Pyjama päälle ja musikaalikomedia pyörimään!

Mikä sopisikaan paremmin harmaaseen sunnuntain alkuiltaan kuin 1950-luvun musikaalikomedia? Päätin tänään sanoa piutpaut velvollisuuksille ja viettää lokoisan ja virkistävän sunnuntain musikaalien seurassa. Tällä kertaa katseltavaksi valikoitui musikaalielokuva Pyjamaleikki (The Pajama Game 1954, elokuva 1957), jonka tarina seuraa todella klassista kaavaa: poika tapaa tytön - he rakastuvat - ilmenee vaikeuksia - vaikeudet selviävät ja rakkaus voittaa. Pyjamaleikissä on hauskaa se, että romanttisen (musikaali)komedian juoni on sijoitettu tapahtuvaksi pyjamatehtaalle(!) ja rakastumassa toisiinsa ovat uusi pomo ja pyjamatyöntekijöiden ammattiyhdistystä edustava tehtaan luottamusnainen. Elokuvassa pätevää ja työläisten oikeuksista välittävää luottamusnaista esittää ihastuttava Doris Day ja naiseen rakastuvaa uutta pomoa esittää John Raitt.

Doris Day Pyjamaleikissä

1950-luvun parhaissa musikaalikomedioissa on runsaasti mainioita lauluja, tanssi- ja musiikkinumeroita sekä melko nokkelaa sanailua. Tämä pätee myös Pyjamaleikkiin, jossa huumori rakentuu erityisesti hauskoille henkilöhahmoille ja heidän välisille tapahtumilleen. Juonen ytimessä on työläisten vaatimus 7 ja ½ sentin palkankorotuksesta, jota tehtaan omistaja ei halua työläisille antaa. Uusi pomo saa kuitenkin lopulta selville, että omistaja on merkannut palkakorotuksen jo tilikirjoihin, mutta korjannut rahat omaan pussiinsa. Tämän avulla luottamusnainenkin voi tunnustaa rakkautensa pomoon ja kaikki päättyy onnellisesti. Aiheestaan huolimatta musikaali ei ole yhtään poliittinen, päin vastoin, asiat selviävät melko helposti, eikä todellista juopaa työläisten ja omistajien välille juuri rakenneta.

Pyjamaleikki on hauska ja klassinen musikaalikomedia, mutta sen lisäksi teoksen tekijäkaartiin kuuluu muutamia 1900-luvun musikaalihistorian merkittävimpiä miehiä.

• Ohjaaja George Abbott oli amerikkalaisen musiikkiteatterin suurmiehiä, joka työskenteli yhdeksällä vuosikymmenellä muun muassa ohjaajana, tuottajana, käsikirjoittajana ja näytelmäkirjailijana. Useimmat Abbottin musikaaleista ovat suomalaiselle yleisölle melko tuntemattomia, mutta amerikkalaisessa kontekstissa ja 1930-1960-luvun musikaaleista puhuttaessa Abbott oli vaikuttamassa monen klassikon syntyyn. Wikipediasta löytyy hyvä lista hänen teoksistaan ja sitä kautta pääsee taas eteenpäin katsomaan yksittäisten teosten sisältöjä ja muita tekijöitä.
   
• Koreografi Bob Fosse on myös yksi amerikkalaisen musikaalihistorian tärkeistä ohjaaja-koreografeista. Fossen käsialaa (ohjaus ja koreografia) ovat esimerkiksi musikaalit How to Succeed in Business Without Really Trying (1961), Sweet Charity (1966) ja Chicago (1975). Lisäksi Fosse ohjasi Cabaret-musikaalin elokuvaversion (1972) ja voitti ohjauksestaan Oscarin.
  
