perjantai 18. toukokuuta 2012

Ilta Katri Helenan kanssa

Parempi myöhään kun ei milloinkaan, ajattelin, kun olin lähdössä katsomaan Helsingin Kaupunginteatterin Katri Helena -musikaalia sen viimeiseen näytökseen viime keskiviikkona. Odotin esitystä positiivisin mielin ajatellen, että on se millainen tahansa, kyllä minä varmaankin siitä tykkään - olen niin helppo liikutettava ja tykkään kaikesta positiivisesta. Mutta voi ei. Katri Helena ei voittanut minua puolelleen ja suurin syy oli esityksen dramaturginen heikkous sekä se, että Katri Helenassa kiteytyivät koko jukebox-musikaaligenren keskeisimmät ongelmat.

Katri Helena, Helsingin Kaupunginteatteri, kuvaaja Charlotte Estman-Wennström

Jukebox-musikaaleilla tarkoitetaan tietyn artistin tai yhtyeen valmiiden laulujen ympärille kirjoitettua tarinaa. Jukebox-musikaali voi kertoa saman artistin / yhtyeen elämästä tai sen juoni voi olla täysin fiktiivinen uusi tarina. Vaikka tällaisia musikaaleja on oikeastaan tehty muutamia jo 1900-luvun puolivälistä lähtien, genre on noussut valtavaan suosioon 2000-luvulla – hyvän käsityksen saa Wikipediassa olevasta listauksesta. HKT:n Katri Helena edustaa varsinkin Suomessa hyvin suosittua jukebox-elämäkertamusikaalin tyylilajia. (Muita vastaavia esimerkkejä voi tarkistaa vanhasta kirjoituksestani täältä.) Yritän nyt kuitenkin ensi selvittää hieman ajatuksiani teoksesta yleisemmällä tasolla ja kirjoitukseni lopussa palata niihin koko genreä pahimmillaan vaivaaviin ongelmiin, jotka Katri Helenassa tulivat hyvin esille. 

Helsingin Kaupunginteatterilla on taitoa, tahtoa ja resursseja tehdä erinomaisen hyvää musiikkiteatteria. Heillä on siihen ehkä parhaat mahdollisuudet koko Suomessa. Uuden suomalaisen musikaalin tuottaminen suurelle näyttämölle on aina riski, mutta toki tässä tapauksessa riskiä pienentää se, että Katri Helena on iskelmälaulajana varsinainen suomalainen ikoni. Kaikki tuntevat häneltä edes jonkun laulun ja suurille ikäluokille – joihin monet teatterin suurkuluttajat kuuluvat – Katri Helena on kulkenut mukana ja julkisuudessa useita vuosikymmeniä. Viimeisessä näytöksessä teatterin suuren näyttämön katsomo oli lähes täynnä ja väliajalla kuulin hyväntuulisia kommentteja: ”Tämä on aivan ihana. Juuri sellainen kuin toivoinkin. Tulee niin hyvälle mielelle.” Itse koen olevani melko avoin kaikenlaisen teatterin, ja varsinkin musiikkiteatterin suhteen, ja pyrin keskittymään esitysten hyviin puoliin. Mutta tällä kertaa päällimmäinen tunteeni oli pettymys – ja tylsistyminen.

Katri Helena, Helsingin Kaupunginteatteri,
kuvaaja Charlotte Estman-Wennström
Katri Helena on taiten tehty laulunäytelmä, joka kuljettaa Katri Helena Kalaojan elämää ja uraa laulusta toiseen. Esiintyjät ovat erinomaisia ja Helsingin Kaupunginteatterin lavalle on luotu visuaalisesti pääosin viehättäviä näyttämökuvia. Silti esitystä vaivasi mielestäni huono dramaturgia ja juonen puute. Ilpo Tuomarilan teksti noudattelee iskelmätähden elämänkaarta 1950-luvulta nykypäivään ja draamaa yritetään luoda lähinnä Katri Helenan avioliittojen ja hittilaulujen kautta. Onnistumiset ja epäonnistumiset ihmissuhteissa eivät kuitenkaan riitä mitenkään pitämään jännitystä yllä lähes kolmea tuntia, varsinkin kun yhtenäinen punainen lanka – joku näkökulma tai elämää yhteen kokoava teema – puuttuu täysin. Sanna Majurin oikein hyvästä roolityöstä huolimatta Katri Helena henkilönä ei (yllättävää kyllä) riitä olemaan tarpeeksi kiinnostava pitääkseen kokonaisuuden kasassa.

