Kojoottikuun loisteessa

Espoon Kaupunginteatteri tekee kulttuurisesti tärkeää työtä tarjoamalla näyttämön uudelle kotimaiselle musikaalille, tai kuten käsiohjelmassa sanotaan, ”teatterioopperalle”. Uusien musikaalien tekeminen ei ole koskaan itsestään selvää, helppoa eikä välttämättä edes taloudellisesti kannattavaa työtä, mutta Espoota voi kiittää rohkeasta ja hyvästä avauksesta. Kojoottikuu on hieno, vakava, kaunis ja välillä hauskakin musiikkiteatteriesitys, joka pakottaa katsojan seuraamaan Gabrielan ja Beniton tarinaa tiiviisti ja eläytyen.

Jussi Tuurnan läpisäveltämä ja Johanna Freundlichin ohjaama esitys perustaa librettonsa amerikkalaisen Jose Riveran näytelmään References to Salvador Dali Make Me Hot. Musikaalin juoni keskittyy kertomaan amerikkalaisessa kasarmikaupungissa sotilasmiestään odottavan Gabriellan (Iina Kuustonen) tunteista, sekä pitkän sotakomennuksen jälkeen kotiin palaavan miehen, Beniton (Mikko Leppilampi), ja vaimon uudelleen kohtaamisesta ja suhteesta. Yhdeksi tärkeäksi teemaksi nousee myös parin lapsettomuus ja siihen liittyvä tuska ja suru. Myös seksi ja halu kietoutuvat teemoina lähes jokaiseen kohtaukseen, Gabrielaa himoitsevan naapurin teinipojan (Olli Rahkonen), Gabrielan ja Beniton suhteen kautta, sekä päähenkilöille hyvän vastinparin antavien Kissan ja Kojootin välisen suhteen kautta.

Kojootti (Janne Marja-aho) ja Kissa (Hanna Raiskinmäki)
Kuva: Stefan Bremer

Mikä intohimo ja intensiteetti, mikä taito ja ihanuus, mikä vahvuus ja kauneus! Kojoottikuu on monella tapaa vaikuttava esitys, mutta parasta siinä on Hanna Raiskinmäen esittämän Kissan ja Janne Marja-ahon esittämän Kojootin välinen hurja fyysisen tanssillinen rakkaus ja himo. Marja-aho ja Raiskinmäki ovat suvereeneja, kokonaisvaltaisesti liikkuvia, eläytyviä ja ilmaisevia näyttelijöitä, joiden intensiivinen läsnäolo ja keskinäinen kemia hallitsevat näyttämöä.  Vaikka esityksen varsinaista pääparia esittävät Kuustonen ja Leppilampi ovat kohtuullisia näyttelijöitä ja laulavat hyvin, varastaa shown Raiskinmäen ja Marja-ahon taituruus aina kun he ovat lavalla. Kissan ja Kojootin välinen leiskunta toimii metaforana ihmisparin rakkaudelle, mutta näyttelijöiden lahjakkuus nosti minun silmissäni Kissan ja Kojootin tämän tarinan keskiöön, sen mielenkiintoisemmaksi pariksi.

Jussi Tuurnan musiikki on kaunista ja melodista, eteenpäin soljuvaa teatterimusiikkia, joka lainailee erilaisista tyylilajeista ja rakentaa kokonaisuudesta omankuulostaan hienoa sointimattoa.  Vaikka nautin Tuurnan musiikista hyvin paljon, on minulle Kojoottikuun ongelma sen läpisävellys, joka tekee musikaalista raskaan seurata. Tekijöiden itsensä käyttämä ”teatteriooppera” on minusta erinomainen termi kuvaamaan esitystä; sitä se minulle enemmän on kuin musikaali. Kojoottikuussa, kuten muissakin läpisävelletyissä musikaaleissa (esim. Les Miserables), näyttelijät laulavat kaikki repliikit. Musikaalissa ei siis ole yhtään puhuttua dialogia, eikä sen myötä dialogin ja laulujen moodien vaihtelua – joka minulle henkilökohtaisesti on musikaaleissa tärkeää, ja musikaalien varsinainen ”ydin”. (Tästä asiasta tosin monilla musikaalirakastajilla ja -tutkijoilla on omat mielipiteensä, ja minun näkemykseni on vain yksi monien joukossa.) Kojoottikuun ”teatterioopperallisuuden” erityinen piirre on myös se, ettei siitä oikein erotu yksittäisiä lauluja, vaan musiikki etenee lauletusta dialogista laulettuun monologiin, ilman varsinaisia selkeitä ”biisejä” ja kertosäkeistöjä. Esiintyjille on kuitenkin annettava tunnustusta siitä, että he pystyvät tästä huolimatta pitämään intensiteetin yllä hienosti lähes koko musikaalin läpi.

Benito (Mikko Leppilampi) ja Gabriela (Iina Kuustonen)
Kuva: Stefan Bremer

 Kojoottikuun visuaalisuudesta haluan kehua Mark Väisäsen lavastusta ja Kalle Ropposen valosuunnittelua, jotka yhdessä tekevät näyttämöstä yksinkertaisen hienon, kauniin ja toimivan vaikuttavan. Ylipäätään visuaalisuus istuu todella hyvin yhteen varsinaisen esityksen kanssa, ja lavastus- ja valoelementeillään se kertoo samaa tarinaa ja heijastelee samoja sointuja kuin teksti ja musiikki.

Musikaalin alussa taiturimainen Niklas Häggblom tekee vaikuttavan entreen Gabrielan unenomaisena Kuu-ystävänä, jonka hahmo ikävä kyllä jää esityksen kuluessa paitsioon (samoin kuin suosikkini Kissa ja Kojootti), ja Gabrielan ja Beniton suhdemyrskyn alle.

