riittääkö yleisöllä aikaa, intoa ja rahaa käydä useammassa talossa katsomassa suurtuotantoja?

Michael Crawford (Phantom) ja Sarah Brightman
(Christine) musikaalin alkuperäisessä produktiossa.
(Wikipedia)

Viimeinen, mutta ehkä se itseäni eniten kiinnostava asia on Phantomin dramaturgiset "ongelmat". Käytän lainausmerkkejä, koska suurimmalle osalle Phantom-faneista musikaalissa ei varmaankaan ole mitään ongelmia, enkä tahdo väittää että miljoonat katsojat olisivat väärässä. Minun näkökulmastani musikaalissa kuitenkin on tiettyjä draamallisia ja dramaturgisia kyseenalaisuuksia, jotka toivon näkeväni jotenkin uudelleen käsiteltyinä tässä Kansallisoopperan tulevassa produktiossa. The Phantom of the Opera oli yksi kolmesta musikaalista, joita analysoin gradussani vuonna 2011. (Linkki graduuni löytyy yläpalkin Kirjoittajasta-sivulta.) Vaikka kuinka yritin, minun oli gradussani vaikeaa peittää sitä faktaa, että en oikein pidä tästä musikaalista. Syitä tähän ovat erityisesti musikaalin vanhanaikainen ja alentava naiskuva sekä sen tapa ratkaista kiinnostavat henkilöiden väliset jänniitteet ihmeellisillä taikatempuilla, onnettomuuksilla tai näyttämöefekteillä.

Phantomin juoni on yksinkertaisuudessaan kolmiodraama kasvoiltaan epämuodostuneen musiikillisen neron Kummituksen (Phantom), nuoren laulajanurasta haaveilevan tanssijan Christinen ja tämän sulhaskandidaatin, varakreivi Raoulin välillä. Ja jos nyt vielä vähän kärjistän: tässä kolmiodraamassa sulhas-Raoul on komeahko tenoriääninen statisti, jonka tehtävänä on pelastaa viaton sopraanonhempukka järkiavioliittoon yöllisiltä seksuaalisilta (ja musiikillisilta) houkutuksilta, joita ruma, mutta vetoava Kummitus edustaa. Tässä kuviossa Christine, joka on musikaalin naispäähenkilö, jää ihmeellisen tahdottomaksi naisen kuoreksi, joka liikkuu aina siihen suuntaan, mihin mies häntä vetää. Omissa yksinlauluissaan hän haaveilee miehistä (rakastetusta, Kummituksesta, isästään!), eivätkä duetot miesten kanssa synnytä ristiriitatilanteita. Christinelle on kirjoitettu muutama rohkea liike (Kummituksen kasvojen paljastaminen, tämän suuteleminen), mutta niitäkään ei käsitellä mitenkään naisen näkökulmasta tai Christinen ei edes anneta kommentoida omaa toimintaansa, vaan niitä seuraavat näyttämölliset efektit vievät katsojien huomion. Lisäksi musikaalissa Kummituksen ja Christinen välinen suhde on jatkuvasti ladattu seksuaalisuudella ja toisaalta siihen liittyvällä (väki)vallalla ja pakottamisella sekä naisen antautumisella. Seksiä vastaan minulla ei ole mitään, mutta edellä mainittujen yhdistelmä herättää minussa joka kerta inhoa ja ärsytystä kuunnellessani tai katsoessani Phantomia. Uudessakaan produktiossa musikaalin tekstiä ei voi muuttaa, mutta odotan toiveikkaana ja kiinnostuneena, voisiko Kansallisoopperan uusi ohjaus tehdä Christinestä edes vähän paremmin nykynaiselle samastuttavan hahmon. Saa myös nähdä, voisiko uusi ohjaus tuoda ylipäätään henkilöistä enemmän uusia puolia ja tulkintoja esille. Phantom on draamallisesti kuitenkin melko kevyt teos, jossa tärkeässä osassa ovat olleet mieleenpainuvat musiikaalikohtaukset, laulut ja visuaaliset efektit. Olisin iloinen, jos saisimme Kansallisoopperassa nähdä draamallisilta jännitteiltään jotenkin terävöitetyn ja silti visuaalisesti ja musiikillisesti upean produktion.

Gradustani on jo muutama vuosi aikaa ja olen sittemmin oppinut ymmärtämään paremmin niitä asioita, jotka Phantomissa vetoavat yleisöön ja päihdyttävät suuret katsojajoukot Phantomin fanijoukkoihin. Phantom on taitavasti tehty hieno viihdetuote, upea omassa lajissaan. Siksi on oikein mainiota, että saamme nähdä sen Suomessakin muutaman vuoden päästä. Seuraavaksi voikin ruveta miettimään, ketkä laulajat/näyttelijät haluaisi nähdä musikaalin rooleissa ja tietenkin odottamaan lisätietoja tulevasta produktiosta.