  
• Tuottaja Harold Prince on eräs omista suosikkihenkilöistäni amerikkalaisessa musikaalihistoriassa. (Stephen Sondheimilla on minun listassani ykköspaikka, mutta Prince tulee ehkä jo kakkosena.) Prince aloitti 1950-luvulla tuottajana, ja Pyjamaleikin lisäksi hän oli tuottamassa esimerkiksi sellaisia klassikkoja kuin West Side Story (1957) ja Viulunsoittaja katolla (Fiddler on the Roof 1964). Vähitellen Prince siirtyi myös ohjaamaan musikaaleja ja hänen alkuperäisohjauksiaan olivat muun muassa musikaalit Cabaret (1966), Zorbas (Zorba, 1968), Company (1970), Kesäyön hymyilyä (A Little Night Music, 1973), Sweeney Todd (1979), Evita (1979) ja The Phantom of the Opera (1986). Princen yhteistyö George Abbottin, Stephen Sondheimin sekä Andrew Lloyd Webberin kanssa tuotti upeita musikaaleja, joista todella monet ovat kestäneet hienosti aikaa ja jäävät varmasti musikaalihistorian kaanoniin.

Pyjamaleikki on siis hauskalla tavalla yhdistelmä musikaalin suurmiesten yhteisvaikutusta ja elokuvaversion tietenkin kruunaa suurnainen Doris Day! Videoklipiksi haluan nostaa elokuvan alussa olevan "Racing With the Clock" -laulun, jossa kuvataan pyjamatehtaan työläisten arkea esimesten painostaessa kiirehtimään. Jaa-a, monessakohan vaatetehtaassa on näin värikästä väkeä tai näin synkronoidut työoloista valittavat laulut ja tanssit?

Kuka laulaa?

Musikaalit ovat erityistä taitoa vaativa teatterin laji. Musikaaliesiintyjän pitää paitsi osata näytellä, myös laulaa ja usein jopa tanssia. Teatterissa yleisö huomaa varmasti, jos näyttelijän laulu- tai tanssitaidot eivät ole riittävät, tai jos hyvin laulaja esiintyjä ei osaa näytellä yhtään. Ja useimmiten koko musikaali tuntuu aika tuhnuiselta, jos esiintyjien taidot eivät ole kohdallaan.

Musikaalielokuvien tähdet pääsevät kuitenkin tässä suhteessa kuin koirat veräjistä! Musikaalielokuvissa näyttelevien ei tarvitse osata laulaa, tai joskus he eivät jopa edes saa laulaa, vaikka kuinka tahtoisivat. Musikaalielokuvia kuitenkin markkinoidaan mieluumin tähtinäyttelijöiden kuin lauludubbaajien nimillä - sitä paitsi olisihan se nyt noloa, jos paljastuisi, ettei Audrey Hepburn laulakaan itse My Fair Ladyn Elizan lauluja... Ai niin, eikun, sehän paljastuikin jo vuosia sitten.

Musikaalitähtien dubbaajista puhuttaessa on mielestäni taas yksi ylitse muiden. (Huomaan käyttäväni paljon tätä ilmaisua, mutta selvästi tykkään nostaa tiettyjä esimerkkejä massan yläpuolelle.) Dubbaajien kuningatar on tietenkin Marni Nixon, juurikin samainen nainen, joka laulaa Elizan laulut huulisynkassa Audreyn näyttelemisen päälle. Paitsi että Nixon tekee Elizan lauluosuudet upeasti ja täydellisessä yhtenäisyydessä Hepburnin esitykseen, hän laulaa myös West Side Storyn elokuvaversiossa Natalie Woodin esittämän Marian laulut sekä The King and I -musikaalin elokuvaversiossa Deborah Kerrin esittämän Annan laulut. Lisäksi Marilyn Monroen tähdittämässä elokuvassa Herrat pitävät vaaleaveriköistä (Gentlemen Prefer Blondes, 1953) Nixon auttaa Marilynia laulamaan laulun "Diamonds Are a Girl's Best Friend" ylä-äänet.