Ylipäätään Kojoottikuu risteilee jatkuvasti taianomaisen ja arkisen, lyyrisen ja proosallisen, välimaastossa.  Yksinkertainen esimerkki tästä on arkisen puhekielen, mä ja sä, ”otatsä” ja ”eksä haluu” -tyyppisten ilmaisujen yhdistäminen läpilaulettuun melodiseen ja jazzilliseen musiikkiin. Itse huomasin kiinnittäväni liikaa huomiota laulettujen lauseiden kieliasuun, vaikka olisi ollut parempi keskittyä miettimään sitä mitä hahmot haluavat minulle kertoa. Samanlainen proosallisuuden ja lyyrisyyden ristiriita on Kojoottikuun tavassa käsitellä seksiä ja tietynlaista rajuutta: tyylilaji vaihtelee kiroilusta ja ronskiudesta romanttiseen herkistelyyn, ja katsojana jäin hieman ymmälleni siitä, mitä sillä tavoitellaan.

Täysin uuden kotimaisen musikaalin tekeminen on haastavaa ja samalla hienoa. Kojoottikuu on joka tapauksessa ehdottomasti näkemisen arvoinen esitys, ja minulle jäi olo, että oikeastaan saisin siitä varmasti paljon uutta irti vielä toisella katsomisella. Menkää Espooseen ja muodostakaa oma mielipiteenne!

Sain Espoon Kaupunginteatterilta kutsuvierasliput esityksen ensi-iltaan.
Lisätietoja esityksestä www.espoonteatteri.fi.  

Syksyn 2014 musikaaliohjelmisto

Kirjoitin viimeksi syksyllä 2011 pienen yleiskatsauksen suomalaisten suurten teattereiden musikaaliohjelmistosta. Nyt päätin, että voisi olla taas hyvä hetki tehdä samantyyppinen katsaus tulevan syksyn ohjelmistoihin. Viimeisen kolmen vuoden sisällä suomalaisten teattereiden lavoilla on nähty monenlaisia musikaaleja, isoja hittejä, pienempiä hittejä, vanhanaikaista ja uudempaa. Mitä on luvassa syksylle 2014?

Syksyn ehkä suurin tapaus on Svenska Teaternin Mamma mia! -musikaali: kaikkien jukebox-musikaalien kuningatar ja elokuvanakin menestynyt Abba-hulluttelu esitetään ensimmäistä kertaa suomalaisessa teatterissa. Mamma Miaa on markkinoitu asiaankuuluvalla suureellisuudella jo pitkään, ja musikaalin maailmansuosio on nostanut myös lippujen hinnat poikkeuksellisen korkeiksi (88€/78€/68€/60€). Kuten aiemminkin Svenska Teaterenin musikaaleissa, iso osa työryhmästä tulee Ruotsista. Ilahduttavaa kuitenkin on, että Donnaa näyttelee suomalainen Mia Hafren ja Samia Vallu Lukka, joka hurmasi minut äänellään juuri viime syksynä Lahden West Side Storyn Riffinä. Upeaa, että Lukka on saanut tällaisen tilaisuuden ja pääsee toivottavasti hurmaamaan muutkin taidoillaan. Svenska Teatern todella uskoon Mamma Mian menestykseen: esityksiä on tällä hetkellä aikataulutettu syyskuusta 2014 vuoden 2015 toukokuulle ja 5-6 esityksen viikkotahtia. Mutta ilmeisesti Svenskan luottaa siihen, että musikaali houkuttelee teatterituristeja muualtakin kuin Suomesta, aivan kuten Kristina från Djuvemåla aiemmin.

Kuva: Nicke von Weissenberg / Svenska Teatern

Pitkänsillan toisella puolella Helsingin Kaupunginteatterilla on taas vuorossa Broadwayn kultakauden klassikkomusikaali. Viime syksyn HKT:n musikaaliensi-ilta Tohtori Zivago oli ehkä pieni riski ollessan musikaalina uusi ja Euroopan kantaesitys, mutta ensi syksynä HKT luottaa maailmalla paljon kokeiltuun teokseen: Miten menestyä liike-elämässä vaivatta (How to Succeed in Bisnes Without Really Trying) sai Broadway-ensi-iltansa jo vuonna 1961. Frank Loesserin säveltämää (ja kirjoittamaa) musikaalia on esitetty Suomessa aiemmin kahdesti, vuosia sitten Svenska Teaternissa (1964) ja Helsingin kaupunginteatterissa (1971). Loesserin Enkeleitä Broadwaylla (Guys and Dolls, 1950) on Suomessa paljon enemmän esitetty, ja Miten menestyä... on musiikkityyliltään hyvin samanlaista, eli varmasti yleisölle miellyttävää ja helppoa musiikkia kuunnella. Tarinakin on humoristinen ja romanttinen, juoniselostuksen voi lukea vaikka täältä. Musikaali sai vuonna 2011 uusinta-ensi-illan Broadwayllä, loistavimpana tähtenään Finchin roolissa itse Harry Potter eli Daniel Radcliff. Ehkä juuri tuo kiitoksia ja Tony-palkinnon saanut Broadwayn uusintaversio on tehnyt musikaalista ajankohtaisen myös HKT:n ohjelmistossa. 1960-lukuhenkisyys on muutenkin ollut populaarikulttuurissa pinnalla mm. Mad Men -tv-sarjan suuren suosion takia, ja HKT:n ensimmäiset pressikuvat pelaavat mielestäni aivan samoilla mielikuvilla. Uskon että Antti Lang tulee olemaan loistavan hyvä valinta päärooliin, mutta nähtäväksi jää, saako työryhmä musikaalista irti yhtään terävämpää, nykyaikaankin viittaavaa näkökulmaa, vai jääkö esitys pelkästään kultakauden kiiltokuvaksi ja musikaalin huumorilla pelaavaksi hassutteluksi.