Koska olen parjannut useammalle ihmiselle Phantomin musiikkia, on aika vetää sanat osittain takaisin ja korjata, että kyllä minäkin tykkään muutamista kappaleista tässä musikaalissa. Lloyd Webberin musiikki on todella helposti mieleen jäävää hittikamaa ja auttamattoman melodista ja romanttista. Tässä siis minun henk.koht. suosikkini, kaikki pätkät ovat The Phantom of the Opera 25th Anniversary -produktiosta Lontoon Royal Albert Hallista vuodelta 2011. Phantomina Ramin Karimloo ja Christinenä Sierra Bogges.

Kummituksen viettelylaulu "Music of the Night" (bonuksena italiankielinen tekstitys!):




"The Point of no Return" on duetto Kummituksen itse säveltämästä modernista oopperasta "Don Juan Triumphant", jonka hän on kirjoittanut Christinelle (ja itselleen).

Disney-musikaalit ja Jyväskylän Shrek

Ehkä maailman kuuluisimmalla viihdejättiläisellä Disneyllä on ollut jo pitkään suuri merkitys myös Broadwayn musikaalibisneksessä.  1990-luvulla Broadway-valtauksensa tehnyt yhtiö on vähitellen saapunut myös Suomen musikaalikentälle. Helsingin Kaupunginteatteri on esittänyt Disneyn Kaunotar ja Hirviö -musikaalin 2007 ja Maija Poppanen -musikaalin 2009. Viime syksynä itsenäinen musiikkiteatteriryhmä Polar Illusions tuotti kaksikielisen Aladdin-musikaalin Aleksanterin Teatteriin. Käsittääkseni Disney-musikaalien esitysoikeuksia on melko vaikea saada ja ne ovat kalliita toteuttaa. 

Rupesin miettimään Disney-musikaaleja ja ”elokuvaaleja” kun huomasin, että Jyväskylän kaupunginteatterissa tulee tänä lauantaina 7.9. ensi-iltaan toisen suuren viihdeyrityksen, DreamWorksin, animaatioon perustuva Shrek-musikaali. Jyväskylän kaupunginteatteri on siis tehnyt suuren satsauksen ja laajentanut ensimmäisenä Disney-tyyppisten musikaalien kenttää Helsingin ulkopuolelle. (Vai olenko väärässä, onko jossain muualla tehty aiemmin jo jotain vastaavaa, jonka unohdan?)

Olen aiemmin kirjoittanut 2000-luvulla yleistyneestä trendistä kierrättää menestyneitä elokuvia Broadway-musikaaleiksi. (Lue teksti täältä.) Suomensin tuolloin englanninkielisen termin ”movical” sanalla ”elokuvaali”, ja odotan edelleen muita suomennosehdotuksia teiltä lukijoilta. Nyt keskityn kuitenkin vähän Disneyyn.

Käytännössä melkein kaikki Disneyn animaatioelokuvat ovat olleet musikaaleja, ensimmäisestä Lumikki ja seitsemän kääpiötä (1937) -piirroselokuvasta lähtien. Varsinkin 1980–90-luvun vaihteessa alkoi Disneyn tuottoisa musikaalianimaatioiden aika, joidenkin näkemyksen mukaan Pieni merenneito -elokuvasta (1989). Elokuvat ovat olleet menestyneitä elokuvina ja oheistuotteina ja saaneet uuden elämän ja uudet katsojasukupolvet video- ja dvd-julkaisuina. Showtime -teoksen kirjoittajan Larry Stempelin mukaan Disney oikeastaan oli osaltaan käynnistämässä ”elokuvaalien” uutta nousukautta tekemällä Broadway-version Kaunotar ja Hirviö -animaatioelokuvastaan (Beauty and the Beast 1991, Broadway-ensi-ilta 1994). Kaunottaresta ja Hirviöstä tuli hitti, jota seurasi Leijonakuningas (The Lion King 1994/1997), Tarzan (2006), Maija Poppanen (Mary Poppins, 2006), Pieni merenneito (The Little Mermaid, 2008) ja muita. Samaan aikaan ja osin Disneyn vanavedessä samaan ryhtyivät monet muutkin elokuva- ja viihdetuotantoyhtiöt, jotka tajusivat teattereihin siirrettyjen elokuvasovitusten kaupallisen potentiaalin.