Sisar Sophia (Marni Nixon)

Lauludubbaukset olivat tietenkin Hollywoodin tarkoin varjeltu julkinen salaisuus, jonka varmasti monet tiesivät, mutta josta tuskin sai puhua. Musikaalielokuvien nimilistoissa tai alkuperäislevytyksien yhteydessä ei mainittu dubbaanjien nimiä, vaikka esimerkiksi edellä mainittujen klassikkoelokuvien levytyksissä on enemmän Nixonin kuin Hepburnen, Woodin tai Kerrin ääntä. Nixon pääsi kuitenkin lopulta itsekin näyttelemään musikaalielokuvassa, kun hän upeasti esitti yhtä The Sound of Musicin nunnista. Marni Nixon on toki myös tehnyt hienon uran Broadwaylla ja saanut moneen kertaan tunnustusta työstään - onneksi.

Tämän kirjoituksen laululinkkinä on itseoikeutetusti eräs Marni Nixonin esityksistä, My Fair Lady -klassikko "Wouldn't It Be Loverly". You Tubesta löytyy myös versio, jossa lauluraitana on Hepburnin oma ääni, jonka elokuvan ohjaaja ja tuottajat hylkäsivät, vaikka Hepburn olisi halunnut tietenkin esittää omat laulunsa. Voitte katsoa alla olevan ja sen jälkeen Hepburnin version ja kommentoida kumpi kuulostaa kiinnostammalta, uskottavammalta, aidommalta tai vain paremmalta.

Suomi-ilmiö

Kirjoitin muutama viikko sitten lyhyesti suomalaisten teattereiden syksyn 2011 musikaaliohjelmistoista. Lupasin silloin palata ohjelmistoista esille nousevaan kiinnostavaan Suomi-ilmiöön: teatterit täyttyvät tänä syksynä kotimaisista (uusista) musikaaleista. Vain muutama päivä kirjoitukseni jälkeen sain tietää, että uusimmassa Rondo-lehdessä (8 / 2011) käsitellään aivan samaa aihetta, kotimaisia uutuusmusikaaleja, otsikolla "Teatterissa soivat nyt suomalaiset sävelet". Tommi Saarelan kirjoittama artikkeli käsittelee erityisesti Helsingin kaupunginteatterin Katri Helena -musikaalia, Tampereen Työväen Teatterin (TTT) Anna-Liisa -musikaalia, ja Kuopion kaupunginteatterin Katrina-musikaalia. Saarela haastattelee teosten tekijöitä ja kirjoittaa yleisemminkin siitä, että kotimaiset aiheet tuntuvat nyt kiinnostavan musiikkiteatterin kentällä. En aio enempää referoida Saarelan juttua, vaan kehotan kiinnostuneita hankkimaan uusimman Rondon käsiinsä esimerkiksi kirjastosta. (Rondon nettisivuilla on myös linkki, joka kautta voisi kai selata lehden näköisversiota, mutta tällä hetkellä en itse ainakaan saa linkkiä toimimaan oikein.)

Juice Musiikkiteatteri Palatsissa

Ei ihme että lehdistössäkin on tartuttu juttuun suomalaisista uusista musikaaleista: paitsi täysin uusia teoksia, kaupunginteattereiden ohjelmistossa on myös vanhempia kotimaisia musikaaleja. Edellä mainittujen teosten lisäksi voi mainita ainakin seuraavat:

• Savonlinnan Teatterissa esitetään Arto Paasilinnan romaaniin perustuvaa musikaalia Ulvova Mylläri, jonka musiikista vastaa Pauli Hanhiniemi (joka on muuten myös tehnyt lauluntekstit TTT:n Anna-Liisaan)
• Kemin kaupunginteatteri kantaesittää Tuomas Timosen ja Pärttyli Rinteen musikaalin Bussi Somerolle, joka kertoo Rauli Badding Somerjoen tarinan.
• Teatteri Imatra esittää syksyllä esitystä Ollaan ihmisiksi - Rock-kupletti Juice Leskisestä, Tamperelainen Musiikkiteatteri Palatsi esittää musikaalia Juice - Taiteilijaelämää, mutta ikävä kyllä Teatteri Eurooppa Neljän Juice-musikaali meni vain kesäkaudella ja viimeinen esitys siitä oli menneellä viikolla.
• Varkauden Teatterin syksyn musikaali Päivänsäde, minä ja menninkäinen kertoo Tapio Rautavaarasta ja Rauman kaupunginteatterissa jatkaa keväällä ensi-iltaan tullut musikaali Georg Ots - Saarenmaan ääni