Kuva: Helsingin Kaupunginteatteri

Pääkaupunkiseudulla minua itseäni eniten kiinnostava musikaali on Espoon Kaupunginteatterissa syyskuussa ensi-iltansa saava Kojoottikuu. Kyseessä on José Riveran näytelmään References to Salvador Dali Make Me Hot perustuva Jussi Tuurnan säveltämä läpilaulettu uusi musikaali. Kojoottikuu on ilmeisesti rakkaustarina, jonka pääparia näyttelevät enemmän televisiosta kuin teatterista tutut Iina Kuustonen ja Mikko Leppilampi. Esityksen ohjaa Johanna Freundlich, jonka aiemmista ohjaustöistä olen pitänyt paljon ja Jussi Tuurnan muusiikki oli todella onnistunutta Suomen Kansallisteatterin HOMO! -"oopperassa" muutama vuosi sitten. Ehkä jännittävin aspekti Kojoottikuussa on kuitenkin se, millaisia Kuustonen ja Leppilampi ovat yhdessä teatterin lavalla. Molemmat ovat käsittääkseni hyviä laulajia ja tietenkin karismaattisia esiintyjiä, mutta silti mielestäni on kiinnostavaa, miten esimerkiksi viime aikoina lähinnä juontajan töitä tehnyt Leppilampi selviää tästä haasteesta. Joka tapauksessa Kojoottikuu on omalla kiinnostuslistallani aivan kärkipäässä, koska tällaista ei ihan joka talossa tehdäkään.

Kuva: Saara Salmi / Espoon Kaupunginteatteri

Tampereen Työväen Teatteri on valinnut syksyn vetonaulaksi Andrew Lloyd Webberin suurteos Evitan. Musikaali on viimeksi nähty Suomessa Helsingin Kaupunginteatterin näyttämöllä 2006, joten Tampereen seudulla ja lähialueilla riittää varmasti rutkasti yleisöä tälle hittituottelle. Ja miksei Evitaakin kannattaisi lähteä katsomaan kauempaa: ohjaus on Tiina Puumalaisen, koreografia Osku Heiskasen ja Evitan rooleissa vuorottelevat Laura Alajääski ja Maija Rissanen. Omasta mielestäni Evita on ehkä hieman tylsä valinta ohjelmistollisesti, mutta toivotaan että tamperelaisten esityksestä tulee erityisen hieno.

Turun kaupunginteatteri jatkaa ilmeisen hyväksi kokemaansa Kakola-musikaalin linjaa: suomalaisia (mies)rock-kappaleita hyödyntänyt Kakola saa jatkokseen uuden Seili -nimisen musikaalin, jonka musiikki koostuu suomalaisten naisartistien suurista hiteistä. Tekijät ovat samoja kuin Kakolassa ja rakkaustarina sijoittuu historialliseen Turkuun sekä Seilin mielisairaalasaarelle. Kakola ja Seili ovat kiinnostavia yhdistelmiä jukebox-musikaalia ja suomalaisissa kaupungiteattereissa viime vuosina vahvasti noussutta paikallisuus-tematiikkaa. Turun seudulta löytyy varmasti runsas ja kiinnostunut yleisö tällekin uudelle esitykselle, jos Kakolan menneeseen menestykseen on luottaminen.

Åbo Svenska Teater tuottaa syksyksi vain pienen kahden hengen "kamarimusikaalin", Yhdysvalloissa kohtuullisesti kiitosta keränneen Last Five Years -musikaalin. Last Five Years kertoo saman, eroon johtaneen, parisuhteen tarinan kahdesta eri näkökulmasta: mies kertoo tarinaa ensitreffeistä eroon ja nainen toisinpäin, erosta suhteen alkuaikoihin. Sporifyn perusteella musikaalin musiikki muistuttaa Next To Normalin kaltaista, nykyaikaisen vahvaa ja modernia laulumusikaalia, joka ammentaa monenlaisista musiikkityyleistä popista lattarin kautta ja jazziin. Kojoottikuun lisäksi tämäkin on oman kiinnostuslistani kärkipäässä, ja Helsingissä asuvalle on aivan mahtavaa, että tämänkin voi nähdä Espoon Kaupunginteatterissa vierailulla marraskuun lopussa! Ei tarvitse edes matkustaa Turkuun, Tapiola riittää...

Kuva: Pette Rissanen / Åbo Svenska Teater

Muualla maakunnissa musikaaliohjelmisto noudattelee samoja linjoja kuin aiemminkin: on monta kertaa nähtyjä ikiklassikkoja (Kuopion kaupunginteatterin The Sound of Music, Lahden kaupunginteatterin Chicago ja Jyväskylän kaupunginteatterin Lainahöyhenissä), suomalaisen iskelmätaivaan historiakertomuksia (Rauman Vexi Salmi -musikaali ja Mikkelin Jos helmiä kyyneleet ois -musikaali) sekä paikallisuutta korostavaa kierrätystä (Kotkan kaupunginteatterin samannimiseen elokuvaan perustuva Keisarikunta). Uskon ja toivon, että nämäkin teokset löytävät omat yleisönsä omilla alueillaan.

Koska Espoon Kaupunginteatterin Kojoottikuusta ei ole vielä olemassa traileria, jonka voisin linkata tähän, laitan teille kuunneltavaksi Last Five Years -musikaalin ensimmäisen laulun. Mielestäni jo siitä saa ihan hyvää käsitystä, millaisesta musiikista (ja ehkä myös tunnelmasta?) teoksessa on kyse.