Jos teokset ovat hittejä Broadwaylla, niin miksei sitten Suomessa? Onhan täälläkin aivan vastaava yleisöpohja eli monta sukupolvea Disney-faneja, jotka ovat erittäin potentiaalista yleisöä tuttujen elokuvien näyttämösovituksille. Disneylle on annettava myös kaikki kunnia siitä, että heidän animaatioidensa musiikintekijöissä on ollut aina huippunimiä, myös musikaalimaailmasta. Esimerkiksi Kaunottaren ja Hirviön on säveltänyt Alan Menken (jonka kynästä ovat käytännössä kaikki muutkin Disneyn suurimmat 1990-luvun animaatiohitit) ja laulunsanat ovat Howard Ashmanin ja Tim Ricen, joka on muuten sanoittanut muun muassa Andrew Lloyd Webberin säveltämät Evitan ja Jesus Christ Superstarin. Alan Menken ja Tim Rice muuten ansaitsisivat omat blogikirjoituksensa, toivottavasti ehdin palata heihin joskus myöhemmin.

Disneyn The Lion King -musikaali, http://www.thelionking.co.uk/

En ole ihan varma, mitä itse ajattelen Disney-musikaaleista ja elokuvaaleista: kyynisenä ja vanhanaikaisena musikaalipuritaanina olen melko epäileväinen, mutta toisaalta tunnen Disneyn 1990-luvun animaatiot lauluineen paremmin kuin hyvin ja olen aina pitänyt niistä varauksetta. Ehkä mieltäni vaivaa se, että mitä enemmän valmiista viihdetuotteista tehdään uusia versioita esimerkiksi juuri teatteriin, sitä vähemmän jää tilaa aidosti uusille ja kiinnostaville musikaaleille, jotka on tehty lähtökohtaisesti juuri teatterimusikaaleiksi. Elokuvien ja varsinkin animaatioiden siirtäminen teatterin lavalle on aina sovittamista ja muokkaamista ja ratkaisut joudutaan tekemään todennäköisesti enemmän kompromisseina kuin alun perin teatterille suunnitelluissa esityksissä. (Tässä kohtaa täytyy todeta, että Disneyn The Lion King/Leijonakuningas on kuitenkin tehty hieman muista jutuista poiketen: ohjaaja Julie Taymor halusi sovittaa teoksen käyttäen vahvoja teatterillisia keinoja, mm. eläinhahmojen luominen naamioilla, hiuspäähineillä ja nukeilla, niin että näyttelijä on kuitenkin tunnistettavissa. Katso video!)

Shrek -musikaali, kuva Jyväskylän kaupunginteatteri.

Myös Jyväskylän kaupunginteatterin johtaja ja Shrekin suomentaja-ohjaaja Kari Arffman myöntää haastattelussa (ks. täältä), että animaation siirtäminen teatterinlavalle tuottaa toki joissain kohdissa päänvaivaa, mutta Shrekissä on hyvä tarina ja teatterissa aina omat erityislaatuiset puolensa. Yleisestä penseydestäni huolimatta suhtaudun Jyväskylän uuteen Shrekiin hyvin positiivisesti. Ajattelen, että tällaisen Disney/DreamWorks -musikaalin tekeminen on aina riskialtista: esitysoikeuksien täytyy olla kalliit ja koska yleisö tuntee teoksen jo entuudestaan, voi se olla hyvinkin kriittistä esiintyjien ja visuaalisuuden suhteen. Ja ylipäätään kriittistä sen suhteen, tavoittaako teatteriversio elokuvan hengen, sielun ja ulkonäön ”tarpeeksi hyvin”. Vaikka kuinka väitettäisiin, ettei alkuperäistä elokuvaa ja uutta teatteriversiota kannata vertailla, ei vertailulta voi tietenkään välttyä. Siksi minusta on vilpittömän hienoa, että jokin muu kuin Helsingin Kaupunginteatteri on uskaltanut tarttua tällaiseen massiiviseen haasteeseen ja (ainakin markkinoinnin perusteella) satsannut siihen täysillä. Olen iloinen, että muuallakin Suomessa on kykyä, resursseja ja intoa tehdä isoja musikaaleja ja uskallusta ottaa riskejä – koska on aina riski tehdä jotain, josta katsojilla on jo niin selkeä valmis mielikuva päässään kuin animaatioelokuvasta.

Helsingin Kaupunginteatterin Kaunottaresta ja Hirviöstä voi lukea täältä ja Maija Poppasesta täältä. Polar Illusionsin Aladdinin kotisivut löytyvät täältä ja Siirin pätevän arvion esityksestä täältä.

Shrek-musikaalin runsaat kotisivut löytyvät täältä ja ensi-ilta on tosiaan tämän viikon lauantaina. Toivotan vilpittömästi onnea tekijäjoukolle ja toivon, että katsojat ottavat esityksen omakseen. Menkää ihmeessä Jyväskylään katsomaan Shrekiä, itsekin menisin jos lastenhoitojärjestelyt sen sallisivat.