Juice  Teatteri Eurooppa Neljässä

Hyvä lukijani, miltä edellä oleva listaus kuulostaa? Musikaaleja suomalaisista suurmiehistä? Ainakin musiikin alalta. Mutta ei unohdeta Katri Helenaa! Tämän syksyn ohjelmisto näyttää jatkavan vahvasti suomalaista perinnettä kunnioittaa iskelmätaivaan tähtiä omilla musikaaleilla. Toki vain muutamat edellä mainituista ovat kantaesityksiä. Ei kannata kuitenkaan unohtaa 2000-luvun aikana ensi-iltansa saaneita aiempia musikaaleja esimerkiksi Laila Kinnusesta, Olavi Virran musiikista, Dannysta ja Anita Hirvosesta.

Kaksi Juicea Teatteri Imatrassa

 Luin sattumalta menneellä viikolla teatterintutkija Marjatta Häti-Korkeilan mielenkiintoista väitöskirjaa Teatterinjohtamisen dramaturgiaa (2010), jossa nykyinen Helsingin kaupunginteatterin apulaisjohtaja, entinen Lahden kaupunginteatterin johtaja Kari Rentola kertoo Lahden kaupunginteatterin 2000-luvun alussa järjestämästä Hopeakuu-musiikkiteatterikilpailusta. Kilpailun tarkoituksena oli löytää täysin uusia suomalaisia musiikkiteatteriteoksia ja samalla Lahden kaupunginteatterin pyrkimyksenä oli profiloitua erityisesti laadukkaita musikaaleja esittäväksi teatteriksi. Hopeakuu-kilpailun tuloksena Lahdessa esitettiin muun muassa teokset Astoria (2003, Linkola-Itkonen-Hedman) ja Leyla ja Daniel (2005, Kaivanto-Toivonen). Jostain syystä uudet suomalaiset musikaalit eivät kuitenkaan Lahdessa silloin menestyneet ja johtaja Rentola vaihtoi lopulta työpaikkaa.

Luettuani Tommi Saarelan jutun uusista suomalaisista musikaaleista sekä kertomukset Lahden kaupunginteatterin tilanteesta 2000-luvun alussa, jäin miettimään mikä suomalaisessa teatterikentässä on mahdollisesti muuttunut viimeisten vuosien aikana. Miksi kotimainen musikaali nyt kiinnostaa, vaikka viisi vuotta sitten se ei innostanut (ainakaan Lahdessa)? En keksinyt mitään ihmeellistä suurta muutosta, mutta ymmärsin että tämän syksyn kotimaisten musikaaliensi-iltojen ja Lahden kaupunginteatterin kilpailuttamien uusien musikaalien välillä on vissi ero: lähes jokaisessa tämän syksyn ensi-iltamusikaalissa on jotain tuttua, päähenkilö, laulut tai tarina jolle musikaali perustuu. Hopeakuu-kilpailun teokset olivat tekstiltään ja musiikiltaan täysin uusia, eikä niissä ollut yleisölle mitään tuttua elementtiä, mihin kiinnittyä ja sanoa "ai toi on toi juttu". Toisaalta Kuopion kaupunginteatterin uusi Katrina-musikaali perustuu melko tuntemattomaan romaaniin, eikä tekijäkaartissakaan ole varsinaisia julkkiksia. Toivon että kyseinen teos ja mahdolliset muutkin uudet musikaalit todistavat hypoteesini lopulta vääräksi - soisin mielläni lisää katsojia rohkeille, tutut sävelmät ja tarinat hylkääville rehellisesti uusille musikaaleille.

Syksyn kotimaisista toivon itse ehtiväni katsomaan ainakin TTT:n Anna-Liisan. Canthin klassikon on musikaaliksi sovittanut Sirkku Peltola, musiikki ja laulut ovat Pauli Hanhiniemen ja Hehkumo-yhtyeen käsistä. Tanssimassa on porukkaa Tanssiteatteri Tsuumista ja Anna Liisana näyttelee ja laulaa Suvi-Sini Peltola. Jos ehdin Kuopioon, käyn kyllä katsomassa myös Katrinan ja oikeastaan myös HKT:n Katri Helena kiinnostaa jollain tavalla - ainakin pressikuvien perusteella on luvassa huikean hauskoja retrovaatteita.