Esitys siirtyy suurimmaksi osaksi kohtauksesta, tapahtumasta ja laulusta toiseen ilman selkeitä juonta eteenpäin vieviä siirtymiä. Laulut ja niihin liittyvät tanssikohtaukset eivät kuljeta tarinaa eteenpäin, kuten klassisissa yhtenäismusikaaleissa, vaan pysäyttävät toiminnan ja vaativat lähes poikkeuksetta aplodit yleisöltä. Aplodeeraaminen hyville esiintyjille on toki paikallaan, mutta kun se tapahtuu illan aikana parikymmentä kertaa, ollaan mielestäni jo lähempänä tribuutti-cover-konserttia musikaalia. Konsertinomaisuutta jopa korostettiin laulattamalla myös yleisöä mukana erään laulun yhteydessä! Esityksen imu ja juonenkuljetus välttämättä keskeytyvät ja lässähtävät aplodeihin ja poisjuoksevaan tanssiryhmään sekä juonessa tapahtuviin siirtymiin ja aikahyppyihin, joita ei tekstin tasolla selitetä tai perustella.

Katri Helenan hahmoa käytetään eräänlaisena minä-kertojana, joka kuvailee suoraan yleisölle tunteitaan ja tapahtumia. Iskelmätähti toimii ikään kuin näkökulmahenkilönä omaan tarinaansa. Koin tämän sellaisena keinona, jolla yritetään pitää epäyhtenäistä tarinaa kasassa, mutta ikävä kyllä hahmon suoraan puhutut kommentit jäivät naistenlehtitasoiseksi hötöksi ja latteuksiksi. ”Joskus elämä tarjoaa yhtä aikaa hyvää ja pahaa. Ja elämäksi sitä on kutsuttava.” Minä tunsin oloni katsomossa lähinnä vaivaantuneeksi.

En sano, etteivätkö elämäkertamusikaalit voisi toimia erittäin joskus hyvin; Katri Helenan elämän draama ja esitykseen rakennetut konfliktiasetelmat tuntuivat kuitenkin melko helpoilta ja heppoisilta, eivätkä ne riittäneet herättämään ainakaan minun tunteita tai kiinnostustani. En tiedä, olisiko tilanne ollut toinen, jos olisin seurannut laulajattaren elämään aiemmin tai samaistunut hänen avioliittoihinsa ja muihin elämänkohtaloihin tai urapaineisiin muuten. Ehkä ihan rehellisesti en vain ole kohderyhmää. Mutta silti minua harmittaa, että esityksen dramaturgia ontui niin pahasti – Katri Helenan hienot iskelmähitit olisivat ansainneet paremman käsittelyn ja uskon, että niiden tekstejä ja sanomaa olisi voitu painottaa tai korostaa vielä paremmin paremmalla muulla tekstimateriaalilla. Nyt laulut oli aseteltu kuvastamaan lähinnä tiettyä tunnetta tai pelkästään kuvaamaan Katri Helenan elämänvaihetta ilman vahvempaa sisällöllistä painotusta (”tämä oli hitti sinä vuonna”).

Katri Helena, Helsingin Kaupunginteatteri,
kuvaaja Charlotte Estman-Wennström
Mainitsemani Sanna Majurin lisäksi haluan nostaa esiintyjäkaartista erityisesti Timppa Kalaojaa esittäneen Sami Hokkasen sekä Dannya ja Professoria esittäneen Kari Arffmanin roolisuoritukset. Vaikka Arffmanin ylilyöty Professori oli ehkä hieman eri tyylilajissa muiden hahmojen kanssa, kannattelivat nämä kolme keskeistä näyttelijää esitystä pitkälle. Tiina Brännaren ohjaus oli mielestäni yhtä tylsä ja mitäänsanomaton kuin Tuomarilan tekstikin, kohtauksia ei ollut sidottu toisiinsa tarpeeksi ja laulut esitettiin suurimmaksi osaksi konserttityyliin keskellä lavaa patsastellen. Tanssiryhmää käytettiin elävöittämään laulun taustoja ja pyörimään Katri Helenan ympärillä mielestäni liian samalla tavalla liian monta kertaa. Plussaa kuitenkin Arffmanin laulaman ”Vie minut” -kappaleen saunahassuttelusta.