Tähän loppuun West Endin Shrek The Musicalin traileri – hauskan näköistä menoa!

Huikea Emilia Nyman - ja muut Areenan aarteet

Kuva: Helsingin Kaupunginteatteri, Areenan aarteet
Mirka Kleemola/Jani Forsberg/Imagenary Oy

Pääsin yllättäen viime perjantaina katsomaan Helsingin Kaupunginteatterin Areenan aarteet -musikaalikonserttia, jossa HKT:n näyttelijät esittivät itse valitsemiaan musikaali- ja muita lauluhelmiä. Voi että kuinka hyvää se tekikään tällaiselle väsypäiselle äitiyslomalaiselle! Hyvin esitetty elävä laulumusiikki on yleensä aina nautinnollista ja tässä tapauksessa minun katsomisnautintoani lisäsi tietenkin tämä musikaaliteema.

Tutustuessani ennakkoon illan esiintyjäkaartiin kiinnitin huomiota ensin Vuokko Hovattaan, joka on ollut jo monta vuotta eräs suurimmista suosikeistani suomalaisella laulu- ja musikaalikentällä. Lisäksi Mikko Vihman nimi palautti mieleeni kesällä 2002 Peacock-teatterissa näkemäni HKT:n Grease-musikaalin, jonka yhteydessä ensimmäisen kerran kuulin ja näin Vihman upean äänen ja erinomaisen lavapresenssin. (Minun mielessäni Dannya esittänyt Sami Uotila jäi aivan kakkoseksi Vihman Teen Angelille.) Areenan aarteet -esiintyjäkaartiin kuulunut Tuukka Leppänen vaikutti ja vakuutti minut viimeksi Next to Normalissa, joten hänen biisejään odotin myös innolla. Muutkin illan laulajat tiesin entuudelta hyviksi ja taitaviksi, joten odotukset olivat jo valmiiksi melko korkealla.

Hauskinta illassa oli, että ne esiintyjät, joita odotin eniten, olivat oikein hyviä, mutta silti ilta pystyi yllättämään positiivisesti ja oikeastaan ylittämään odotukseni.

Vuokko Hovatta
Kuva: Helsingin Kaupunginteatteri, Areenan aarteet
Mirka Kleemola/Jani Forsberg/Imagenary Oy

Vuokko Hovatan laulamat "Kyyneleet pois, Argentiina" Evitasta sekä "Barbaralaulu" Weillin ja Brechtin Kerjäläisoopperasta olivat molemmat juuri niin hyviä kuin toivoinkin. Toki ensimmäinen lauluista kärsi siitä, että lavalla ei ollut kuin nelihenkinen bändi, joka ei voi millään saada aikaiseksi kunnon emotionaalisia Lloyd Webber -nostatuksia jousisektion puuttuessa. "Barbalaulu" sen sijaan toimi käytännössä yhtä hienosti kuin alkuperäisessäkin Kari Heiskasen ohjaamassa HKT:n esityksessä vuodelta 2007. Esitys hyödynsi silloin teatterin suuren näyttämön valtavaa tyhjyyttä hienolla tavalla, mutta Hovatan intensiivinen tulkinta "Barbaralaulusta" sai tilan tuntumaan paljon pienemmältä. Mielestäni eräs Vuokko Hovatan hienoimpia ominaisuuksia on hänen taitonsa tulkita laulujen tekstit ja kertoa niiden tarinat täysin lumoavasti ja yleisönsä vangiten - niin, että tekstiä on todella pakko kuunnella ja seurata, ihanaa! Taustabändin kapellimestari Lasse Hirvelle erityispisteet "Barbaralaulun" todella hienosta pianosäestyksestä.

Mikko Vihma esiintyi myös oikein hyvin, mutta hänen lauluistaan (Stand by Me:n "Kallion Ruusu" ja "King Creole" sekä Evitan "Tuhattähtinen yö") ei jäänyt minulle lopulta juuri mitään mieleen. Ja siitä voi syyttää vain täysin omassa luokassaan ollutta huikaisevan upeaa Emilia Nymania, joka sattui esiintymään juuri ennen Mikko Vihmaa ja pisti minun pasmani aivan sekaisin.