Tiedän että kun nyt lopetan tämän tekstin, jää vielä paljon sanomatta suomalaisista musikaaleista ja ehkä ensi syksyn musikaaliohjelmistostakin. Kommentoikaa siis ja väittäkää vastaan, jos esittämäni asiat kuulostavat hölmöiltä, jos joku asia jäi epäselväksi tai jos olen jättänyt huomiotta jonkun tärkeän seikan. Mutta ennen kaikkea, hauskoja teatteri-iltoja kotimaisten musikaalien parissa itse kullekin!

Rogers & Hammerstein - kultakauden kuninkaat

Kun ihminen lähtee tutustumaan 1900-luvun musikaalihistoriaan, kannattaa ensimmäisenä opetella kaksi nimeä: Richard Rogers ja Oscar Hammerstein II. Kun tietää, keitä nämä kaksi herraa olivat, tietää jo aikalailla amerikkalaisesta musikaalihistoriasta. Säveltäjä Richard Rogers ja sanoittaja Oscar Hammerstein II olivat tehneet jo pitkät ja merkittävät urat ennen kuin rupesivat työskentelemään yhdessä, mutta vasta heidän yhteiset teoksensa nostivat tekijäparin Broadway-historian kuninkaiksi.

Aloitetaan jostain tutusta: mitä tulee mieleen laulavasta nunnasta ja seitsemästä lapsesta? (Lumikki? Eikun ne olikin kääpiöitä.) The Sound of Music (1959) on todennäköisesti säveltäjä Richard Rogersin ja sanoittaja Oscar Hammersteinin kuuluisin musikaali, eikä vähintään Julie Andrewsin tähdittämän elokuvaversionsa ansiosta. Iloisesta ja positiivisesta kotiopettajattaresta, yrmeästä kapteenista ja seitsemästä kakarasta kertova ihana tositapahtumiin perustuva teos on valloittanut maailmaa viimeisen 50 vuoden ajan. Lyön vetoa, että jokainen tämän tekstin lukija on kuullut The Sound of Musicista, mutta jos maailmalla on vielä joku joka ei tunne musikaalia, niin laita yhteystietosi kommenttikenttään, lupaan lähettää sinulle elokuversion DVD:nä. The Sound of Musicin lisäksi Rogers & Hammerstein -kaanoniin kuuluvat musikaalit Oklahoma! (1943), Carousel (1945), South Pacific (1949) ja The King and I (Kuningas ja minä, 1951).Oklahoma! kertoo ilman miestä maatilaa pyörittävästä reippaasta farmitytöstä ja komeasta cowboysta, jotka rakastuvat ja menevät naimisiin. Carouselissa rakastuvat köyhähkö työläistyttö ja hurmurihulttio, he aikovat perustaa perheen, mutta mies kuolee tappelussa. South Pacificin rakkaustarinan taustalla on amerikkalaisten sota Tyynellämerellä (loppu on onnellinen) ja The King and I kertoo Siamin kuninkaan ja englantilaisen opettajattaren rakastumisesta (loppu on onneton).