Vakavasti otettavaa viihdettä

Esittävien taiteiden aikakauslehti Teatteri & Tanssi + Sirkus paneutui vuoden ensimmäisessä numerossaan (1/2014) ihailtavan monipuolisesti musikaalien maailmaan. Genreä käsiteltiin sekä varsinaisissa jutuissa että Annukka Ruuskasen ja Minna Tawastin pääkirjoituksessa "Musikaalien paradoksit". Sekä pääkirjoituksen että Ruuskasen "Moraliteettien karnevaalit" -jutun perusteella musikaalitutkija ja -fani jäi kuitenkin hämilleen: miksi minusta tuntuu, että teatterin ammattikentällä ihmisten on todella hankala suhtautua musikaaleihin? Ainakin puheen tasolla musikaalit halutaan ottaa vakavasti ja niitä halutaan arvioida kuten muutakin teatteria, mutta sivulauseessa niitä kutsutaan "viihdemusikaaleiksi" sekä ajastaan jääneiksi reliikeiksi, mitkä molemmat sisältävät selvän arvolatauksen.

Annukka Ruuskasen kirjoitus "Moraliteettien karnevaalit" on oikeastaan viiden eri musikaalikritiikin yhdistelmä ja niiden pohjalta tehty analyysi suomalaisen musikaalikentän tilasta. Ruuskanen päätyy siihen, että Suomessa on koko joukko osaavia tekijöitä, mutta esitykset ontuvat ohjauksellisesti ja kokonaisnäkemys puuttuu. Ruuskanen kirjoittaa: "Vaikuttaa siltä, että musikaaleja ei koeta tulkinallisesti yhtä merkittäviksi kuin puhenäytelmiä. Ajattelevatko ohjaajat, että tärkeintä on vain se, miten komealta esitys näyttää ja kuulostaa?". Uskon, että ensimmäinen lause on ihan totta, toisesta en ole ihan varma. Gimmick on omassa blogissaan jo kirjoittanut (suomalaisesta) musikaaliohjauksesta, joten en puutu siihen tässä tekstissä. Olen kuitenkin pohtinut sitä, miksi musikaaleja ei koeta tulkinnallisesti yhtä merkittäviksi kuin puhenäytelmiä - miksi niihin ei ehkä suhtauduta niin vakavasti, miksi niistä puhutaan ja kirjoitetaan jotenkin alempiarvoisena - viihteenä?

Kuten kaikki tämän blogin lukijat tietävät, musikaaligenre on hyvin vahva genre. Vahva siis siinä mielessä, että sillä on selkeät ominaispiirteensä ja tunnistettava tyylinsä. Olen usein sanonut, että niiden jotka eivät tykkää musikaaleista, ei kannata mennä katsomaan musikaaleja. Kuten monien muidenkin teatteri/elokuva/kirjallisuus/taide-genrejen kohdalla tyylilajin tuntemisesta on apua taideteoksen vastaanottamisessa. Musikaalikentän tyylikirjo on toki todella laaja, mutta teoksia yhdistää tietyt perustekijät: musiikin, tanssin ja replikoinnin vuorottelu, joka nostaa esityksen pois realismin rajoista.

Millie Taylor nostaa teoksessaan "Musical Theatre, Realism and Entertainment" (Ashgate 2012) hyvin esille sen seikan, että musikaalin lajityypillisten piirteiden lisäksi niitä määrittää myös katsojien reagointitapa ja siihen liittyvä musikaalien tehtävä. Taylorin mukaan musikaaleihin reagoidaan tunteella ja niiden merkitys on aina ollut niiden kyvyssä tuottaa katsojalleen nautintoa tai mielihyvää (pleasure). Musikaalit ovat epärealistisia (ihmiset eivät oikeassa elämässä puhkea lauluun kesken keskustelujensa), jolloin on luontevaa, että katsomiskokemus lähtee liikkeelle heittäytymisestä ja eläytymisestä, tunteesta ja mielihyvästä, ja on siis siinä mielessä aina "epä-älyllinen".

Teatteri & Tanssi + Sirkus -lehdessä Annukka Ruuskanen mielestäni asettaa itsensä juuri tähän katsojapositioon artikkelinsa alussa kirjoittamalla: "Olin valmis ottamaan suuret tarinat vastaan, nauttimaan taituruudesta ja eläytymään. Miten kävi?". Tekstin kuluessa käy ilmi, että Ruuskanen kuitenkin analysoi teoksia älyllisistä ja analyyttisistä lähtökohdista, koska mikään muu kuin Tampereen Teatterin Les Misérables -musikaali ei ole saanut hänessä aikaan tunnetason eläytymistä ja heittäytymistä. Suomessa on taitavia tekijöitä, mutta se ei Ruuskasen mukaan riitä, koska tarvitaan myös ohjauksellista näkemystä. En kuitenkaan ole varma, onko tämä selitys sille, miksi muut esitykset eivät ole saaneet häntä reagoimaan niihin tunteella.

Ruuskasen kokemus ja arviot näkemistään esityksistä ovat hyvin perustellut. Mutta miksi Ruuskanen viittaa näkemiinsä musikaaleihin mielummin sanalla viihdemusikaali kuin pelkkä musikaali? Ruuskanen kirjoittaa: "Näkemäni esitykset lukeutuvat niin sanottuun viihdemusikaalien sarjaan, ja niiden maailmaan pitäisi ainakin jollain tasolla pystyä samastumaan". En ymmärrä Ruuskasen termiä "viihdemusikaalien sarja": jos nämä vakavista aiheista kertovat suuret ja keskenään erilaiste tarinat ovat viihdemusikaaleja, niin mitkä ovat tavallisia musikaaleja - ilman etuliitettä? Viihde-sana on aina ollut vastinparina sanalle taide ja niiden keskinäinen arvojärjestys on selkeä: viihde on jotenkin alempaa kuin taide, kevyempää, helpompaa, kansanomaisempaa, "matalampaa" kuin "korkea" taide. Viihteen tarkoitus on "viihdyttää" eli herättää tunteita ja tuottaa mielihyvää kokijalleen. Mutta muistatteko, musikaaleille voidaan nimetä nuo samat tehtävät! Olen aina ollut itse sitä mieltä, että musikaalit ovat lähtökohtaisesti teattereiden viihdettä, eikä siinä pitäisi olla mitään pahaa. Ja kuten on huomattu, laadukkaan viihteen tekeminen on vaikeaa, ja toisaalta jo valmiiksi nihkeästä katsojasta on vielä vaikeampi saada irti eläytyvää tunnereaktiota.