Noloa myöntää, mutta päällimäinen ajatukseni konsertin jälkeen oli, että kuka on Emilia Nyman ja miksi minä tiedä tyyppiä, enkä ole nähnyt häntä missään isoissa rooleissa? Miksei hän ole jo Maria Ylipään veroinen, naistenlehtienkin tuntema tähti? Uskon ja toivon, että muutaman vuoden päästä hän on. HKT:n musikaaleissa ilmesesti useita understudyja (näyttelijän yllättävän poissaolon paikkaaja) tehnyt Nyman lauloi konsertissa ensin Maija Poppanen -musikaalista hauskan "Melkein täydellinen" -kappaleen ja toisena lauluna Dreamgirls -musikaalin laulun "And I Am Telling You I'm Not Going" joka oli rehellisesti sanottuna parasta, mitä olen pitkään aikaan suomalaisella teatterilavalla kuullut. Suurin osa konsertista esitetyistä musikaalilauluista esitettiin suomeksi ja useimpien suomennokset olivat oikein kelpoja, mutta kylläpä oli virkistävää kuulla muutama laulu alkuperäiskielellä. Varsinkin Nymanin "I Am Telling You":ssa huomasi, miten luontevasti laulun kerronta etenee ja miten mukavaa sitä on kuunnella, kun sanat istuvat musiikkiin paremmin kuin hyvin ja kun niitä laulaa ihminen, joka todella esittää ja tulkitsee myös sanojen merkityksen. Kuulijalle ei siis tullut vaivaannuttavaa vieraantumista epäsopivista tavuista tai puolittain ontuvista riimipareista, vaan laulu imaisi omaan hurjaan emotionaaliseen tilanteeseensa ja maailmaansa, eikä irrottanut otettaan ainakaan minusta vielä silloinkaan kun Nyman jo poistui aplodien jälkeen lavalta ja antoi tilaa Mikko Vihmalle. Tämä Dreamgirlsin Effien laulu on upea tuskan, rakkauden ja voimattomuuden vuodatus tilanteessa, jossa hän on juuri menettämässä sekä rakastamansa miehen että ystävänsä ja paikkansa heidän lauluyhtyessään. Ja voi että - saanko nyt painottaa vielä kerran - Emilia Nyman veti laulun niin hienosti ja sai esitykseensä ladattua kaiken sen ristiriitaisen tunteen, mitä laulu itse teoksessa pitää sisällään. Juuri näin pitää musikaalilauluja esittääkin! Bravo!

Emilia Nyman
Kuva: Helsingin Kaupunginteatteri, Areenan aarteet
Mirka Kleemola/Jani Forsberg/Imagenary Oy

Entä mitä voi enää sanoa tällaisen hehkutuksen jälkeen? No, muutkin esiintyjät tosiaan olivat hyviä ja taitavia, mutta Nyman sai kaiken muun tuntumaan vain "ihan kivalta". Todennäköisesti ilman Nymanin esitystä olisin hehkuttanut enemmän Antti Timosen ja Marika Westerlingin erittäin hauskaa "The Song That Goes Like This" -vetoa Monty Pythoneiden Spamalot-musikaalista sekä Tuukka Leppäsen rokkikukkoiluja hänen esittämissään kolmessa laulussa. Jo mainittujen näyttelijöiden lisäksi konsertin aloitti Pertti Koivulan kaksi laulua sekä nuoren Sara Wellingin laulut, jotka menivät oikein mukavasti, mutta jäivät ikävä kyllä vielä täysin muiden esiintyjien varjoon.

Kokonaisuudessaan konsertti painottui lähinnä Helsingin Kaupunginteatterissa 2000-luvulla esitetyistä musikaaleista poimittuihin kappaleisiin. Tämä on tietysti täysin ymmärrettävää, koska niissähän nämä näyttelijät ovat juuri esiintyneet. Biisilista kertoo mielenkiintoisella tavalla siitä, mitä HKT on viime vuosina esittänyt: Grease, Stand By Me, Hairspray, Evita, Wicked, Spring Awakening, Next To Normal, Maija Poppanen, Kaunotar ja Hirviö... Melko uusia musikaaleja, suuria kassahittejä Broadwaylta, valmiita konsepteja. Vaikka joku sanoisikin, että syksyllä ensi-iltaan tullut Viulunsoittaja katolla on nostalgiahumpuukia mummoille, ei HKT:n linjaa voi syyttää kovinkaan vanhanaikaiseksi - päinvastoin! Areenan aarteet -illassa oikeastaan vain Antti Timosen esittämä West Side Storyn "Maria" oli laulu Broadwayn kultakauden (1940-1960 -luvut) musikaaleista, ja West Side Storynkin HKT on esittänyt viimeksi 1990-luvulla. Koska itse olen Stephen Sondheim -faniuteni lisäksi kultakausi-fani, jäin oikeastaan salaa kaipaamaan muutamia Rogers & Hammerstein tai Lerner & Loewe -hittejä. Mutta ehkä niitä vanhoja nostalgialauluja täytyy meidän vanhanaikaisten kuunnella vain levyltä, tai matkustaa maakuntateattereihin katsomaan Sound of Musicia. Mutta Sondheimia voisi HKT:kin joskus tehdä - ottakaa oppia Turun kaupunginteatterista!