Richard Rogers ja Oscar Hammerstein II

Mikä tästä parivaljakosta sitten tekee niin merkittävän? 1940-1960-lukuja on kuvattu Broadway-musikaalin kulta-ajaksi. Monet noina vuosikymmeninä valmistuneet musikaalit ovat muodostuneet lähtemättömästi musikaaliklassikoiksi, jotka saavat jatkuvasti edelleen uudelleentulkintoja ympäri maailman. Kultakauden musikaaleja yhdistää myös se, että niistä useimmat ovat niin sanottuja yhtenäismusikaaleja (integrated musicals), ja Rogers & Hammerstein ovat tämän tyylilajin kuninkaita. 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä amerikkalaista musikaalikenttää hallitsivat revyy, vaudeville ja kevyet musikaalikomediat, joiden kaikkien ideana oli tuoda esille upeita tähtiesiintyjiä, hyviä hittilauluja, tyttöryhmien tanssinumeroita ja hauskoja sketsipätkiä. Näissä esityksissä juonella ei yleensä ollut niin väliä, kunhan oli kehitetty joku punainen lanka pitämään erillisiä musiikkinumeroita kasassa. Rogers & Hammerstein halusivat kuitenkin tehdä musikaalista vakavasti otettavaa taidetta ja päättivät omissa musikaaleissa panostaa erityisesti hyvään juoneen ja siihen, että laulut ja tanssit edistäisivät tarinankerrontaa. Heidän tavoitteenaan oli tehdä saumattoman yhtenäinen musikaalikokonaisuus, jossa esimerkiksi laulut kasvaisivat suoraan dialogista ja tanssinumeroiden aikana yleisö oppisi uutta henkilöhahmoista. Vaikka nykyään kuulostaa aika itsestäänselvyydeltä, että musikaalien laulujen ja tanssien olisi hyvä liittyä kerrottuun tarinaan ja henkilöhahmoihin, olivat Rogers & Hammerstein omana aikanaan moderneja uudistajia. Oklahoma! -musikaalia on monesti sanottu ensimmäiseksi tällaiseksi yhtenäismusikaaliksi, mutta Oscar Hammerstein oli kokeillut tyyliä jo vuonna 1927 kirjoittaessaan Show Boat (Teatterilaiva) -musikaalia yhdessä säveltäjä Jerome Kernin kanssa. Kuitenkin vasta Rogers & Hammersteinin edellä luetellut kanonisoidut teokset vakiinnuttivat yhtenäismusikaalin tyylilajin. 

Rogers & Hammersteinin musikaalien kautta kukoistukseensa puhjenneen yhtenäismusikaalin edustajia ovat myös klassiset teokset My Fair Lady (1956), West Side Story (1957), Camelot (1960) ja Viulunsoittaja katolla (1964). 1960-luvulla ja sen jälkeen musikaalimuoto rupesi taas muuttumaan, eikä vahvan eteenpäin kulkevan juonen ja saumattoman yhtenäisen kokonaisuuden vaatimus ollut enää keskeisimmällä sijalla. 1970-luvun tyylilajiksi nousi niin sanottu teemamusikaali (concept musical), mutta siitä kirjoitan joskus toiste.

Viimeiseksi taidonnäyte R&;H-kaksikolta Oklahoma! -musikaalista. Musikaalin juoni keskittyy siihen, että lehmipoika Curly tahtoo viedä farmityttö Laureyn tansseihin, mutta tyttö on jo luvannut, että renki Jud saa viedä hänet. Oikeasti Laurey hieman pelkää Judia ja rakastaa Curlya, mutta hän on ylpeä eikä aio taipua Curlyn pyyntöihin. Tässä videossa Curly yrittää suostutella tyttöä lähtemään kanssaan tansseihin kertomalla lainaamistaan hienoista kärryistä, joiden katoksen reunassa on rimpsuja - "The Surrey with a Fringe on Top". Tunnistatteko Curlyn näyttelijän? Aion kirjoittaa hänestäkin vielä joskus tähän blogiin.

Passion on hedelmääkin herkullisempi

Olen joutunut lukemaan viimeisen vuoden aikana lukuisia musikaalihistoriikkeja kirjoittaessani graduani. Historiikkeja lukiessa toistuvat useimmiten samojen säveltäjien ja musikaalien nimet uudestaan ja uudestaan. Osa teoksista on toki ennestään tuttuja klassikkoita, mutta todella monista musikaaleista minulla ei ole ollut mitään käsitystä. Kovin monesta vanhemmasta musikaalista ei löydy DVD-versioita videovuokraamoista - varsinkaan jos niistä ei ole koskaan tehty elokuvaversiota - joten kehitin jossain vaiheessa oman tapani tutustua uusiin musikaaleihin. Nykyään yleensä luen ensin Wikipediasta uuden musikaalin esittelyyn ja juoniselostukseen, ja sen jälkeen kuuntelen Spotifysta teoksen alkuperäislevytyksen ja seuraan monesti vielä samalla juonta Wikipedian selostuksesta. Tämä toimii minusta todella hyvin, vähän kuin lapsuuden satukasetit, paitsi että kukaan ei sano "Ja kun kuulet tämän äänen, tiedät että on aika kääntää sivua".