Olisin halunnut kirjoittaa esityksestä positiivisemmin, mutta kuten sanottu, olin esityksestä lähtiessäni lähinnä tylsistynyt ja pettynyt. Nyt lopuksi haluan yhdistää Katri Helenan vielä muihin jukebox-musikaaleihin osoittaakseni, että osa tämän teoksen ongelmista on yleisempiä koko genreä pahimmillaan riivaavia ongelmia, ei vain tämän tähän yhteen teokseen liittyviä asioita. Vuonna 1999 valmistunut jukebox-musikaalien klassikko, Abban hittejä hyödyntävä Mamma Mia! on mielestäni erittäin hyvä jukebox-musikaali ja esimerkki siitä, millainen tämän genren edustaja voi parhaimmillaan olla. Mamma Mia! ei kerro Abbasta vaan Kreikan saarella hotellia pitävästä äidistä sekä naimisiin menossa olevasta tyttärestä, joka saa tietää että hänellä on kolme mahdollista isäkandidaattia, äidin nuoruudenrakastettuja. Musikaalin teksti on kirjoitettu ja valmiit laulut valittu niin hyvin, että Abban hittilaulujen sanoitukset sopivat ihmeellisen hienosti muuhun tekstiin. Ne tuntuvat parhaimmillaan kuin suoraan musikaalin kirjoitetulta materiaalilta kuvaten henkilöhahmoja ja heidän tunteitaan, vieden kohtauksia ja tarinaa eteenpäin sekä kertoen katselijalle ja kuuntelijalle jotain ekstraa puhutun dialogin lisäksi.

Jukebox-musikaaleissa on kuitenkin todella helppoa langeta siihen ansaan, että yleisölle valmiiksi tutut laulut kantaisivat itsessään, eikä niitä tarvitsisi dramaturgisesti sitoa muuhun juoneen. Tällöin katsojalle voi tulla tunne, että tekijät ovat vain rahastamassa faneja tutuilla hittilauluilla, eikä musikaali teoksena anna katselijalleen mitään uutta tai kiinnostavaa. Teos voi helposti myös kääntyä konsertinkaltaiseksi hittikavalkadiksi, jolloin hukataan koko musikaalimuodon ydin eli laulujen, tanssin ja tekstin nivoutuminen yhteen sellaiseksi paketiksi, jossa kaikki osa-alueet tukevat toisiaan ja toimivat yhdessä luoden jotain suurempaa kuin mitä ne erillisinä osina voisivat kellekään antaa. Jukebox-genressä luotetaan helposti liikaa tuttuihin sävelmiin ja hitteihin, eikä välttämättä panosteta muihin teoksen osa-alueisiin tarpeeksi. Uskon esimerkiksi, että Katri Helenan juoni pelkkänä fiktiona ja siihen liitetyt uudet sävellykset eivät olisi milloinkaan päässeet Helsingin Kaupunginteatterin suurelle näyttämölle vuoden musikaalitapauksena. Kiteytettynä haluaisin vaatia kaikilta jukebox-musikaalien tekijöiltä lupausta siitä, etteivät he tingi muun materiaalin laadusta ja panostavat erityisesti teoksen dramaturgiaan saadakseen hitit sopimaan uuteen kokonaisuuteen.

Uskon, että Katri Helena on kuitenkin ilahduttanut, liikuttanut, hauskuuttanut ja lohduttanut monia katsojia menneen vuoden aikana. Esityksestä saa mielestäni ihan hyvän kuvan teatterin tekemän trailerin perusteella, jossa mielestäni mennään esitys läpi pikakelauksella – oikeastaan lähes kolmetuntinen esitys on tiivistetty tähän videoon niin hyvin, että jälkeenpäin mietin, miksi katsoin koko esityksen, kun sen draamalliset huiput ja parhaat laulut tulevat esille jo tässäkin…