Tuukka Leppänen
Kuva: Helsingin Kaupunginteatteri, Areenan aarteet
Mirka Kleemola/Jani Forsberg/Imagenary Oy

Vielä kolme pientä asiaa tähän pitkän kertomuksen loppuun:

- Kiitos Antti Timoselle, että hän lauloi "En jaksa surra" -laulun Spring Awakening -musikaalista. Muistin kuinka hyvä teos se onkaan ja päädyin heti kuuntelemaan musikaalin alkuperäislevytystä.

- Miten voi olla, että Tuukka Leppänen ei ole vieläkään noussut suurempaan julkisuuteen? Leppäsellä on karismaa, seksikkyyttä, ulkonäköä ja laulutaitoa vaikka muille jakaa, ja hän käyttää sitä kaikkea juuri oikealla tavalla lavalla hyväkseen. Hiiteen mikkoleppilammet, samulivauramot ja muut - eikö Anna-lehteä tai telkkarin keskusteluohjelmia jo kiinnosta?

- Palkatkaa nyt hitto vie se Emilia Nyman johonkin hyvään päärooliin ja antakaa muidenkin nähdä, kuinka upea uusi musikaalitähti meillä Suomessa on!

Ilta Katri Helenan kanssa

Parempi myöhään kun ei milloinkaan, ajattelin, kun olin lähdössä katsomaan Helsingin Kaupunginteatterin Katri Helena -musikaalia sen viimeiseen näytökseen viime keskiviikkona. Odotin esitystä positiivisin mielin ajatellen, että on se millainen tahansa, kyllä minä varmaankin siitä tykkään - olen niin helppo liikutettava ja tykkään kaikesta positiivisesta. Mutta voi ei. Katri Helena ei voittanut minua puolelleen ja suurin syy oli esityksen dramaturginen heikkous sekä se, että Katri Helenassa kiteytyivät koko jukebox-musikaaligenren keskeisimmät ongelmat.

Katri Helena, Helsingin Kaupunginteatteri, kuvaaja Charlotte Estman-Wennström

Jukebox-musikaaleilla tarkoitetaan tietyn artistin tai yhtyeen valmiiden laulujen ympärille kirjoitettua tarinaa. Jukebox-musikaali voi kertoa saman artistin / yhtyeen elämästä tai sen juoni voi olla täysin fiktiivinen uusi tarina. Vaikka tällaisia musikaaleja on oikeastaan tehty muutamia jo 1900-luvun puolivälistä lähtien, genre on noussut valtavaan suosioon 2000-luvulla – hyvän käsityksen saa Wikipediassa olevasta listauksesta. HKT:n Katri Helena edustaa varsinkin Suomessa hyvin suosittua jukebox-elämäkertamusikaalin tyylilajia. (Muita vastaavia esimerkkejä voi tarkistaa vanhasta kirjoituksestani täältä.) Yritän nyt kuitenkin ensi selvittää hieman ajatuksiani teoksesta yleisemmällä tasolla ja kirjoitukseni lopussa palata niihin koko genreä pahimmillaan vaivaaviin ongelmiin, jotka Katri Helenassa tulivat hyvin esille. 

Helsingin Kaupunginteatterilla on taitoa, tahtoa ja resursseja tehdä erinomaisen hyvää musiikkiteatteria. Heillä on siihen ehkä parhaat mahdollisuudet koko Suomessa. Uuden suomalaisen musikaalin tuottaminen suurelle näyttämölle on aina riski, mutta toki tässä tapauksessa riskiä pienentää se, että Katri Helena on iskelmälaulajana varsinainen suomalainen ikoni. Kaikki tuntevat häneltä edes jonkun laulun ja suurille ikäluokille – joihin monet teatterin suurkuluttajat kuuluvat – Katri Helena on kulkenut mukana ja julkisuudessa useita vuosikymmeniä. Viimeisessä näytöksessä teatterin suuren näyttämön katsomo oli lähes täynnä ja väliajalla kuulin hyväntuulisia kommentteja: ”Tämä on aivan ihana. Juuri sellainen kuin toivoinkin. Tulee niin hyvälle mielelle.” Itse koen olevani melko avoin kaikenlaisen teatterin, ja varsinkin musiikkiteatterin suhteen, ja pyrin keskittymään esitysten hyviin puoliin. Mutta tällä kertaa päällimmäinen tunteeni oli pettymys – ja tylsistyminen.