Eilen hyödynsin tätä aikuisten satukasettityyliä tutustuakseni Stephen Sondheimin säveltämään ja James Lapinen kirjoittamaan musikaaliin Passion (1994). Se perustuu italialaisen Ettore Scolan elokuvaan Passione d'Amore (1981) joka taas vuorostaan perustuu Iginio Ugo Tarchettin romaaniin Fosca. Tapahtumapaikkana on vuoden 1863 Italia ja tarinan keskiössä on hieno ja intensiivinen kolmiodraama.

Armeijan kapteeni Giorgio saa siirron Milanosta ja rakastajattarensa Claran luota maaseudulle uuteen asemapaikkaan, jossa mies kokee olonsa ahdistuneeksi. Hän kuitenkin tutustuu uudessa paikassa kollegansa sairaalloiseen ja rumaan [sic] serkkuun, Foscaan. Fosca rakastuu palavasti Giorgioon, mutta mies torjuu naisen useita kertoja. Päivien ja viikkojen kuluessa Giorgion rakkaus Claraa kohtaan alkaa kuitenkin vähitellen kuihtua pitkän etäisyyden takia. Giorgio saa tietää myös Foscan onnettomasta menneisyydestä ja hänessä herää sääli naista kohtaan. Epäonnisen erehdyksen vuoksi Foscan serkku luulee Giorgion käyttänneen Foscaa hyväkseen ja haastaa miehen kaksintaisteluun. Samalla Giorgio on huomannut rakastuneensa Foscaan. He viettävät yhdessä kaksintaistelua edeltävän yön, vaikka Giorgiokin tietää, että fyysinen rakkauden osoittaminen saattaisi tappaa sairaalloisen Foscan. Seuraavana aamuna kaksintaistelussa Giorgio haavoittaa Foscan serkkua ja joutuu lähtemään paikkakunnalta. Musikaalin viimeisessä kohtauksessa Giorgio on sairaalassa toipumassa hermoromahduksesta ja hänelle tuodaan pieni laatikko pian Giorgion lähdön jälkeen kuolleen Foscan tavaroita sekä naisen kirjoittama viimeinen kirje, jossa tämä kertoo olevansa onnellinen ja rohkea, koska on vihdoin todella rakastettu.

Passion rakentuu osittain Giorgion, Claran ja Foscan kirjeiden ympärille: monet sen lauluista ovat esimerkiksi Claran ja Giorgion toisilleen lähettämiä kirjeitä, joita he lukevat. Kun Giorgio lukee Claran kirjettä, Clara laulaa kirjeen sisällön ja Giorgio yhtyy muutamiin fraaseihin tai päinvastoin. Musikaali on todennäköisesti Sondheimin romanttisin ja intohimoisin musikaali, ja sen laulut ovat täynnä upeita lauseita rakkaudesta.

"Some say happiness comes and goes.
then this happiness is a kind of happiness
No one really knows." ("Happiness")

"And should you die tomorrow,
Another thing I see.
Your love will live in me."("I Wish I Could Forget You")

Passion, Donmar Warehouse, Lontoo (2010).