Mikä minua sitten tässä "viihdemusikaali"-puheessa rupesi häiritsemään? Olettaako Ruuskanen, että näiden näkemiensä "viihdemusikaalien" lisäksi on jotain ei-samastuttavia ja älyllisesti haastavia (ehkä jopa realistisia!) "musikaaleja", joita Suomessa ei kuitenkaan ymmärretä esittää? Ruuskasen ja Minna Tawastin dialogimuotoisessa pääkirjoituksessa puhutaan siitä, miten suuret talot ovat tehneet musikaaleja taloudellisella interssillä kattaakseen niillä kokeellisten riskituotantojen kustannuksia. Toisaalta musikaalitkaan eivät ole enää varmoja taloudellisia voittoja ja Tawast esittää kysymyksen, entä jos yleisö kyllästyy "riskittömään musikaalivirtaan". Kirjoittajat myös arvioivat, että musikaaleissa yritetään peittää vakavat aiheet "sulavaan ja kimaltelevaan pakettiin", niin ettei katsojaa häiritsisi. Ihan kuin se olisi joku syytös, että musikaalit ovat sulavia ja kimaltelevia? Eivätkä tarpeeksi vakavia? Millaisia musikaalien sitten pitäis olla, jos ne eivät saa olla oman genrensä edustajia? Musikaalit ovat musikaaleja! Eivätkä ne yritä ollakaan mitään muuta kuin musikaaleja: ihania, koskettavia, tunteita herättäviä ja välillä naurettavan pateettisiakin oman tyylilajinsa multipaketteja.

Monet ihmiset pitävän musikaaleista juuri siksi mitä ne itsessään ovat. Katsojat eivät tule musikaaleihin välttämättä hakemaan uusia ajatuksia tai kriittistä yhteiskunnallista pohdintaa, vaan he tulevat hakemaan mielihyvää. Ja uskon että useimmiten he saavat musikaaleista juuri sen, mitä hakevatkin: tunne-elämyksiä ja nautintoa, liikutuksen ja hyvän mielen. Ja sen kokemuksen, miten musiikin, laulun, näyttelemisen ja tanssin yhdistetty taituruus koskettavat sydäntä ja sielua ainutlaatuisella tavalla. Vaikka Suomessa tehtäisiin edelleenkin nykyiseen tahtiin musikaaleja, niin täällä silti riittää vaikka kuinka paljon tekijöitä, jotka tekevät taiteellisesti kunnianhimoista, riivaavaa, älyllisesti haastavaa, yhteiskunnallisesti järisyttävää ja kaikin puolin tärkeää ja taitavaa puheteatteria.

Ruuskanen ja Tawast päättävät kirjoituksensa ajatukseen, että musikaalimuoto on jumiutunut paikalleen ja menneisyyteen rahan ja copyrightin vangiksi. Minusta musikaalit Suomessa jumiutuvat juuri tämän alentuvan "viihdemusikaali" -leiman alle: niistä puhutaan lähtökohtaisesti jo taiteellisesti vähempiarvoisina ja "taloudellisina tuotteina", ja niitä arvioidaan ehkä liikaa älyllisillä mittareilla tunne- ja mielihyvämittareiden sijaan. Musikaaleista Suomessa ja suomalaisesta musikaalista tulee ja pitää keskustella ja olen iloinen, että Teatteri & Tanssi + Sirkus on avannut keskustelun. Jatketaan sitä yhdessä, blogeissa, lehdissä, teattereiden takahuoneissa, auloissa, johtoportaissa tai ihan missä vaan!


P.S. Tähän loppuun linkkaan videon eräästä musikaalista, joka on tunteellista ja koskettavaa viihdettä ja silti "älyllinen, vakava ja ajatuksia herättävä". Laulu kertoo siitä, miltä miehestä tuntuu, kun sen paras ystävä ja työtoveri rupeaa menestymään itsekseen ja ajautuu yhä kauemmas toveruudesta - ja musikaalibisneksessä! "Franklin Shepard Inc." Stephen Sondheimin musikaalista Merrily We Roll Along. Tää on vaan tosi hyvä.

)

Vietä päivä Ilonan kanssa!

Olen luonteeltani ja koulutukseltani täysverinen humanisti, mutta tosinaan pieni tilastointoilija minussa nostaa päätään. Tällöin saatan juuttua katselemaan ja pyörittelemään numeroita ja lukumääriä - kunhan ne vain koskevat jotain kiinnostavaa asiaa. Juuri näin kävi viime viikolla, kun erehdyin eräänä aamupäivänä avaamaan pitkästä aikaa Teatterin tiedotuskeskuksen ja Teatterimuseon ylläpitämän Ilona-esitystietokannan. Ilona on siitä petollinen sivusto, että omalla kohdallani "nopea vilkaisu" muuttuu helposti useamman tunnin haku/ristiin haku/tekijä/esitys/teoshaku -maratoniksi. Tällä kertaa päätin, että voin hyvällä omalla tunnolla viettää aikaa Ilonan kanssa, jos uskottelen itselleni että tarkoitus on tehdä alustavaa tutkimustyötä tai kerätä tietoa esimerkiksi uutta blogikirjoitusta varten.