Katri Helena, Helsingin Kaupunginteatteri,
kuvaaja Charlotte Estman-Wennström

Katri Helena on taiten tehty laulunäytelmä, joka kuljettaa Katri Helena Kalaojan elämää ja uraa laulusta toiseen. Esiintyjät ovat erinomaisia ja Helsingin Kaupunginteatterin lavalle on luotu visuaalisesti pääosin viehättäviä näyttämökuvia. Silti esitystä vaivasi mielestäni huono dramaturgia ja juonen puute. Ilpo Tuomarilan teksti noudattelee iskelmätähden elämänkaarta 1950-luvulta nykypäivään ja draamaa yritetään luoda lähinnä Katri Helenan avioliittojen ja hittilaulujen kautta. Onnistumiset ja epäonnistumiset ihmissuhteissa eivät kuitenkaan riitä mitenkään pitämään jännitystä yllä lähes kolmea tuntia, varsinkin kun yhtenäinen punainen lanka – joku näkökulma tai elämää yhteen kokoava teema – puuttuu täysin. Sanna Majurin oikein hyvästä roolityöstä huolimatta Katri Helena henkilönä ei (yllättävää kyllä) riitä olemaan tarpeeksi kiinnostava pitääkseen kokonaisuuden kasassa.

Esitys siirtyy suurimmaksi osaksi kohtauksesta, tapahtumasta ja laulusta toiseen ilman selkeitä juonta eteenpäin vieviä siirtymiä. Laulut ja niihin liittyvät tanssikohtaukset eivät kuljeta tarinaa eteenpäin, kuten klassisissa yhtenäismusikaaleissa, vaan pysäyttävät toiminnan ja vaativat lähes poikkeuksetta aplodit yleisöltä. Aplodeeraaminen hyville esiintyjille on toki paikallaan, mutta kun se tapahtuu illan aikana parikymmentä kertaa, ollaan mielestäni jo lähempänä tribuutti-cover-konserttia musikaalia. Konsertinomaisuutta jopa korostettiin laulattamalla myös yleisöä mukana erään laulun yhteydessä! Esityksen imu ja juonenkuljetus välttämättä keskeytyvät ja lässähtävät aplodeihin ja poisjuoksevaan tanssiryhmään sekä juonessa tapahtuviin siirtymiin ja aikahyppyihin, joita ei tekstin tasolla selitetä tai perustella.

Katri Helenan hahmoa käytetään eräänlaisena minä-kertojana, joka kuvailee suoraan yleisölle tunteitaan ja tapahtumia. Iskelmätähti toimii ikään kuin näkökulmahenkilönä omaan tarinaansa. Koin tämän sellaisena keinona, jolla yritetään pitää epäyhtenäistä tarinaa kasassa, mutta ikävä kyllä hahmon suoraan puhutut kommentit jäivät naistenlehtitasoiseksi hötöksi ja latteuksiksi. ”Joskus elämä tarjoaa yhtä aikaa hyvää ja pahaa. Ja elämäksi sitä on kutsuttava.” Minä tunsin oloni katsomossa lähinnä vaivaantuneeksi.

En sano, etteivätkö elämäkertamusikaalit voisi toimia erittäin joskus hyvin; Katri Helenan elämän draama ja esitykseen rakennetut konfliktiasetelmat tuntuivat kuitenkin melko helpoilta ja heppoisilta, eivätkä ne riittäneet herättämään ainakaan minun tunteita tai kiinnostustani. En tiedä, olisiko tilanne ollut toinen, jos olisin seurannut laulajattaren elämään aiemmin tai samaistunut hänen avioliittoihinsa ja muihin elämänkohtaloihin tai urapaineisiin muuten. Ehkä ihan rehellisesti en vain ole kohderyhmää. Mutta silti minua harmittaa, että esityksen dramaturgia ontui niin pahasti – Katri Helenan hienot iskelmähitit olisivat ansainneet paremman käsittelyn ja uskon, että niiden tekstejä ja sanomaa olisi voitu painottaa tai korostaa vielä paremmin paremmalla muulla tekstimateriaalilla. Nyt laulut oli aseteltu kuvastamaan lähinnä tiettyä tunnetta tai pelkästään kuvaamaan Katri Helenan elämänvaihetta ilman vahvempaa sisällöllistä painotusta (”tämä oli hitti sinä vuonna”).