"Loving you is not a choice,
It's who I am.
Loving you is not a choice
And not much reason to rejoice,
But it gives me purpose
Gives me voice to say to the world:
This is why I live
You are why I live." ("Loving You")

Passionin musiikki on suuria melodioita ja laulujen fraasit kuin suuria aukeavia kukkasia. Musiikillisesta runsaudesta tulee mieleen Sondheimin hieno kauhuromanttinen Sweeney Todd, mutta Passion on paljon valoisampi ja mielestäni jollain tapaa suoraviivaisempi kuin dissonanssien ja synkkien värien Sweeney. Tietyt teemat toistuvat musikaalin aikana ja kerääntyvät yhteen lopun finaalissa. Passion taas yksi Sondheimin musikaaleista, jossa sekä musiikki että laulujen sanat palvelevat upeasti kokonaisuuden dramaturgiaa, rakentavat tunnelmaa ja sisältävät itsessään juonen vaatimat tunteet sekä emotionaaliset pidätykset ja purkaukset. Kirjoitin vain muutama päivä sitten, että Company on nykyinen suosikkimusikaalini - voi olla että se tulee vielä ajan kuluessa muuttumaan, Passion antoi eilisiltana aika hyvän vastuksen Companylle. Vaikka tiesin suunnilleen mitä musikaalissa tapahtuu ja olin kuullut siitä muutamia lauluja, oli eilinen Passionin levytyksen läpikuuntelu kuitenkin niin vaikuttava elämys, että musikaalin finaalin aikana itkin jo vuolaasti liikutuksesta.

Kuten tavakseni on tullut, linkkaan teille videon Passionin alkuperäisestä Broadway-versiosta. Tämä on pätkä aivan musikaalin alusta: Giorgion ja Claran rakastunut duetto "Happiness", jonka aikana Giorgio kertoo, että hän joutuu lähtemään kaupungista. Miltä tämä teidän korviinne kuulostaa? Huomaatteko esimerkiksi yhtäläisyyksiä tai eroja Sweeney Toddin musiikkiin? Jos tämä pätkä viehättää, suosittelen lämpimästi tarkempaa tutustumista Passion-musikaaliin.

Positiivista ajattelua ja itsetuntoa Julien tapaan

Mielestäni yksi musikaalien parhaista ominaisuuksista on se, että niistä tulee ihmisille useimmiten hyvä olo. Hyvät esiintyjät, mielenkiintoinen ohjaus, tarttuva tai nostattava musiikki, emotionaaliset huipennukset tai vaikkapa hienot tanssikohtaukset. Musikaaleissa on todella paljon asioita, jotka voivat saada ihmisen iloiseksi, vaikuttuneeksi ja liikuttuneeksi.

Eräs minua viehättävä ominaisuus musikaaleissa on monien niiden tapa korostaa positiivisuuden, onnen ja toivon merkitystä ihmisen elämässä. Positiivisen elämänasenteen avulla on paljon helpompi selviytyä arkipäivän huolista ja suuremmistakin murheista. Itse käytän musikaaleja jopa tietynlaisina mielialalääkkeinä: monista musikaaleista saa ihmeellisellä tavalla voimaa jaksaa kaikenlaiset kenkut päivät.

Energian näkökulmasta aivan oma lukunsa ovat erityisesti itsetuntoa ja itseluottamusta vahvistavat laulut. Miettikääpä vaikka seuraavia kappaleita: West Side Storyn "I Feel Pretty", My Fair Ladyn "Without You", Oklahoma!:n "Oh What A Beautiful Morning" tai Singin in the Rain -musikaalin nimikappale. Hyräile vain vähänkin jotain edellä mainituista ja todennäköisesti elämä ei tunnu enää ihan niin pahalta kuin äsken.

Itsetuntoa kohottavien laulujen joukossa on kuitenkin mielestäni yksi ylitse muiden. Näiden kappaleiden kuningatar on The Sound of Musicin "I Have Confidence", jossa Maria yrittää vakuuttaa itselleen, että hän pärjää varmasti vieraassa talossa komentelevan kapteenin ja seitsemän pahaisen kakaran kanssa. Hän laulaakin itselleen (ja ihastuneelle yleisölle):

"I have confidence in sunshine
I have confidence in rain
I have confidence that spring will come again
Besides which you see I have confidence in me"

Kun tässä laulaa mukana, ei vain voi olla uskomatta itseensä. Vahvistavaa mantraa musikaalityyliin. Itse suosin laulusta käsittämättömän lahjakkaan ja valloittavan Julie Andrewsin versiota, jonka tekin saatte kuultavaksenne tässä.