Suomen teatteri ja draama
Kuva: Like

Jouduin tällä kertaa Ilonan pariin oikeastaan erään kirjan takia. Olin löytänyt vähän aikaa sitten kirja-alennusmyynneistä naurettavan edullisesti isohkon teatterihistoriajärkäleen "Suomen teatteri ja draama" (toim. Mikko-Olavi Seppälä ja Katri Tanskanen, Like 2010). Kirja on laaja katsaus Suomen teatterihistoriaan ja se koostuu sekä erillisistä artikkeleista että historiaa kuljettavasta ja suomalaisen teatterin erilaisia ominaispiirteitä kuvaavasta, kertovasta tekstistä. Teosta lukiessa minulle tuli joku ajatus liittyen suomalaisen musiikkiteatterin vaiheisiin, ja halusin tarkistaa jonkun asian Ilona-tietokannasta saman tien. Suosittelen muuten em. kirjaa kaikille suomalaisesta teatterihistoriasta kiinnostuneille, mutta jos se tuntuu liian suurelta, hyvän katsauksen suomalaiseen teatterihistoriaan saa myös upeasti kuvitetusta "Näyttämöllä - teatterihistoriaa Suomesta" (Pentti Paavolainen ja Aino Kukkonen, WSOY 2005) -kirjasta. 

En edes muista, minkä asian tarkistamisesta Ilona-seikkailuni lähti liikkeelle, mutta se, mitä päätin lopulta tuoda tänne blogiin, on numerotietoa Suomessa eniten esitetyistä musikaaleista. Tein tietokannasta "esityshaun", laitoin genreksi "musiikkinäytelmän" ja genren alalajiksi "musikaalin". Sitten selailin aakkosellista listaa ja tein uusia hakuja yksittäisistä musikaaleista nähdäkseni kuinka monta produktioita Ilona niille listaa. Ilonassa on listattu vain ammattiteattereiden esitykset (1800-luvun lopusta tähän päivään), eli näissäkään numeroissa eivät ole mukana lukuisat harrastajateatterit. Valistuneena arvauksena esitän, että harrastajateatteritilastot antaisivat samansuuntaisia tuloksia. Tässä suosituimmat:

Esitetyimpien musikaalien produktiomäärät suomalaisissa ammattiteattereissa (1800-luvun loppu-2013):

1. Bock & Harnick: Viulunsoittaja katolla: 47 produktiota

2. Brecht & Weill: Kerjäläisooppera / Kolmen pennin ooppera: 34 produktiota

3. Kander & Ebb: Cabaret: 33 produktiota

4. Lerner & Loewe: My Fair Lady: 29 produktiota

5. Rogers & Hammerstein: The Sound of Music: 24 produktiota

Yllättyikö kukaan? Itse yllätyin siitä, että Kerjäläisooppera ja Cabaret ovat saaneet enemmän produktioita kuin My Fair Lady tai Sound of Music. Toisaalta eri produktioiden määrä ei kuitenkaan kerro siitä, kuinka paljon esityskertoja tai katsojia kyseinen musikaali on vuosien aikana yhteensä saanut. (Esimerkiksi 1960-luvulla Viulunsoittaja katolla -musikaalin näki pelkästään Helsingin Kaupunginteatterissa yli 300 000 katsojaa.) Näitä viittä suosituinta musikaalia yhdistää se, että produktioita on ollut tasaisen jatkuvasti jo vuosikymmenien ajan, ja ympäri Suomen. Listan seuraavat teokset poikkeavat näistä suosituimmista juuri siinä, että musikaaleja on tuoreeltaan esitetty usein, mutta viime vuosina yhä vähemmän (paitsi West Side Storya).

6. Berlin & Fields: Annie Mestariampuja: 21 produktiota

7. Bernstein, Laurents, Robbins & Sondheim: West Side Story: 19 produktiota

8. Schmidt & Jones: Fantasticks: 17 produktiota

9. Porter & Spewack: Kiss Me Kate / Suutele minua Kati: 16 produktiota

10. Kander & Ebb: Zorbas: 13 produktiota

Mielestäni tämä lista on tietyllä tapaa hyvä osoitus siitä, että vaikka suomalaisissa teattereissa esitetään paljon musikaaleja, on ohjelmistossa myös runsaasti eri musikaaleja. Ilonan hakulistoista löytyy lukemattomia musikaaleja, joista on tehty 5-10 eri produktiota ja sen lisäksi paljon teoksia, joita on esitetty vuosien varrella vain kerran tai kaksi.

Kun olin aikani pyöritellyt mielessäni näitä (amerikkalaisia) musikaaleja, muistin suomailaisen musiikkiteatterin ikiklassikon, Teuvo Pakkalan Tukkijoen ja sen, että ennen Broadway-musikaaleja joka paikassa esitettiin eurooppalaista operettia. Tein siis uuden haun Ilonasta: "esityshaku" ja genre "musiikkinäytelmä", mutta jätin alalajin tyhjäksi. Lista näytti tämän jälkeen todellakin hyvin erilaiselta:

Esitetyimpien musikaalien produktiomäärät suomalaisissa ammattiteattereissa (1800-luvun loppu-2013) 

1. Pakkala / Merikanto: Tukkijoella: suomalainen laulunäytelmä, 135 produktiota, joista viimeisin 2008.

2. Kálmán, Stein & Jenbach: Mustalaisruhtinatar: unkarilainen operetti, 100 produktiota, joista viimeisin 1998

3. Sihvo: Jääkärin morsian: suomalainen laulunäytelmä, 96 produktiota, joista viimeisin 2003

4. Abraham, Földes, Grünwald & Löhner-Beda: Viktorian husaari / Viktoria ja hänen husaarinsa: unkarilainen operetti, 70 produktiota, joista viimeisin 2002

5. Ferenc: Punainen laukku: unkarilainen operetti, 63 produktiota, joista viimeisin 1969

6. Hervé, Meilhac & Millaud: Pikku pyhimys:  ranskalainen operetti, 62 produktiota, joista viimeisin 1966

7. Lehár: Iloinen leski: unkarilainen operetti, 59 produktiota, joista viimeisin 2013

8. Duo: Orpopojan valssi: suomalainen laulunäytelmä, 44 produktiota, joista viimeisin 2004

9. Abraham, Földes, Grünwald & Löhner-Beda: Havaijin kukka / Hawaijin kukka: unkarilainen operetti, 43 produktiota, joista viimeisin 1983