Katri Helena, Helsingin Kaupunginteatteri,
kuvaaja Charlotte Estman-Wennström

Mainitsemani Sanna Majurin lisäksi haluan nostaa esiintyjäkaartista erityisesti Timppa Kalaojaa esittäneen Sami Hokkasen sekä Dannya ja Professoria esittäneen Kari Arffmanin roolisuoritukset. Vaikka Arffmanin ylilyöty Professori oli ehkä hieman eri tyylilajissa muiden hahmojen kanssa, kannattelivat nämä kolme keskeistä näyttelijää esitystä pitkälle. Tiina Brännaren ohjaus oli mielestäni yhtä tylsä ja mitäänsanomaton kuin Tuomarilan tekstikin, kohtauksia ei ollut sidottu toisiinsa tarpeeksi ja laulut esitettiin suurimmaksi osaksi konserttityyliin keskellä lavaa patsastellen. Tanssiryhmää käytettiin elävöittämään laulun taustoja ja pyörimään Katri Helenan ympärillä mielestäni liian samalla tavalla liian monta kertaa. Plussaa kuitenkin Arffmanin laulaman ”Vie minut” -kappaleen saunahassuttelusta.

Olisin halunnut kirjoittaa esityksestä positiivisemmin, mutta kuten sanottu, olin esityksestä lähtiessäni lähinnä tylsistynyt ja pettynyt. Nyt lopuksi haluan yhdistää Katri Helenan vielä muihin jukebox-musikaaleihin osoittaakseni, että osa tämän teoksen ongelmista on yleisempiä koko genreä pahimmillaan riivaavia ongelmia, ei vain tämän tähän yhteen teokseen liittyviä asioita. Vuonna 1999 valmistunut jukebox-musikaalien klassikko, Abban hittejä hyödyntävä Mamma Mia! on mielestäni erittäin hyvä jukebox-musikaali ja esimerkki siitä, millainen tämän genren edustaja voi parhaimmillaan olla. Mamma Mia! ei kerro Abbasta vaan Kreikan saarella hotellia pitävästä äidistä sekä naimisiin menossa olevasta tyttärestä, joka saa tietää että hänellä on kolme mahdollista isäkandidaattia, äidin nuoruudenrakastettuja. Musikaalin teksti on kirjoitettu ja valmiit laulut valittu niin hyvin, että Abban hittilaulujen sanoitukset sopivat ihmeellisen hienosti muuhun tekstiin. Ne tuntuvat parhaimmillaan kuin suoraan musikaalin kirjoitetulta materiaalilta kuvaten henkilöhahmoja ja heidän tunteitaan, vieden kohtauksia ja tarinaa eteenpäin sekä kertoen katselijalle ja kuuntelijalle jotain ekstraa puhutun dialogin lisäksi.

Jukebox-musikaaleissa on kuitenkin todella helppoa langeta siihen ansaan, että yleisölle valmiiksi tutut laulut kantaisivat itsessään, eikä niitä tarvitsisi dramaturgisesti sitoa muuhun juoneen. Tällöin katsojalle voi tulla tunne, että tekijät ovat vain rahastamassa faneja tutuilla hittilauluilla, eikä musikaali teoksena anna katselijalleen mitään uutta tai kiinnostavaa. Teos voi helposti myös kääntyä konsertinkaltaiseksi hittikavalkadiksi, jolloin hukataan koko musikaalimuodon ydin eli laulujen, tanssin ja tekstin nivoutuminen yhteen sellaiseksi paketiksi, jossa kaikki osa-alueet tukevat toisiaan ja toimivat yhdessä luoden jotain suurempaa kuin mitä ne erillisinä osina voisivat kellekään antaa. Jukebox-genressä luotetaan helposti liikaa tuttuihin sävelmiin ja hitteihin, eikä välttämättä panosteta muihin teoksen osa-alueisiin tarpeeksi. Uskon esimerkiksi, että Katri Helenan juoni pelkkänä fiktiona ja siihen liitetyt uudet sävellykset eivät olisi milloinkaan päässeet Helsingin Kaupunginteatterin suurelle näyttämölle vuoden musikaalitapauksena. Kiteytettynä haluaisin vaatia kaikilta jukebox-musikaalien tekijöiltä lupausta siitä, etteivät he tingi muun materiaalin laadusta ja panostavat erityisesti teoksen dramaturgiaan saadakseen hitit sopimaan uuteen kokonaisuuteen.

Uskon, että Katri Helena on kuitenkin ilahduttanut, liikuttanut, hauskuuttanut ja lohduttanut monia katsojia menneen vuoden aikana. Esityksestä saa mielestäni ihan hyvän kuvan teatterin tekemän trailerin perusteella, jossa mielestäni mennään esitys läpi pikakelauksella – oikeastaan lähes kolmetuntinen esitys on tiivistetty tähän videoon niin hyvin, että jälkeenpäin mietin, miksi katsoin koko esityksen, kun sen draamalliset huiput ja parhaat laulut tulevat esille jo tässäkin…