10. Kálmán & Günwald: Sirkusprinsessa: unkarilainen operetti, 42 produktiota, joista viimeisin 1985

Kotimaisia laulunäytelmiä ja unkarilaista operettia! Tämä yllä oleva lista on minusta hyvin viehättävä ja ajatuksia herättävä. Kymmenestä teoksesta puolet on unkarilaisia operetteja kolmelta säveltäjältä ja melkein kaikkien näiden produktiomäärät ylittävät tai pääsevät samalle tasolle suosituimman amerikkalaisen musikaalin kanssa. Lista antaa minusta hyvää historiallista perspektiiviä tähän joskus liiankin Broadway/West End -lähtöiseen musiikkiteatteripuheeseen. Musikaalit eivät ole syntyneet tyhjästä (tietenkään!) ja suomalainen musiikkiteatteriperinne on yhtä vanha kuin suomalainen puheteatterikin. 

Tukkijoella (1951), Tauno Palo ja Rauni Ikäheimo
Kuva: Elonet.fi

Listan kärjessä komeilee huikealla 135 eri produktiolla Teuvo Pakkalan Tukkijoella. Näytelmä sai kantaesityksensä Kaarlo Bergbomin johtamassa (Kansallisteatterin edeltäjässä) Suomalaisessa Teatterissa vuonna 1899. Se on klassinen romanttinen kansankomedia maalaisidyllissä: nuori ja ihanteellinen sankaripari, juonikas roisto, palvelusluokkaan kuuluvat komedialliset pariskunnat ja hieman vajaa Pölhö-Kustaa. Juoni on juuri sellainen, mitä voimme pelkästään edellä mainittujen hahmojen perusteella kuvitella, ja loppu on tietysti onnellinen. Musiikki on pääosin Oskar Merikannon säveltämää tai kansanlauluista muokkaamaan. Vuosien varrella Tukkijoella on uponnut suomalaisten sydämiin kuin kuuma veitsi voihin. Sitä on esitetty tasaisesti ympäri Suomen ja vuosi toisensa jälkeen aina uusissa produktioissa - ja kuten sanottu, Ilona ei edes listaa harrastajateatteriproduktioita! Lisäksi suosiota ovat pönkittäneet useammat eri elokuvasovitukset, joista vuoden 1951 filmissä tukkijätkä Turkkaa näytteli itse Tauno Palo.

Tukkijoella -näytelmän valtavan suosion edessä ei voi kuin hiljentyä: käsittääkseni se kiteyttää monella tavalla sen, mitä suomalainen teatterikansa on tahtonut 1900-luvulla nähdä. Vuoden 2008 jälkeen näytelmää ei ole tehty suomalaisissa ammattiteattereissa, mutta on hyvin kiinnostavaa nähdä, kestikö näytelmän suosio vain 109 vuotta, vai kaivaako joku teatteri sen sittenkin vielä naftaliinista ja elvyttää romanttisen maalaisidyllin? (Paitsi että jossain kesäteatterissa tätä on ihan varmasti näytelty vielä viime vuosinakin...) En ole ihan varma toivonko Tukkijoella -näytelmälle enää 136:ta ammattilaisteatteriproduktiota - jos joku sellaisen kuitenkin tekee, olisi moderniksi päivitetty näkemys aiheesta tarpeen.

Suosituimpien musikaalien etsintäni päättyi siis siihen, että Tukkijoki jätti kaikki amerikkalaiset ja eurooppalaisetkin musiikkinäytelmät taakseen. Unkarilaiset operetit saivat kaikki keskenänsä jaetun kakkostilan ja henkisen pronssin sai Broadway-musikaalien ykkönen Viulunsoittaja katolla. Tämän kunniaksi linkkaan tietenkin laulun voittajanäytelmästä, äänessä 1951-elokuvaversion Turkka, Tauno Palo.

Suomi-ilmiö

Kirjoitin muutama viikko sitten lyhyesti suomalaisten teattereiden syksyn 2011 musikaaliohjelmistoista. Lupasin silloin palata ohjelmistoista esille nousevaan kiinnostavaan Suomi-ilmiöön: teatterit täyttyvät tänä syksynä kotimaisista (uusista) musikaaleista. Vain muutama päivä kirjoitukseni jälkeen sain tietää, että uusimmassa Rondo-lehdessä (8 / 2011) käsitellään aivan samaa aihetta, kotimaisia uutuusmusikaaleja, otsikolla "Teatterissa soivat nyt suomalaiset sävelet". Tommi Saarelan kirjoittama artikkeli käsittelee erityisesti Helsingin kaupunginteatterin Katri Helena -musikaalia, Tampereen Työväen Teatterin (TTT) Anna-Liisa -musikaalia, ja Kuopion kaupunginteatterin Katrina-musikaalia. Saarela haastattelee teosten tekijöitä ja kirjoittaa yleisemminkin siitä, että kotimaiset aiheet tuntuvat nyt kiinnostavan musiikkiteatterin kentällä. En aio enempää referoida Saarelan juttua, vaan kehotan kiinnostuneita hankkimaan uusimman Rondon käsiinsä esimerkiksi kirjastosta. (Rondon nettisivuilla on myös linkki, joka kautta voisi kai selata lehden näköisversiota, mutta tällä hetkellä en itse ainakaan saa linkkiä toimimaan oikein.)

Juice Musiikkiteatteri Palatsissa

Ei ihme että lehdistössäkin on tartuttu juttuun suomalaisista uusista musikaaleista: paitsi täysin uusia teoksia, kaupunginteattereiden ohjelmistossa on myös vanhempia kotimaisia musikaaleja. Edellä mainittujen teosten lisäksi voi mainita ainakin seuraavat:

• Savonlinnan Teatterissa esitetään Arto Paasilinnan romaaniin perustuvaa musikaalia Ulvova Mylläri, jonka musiikista vastaa Pauli Hanhiniemi (joka on muuten myös tehnyt lauluntekstit TTT:n Anna-Liisaan)
• Kemin kaupunginteatteri kantaesittää Tuomas Timosen ja Pärttyli Rinteen musikaalin Bussi Somerolle, joka kertoo Rauli Badding Somerjoen tarinan.
• Teatteri Imatra esittää syksyllä esitystä Ollaan ihmisiksi - Rock-kupletti Juice Leskisestä, Tamperelainen Musiikkiteatteri Palatsi esittää musikaalia Juice - Taiteilijaelämää, mutta ikävä kyllä Teatteri Eurooppa Neljän Juice-musikaali meni vain kesäkaudella ja viimeinen esitys siitä oli menneellä viikolla.
• Varkauden Teatterin syksyn musikaali Päivänsäde, minä ja menninkäinen kertoo Tapio Rautavaarasta ja Rauman kaupunginteatterissa jatkaa keväällä ensi-iltaan tullut musikaali Georg Ots - Saarenmaan ääni

Juice  Teatteri Eurooppa Neljässä

Hyvä lukijani, miltä edellä oleva listaus kuulostaa? Musikaaleja suomalaisista suurmiehistä? Ainakin musiikin alalta. Mutta ei unohdeta Katri Helenaa! Tämän syksyn ohjelmisto näyttää jatkavan vahvasti suomalaista perinnettä kunnioittaa iskelmätaivaan tähtiä omilla musikaaleilla. Toki vain muutamat edellä mainituista ovat kantaesityksiä. Ei kannata kuitenkaan unohtaa 2000-luvun aikana ensi-iltansa saaneita aiempia musikaaleja esimerkiksi Laila Kinnusesta, Olavi Virran musiikista, Dannysta ja Anita Hirvosesta.

Kaksi Juicea Teatteri Imatrassa

 Luin sattumalta menneellä viikolla teatterintutkija Marjatta Häti-Korkeilan mielenkiintoista väitöskirjaa Teatterinjohtamisen dramaturgiaa (2010), jossa nykyinen Helsingin kaupunginteatterin apulaisjohtaja, entinen Lahden kaupunginteatterin johtaja Kari Rentola kertoo Lahden kaupunginteatterin 2000-luvun alussa järjestämästä Hopeakuu-musiikkiteatterikilpailusta. Kilpailun tarkoituksena oli löytää täysin uusia suomalaisia musiikkiteatteriteoksia ja samalla Lahden kaupunginteatterin pyrkimyksenä oli profiloitua erityisesti laadukkaita musikaaleja esittäväksi teatteriksi. Hopeakuu-kilpailun tuloksena Lahdessa esitettiin muun muassa teokset Astoria (2003, Linkola-Itkonen-Hedman) ja Leyla ja Daniel (2005, Kaivanto-Toivonen). Jostain syystä uudet suomalaiset musikaalit eivät kuitenkaan Lahdessa silloin menestyneet ja johtaja Rentola vaihtoi lopulta työpaikkaa.

Luettuani Tommi Saarelan jutun uusista suomalaisista musikaaleista sekä kertomukset Lahden kaupunginteatterin tilanteesta 2000-luvun alussa, jäin miettimään mikä suomalaisessa teatterikentässä on mahdollisesti muuttunut viimeisten vuosien aikana. Miksi kotimainen musikaali nyt kiinnostaa, vaikka viisi vuotta sitten se ei innostanut (ainakaan Lahdessa)? En keksinyt mitään ihmeellistä suurta muutosta, mutta ymmärsin että tämän syksyn kotimaisten musikaaliensi-iltojen ja Lahden kaupunginteatterin kilpailuttamien uusien musikaalien välillä on vissi ero: lähes jokaisessa tämän syksyn ensi-iltamusikaalissa on jotain tuttua, päähenkilö, laulut tai tarina jolle musikaali perustuu. Hopeakuu-kilpailun teokset olivat tekstiltään ja musiikiltaan täysin uusia, eikä niissä ollut yleisölle mitään tuttua elementtiä, mihin kiinnittyä ja sanoa "ai toi on toi juttu". Toisaalta Kuopion kaupunginteatterin uusi Katrina-musikaali perustuu melko tuntemattomaan romaaniin, eikä tekijäkaartissakaan ole varsinaisia julkkiksia. Toivon että kyseinen teos ja mahdolliset muutkin uudet musikaalit todistavat hypoteesini lopulta vääräksi - soisin mielläni lisää katsojia rohkeille, tutut sävelmät ja tarinat hylkääville rehellisesti uusille musikaaleille.

Syksyn kotimaisista toivon itse ehtiväni katsomaan ainakin TTT:n Anna-Liisan. Canthin klassikon on musikaaliksi sovittanut Sirkku Peltola, musiikki ja laulut ovat Pauli Hanhiniemen ja Hehkumo-yhtyeen käsistä. Tanssimassa on porukkaa Tanssiteatteri Tsuumista ja Anna Liisana näyttelee ja laulaa Suvi-Sini Peltola. Jos ehdin Kuopioon, käyn kyllä katsomassa myös Katrinan ja oikeastaan myös HKT:n Katri Helena kiinnostaa jollain tavalla - ainakin pressikuvien perusteella on luvassa huikean hauskoja retrovaatteita.

Tiedän että kun nyt lopetan tämän tekstin, jää vielä paljon sanomatta suomalaisista musikaaleista ja ehkä ensi syksyn musikaaliohjelmistostakin. Kommentoikaa siis ja väittäkää vastaan, jos esittämäni asiat kuulostavat hölmöiltä, jos joku asia jäi epäselväksi tai jos olen jättänyt huomiotta jonkun tärkeän seikan. Mutta ennen kaikkea, hauskoja teatteri-iltoja kotimaisten musikaalien parissa itse kullekin!