Kun ihminen lähtee tutustumaan 1900-luvun musikaalihistoriaan, kannattaa ensimmäisenä opetella kaksi nimeä: Richard Rogers ja Oscar Hammerstein II. Kun tietää, keitä nämä kaksi herraa olivat, tietää jo aikalailla amerikkalaisesta musikaalihistoriasta. Säveltäjä Richard Rogers ja sanoittaja Oscar Hammerstein II olivat tehneet jo pitkät ja merkittävät urat ennen kuin rupesivat työskentelemään yhdessä, mutta vasta heidän yhteiset teoksensa nostivat tekijäparin Broadway-historian kuninkaiksi.
Aloitetaan jostain tutusta: mitä tulee mieleen laulavasta nunnasta ja seitsemästä lapsesta? (Lumikki? Eikun ne olikin kääpiöitä.) The Sound of Music (1959) on todennäköisesti säveltäjä Richard Rogersin ja sanoittaja Oscar Hammersteinin kuuluisin musikaali, eikä vähintään Julie Andrewsin tähdittämän elokuvaversionsa ansiosta. Iloisesta ja positiivisesta kotiopettajattaresta, yrmeästä kapteenista ja seitsemästä kakarasta kertova ihana tositapahtumiin perustuva teos on valloittanut maailmaa viimeisen 50 vuoden ajan. Lyön vetoa, että jokainen tämän tekstin lukija on kuullut The Sound of Musicista, mutta jos maailmalla on vielä joku joka ei tunne musikaalia, niin laita yhteystietosi kommenttikenttään, lupaan lähettää sinulle elokuversion DVD:nä. The Sound of Musicin lisäksi Rogers & Hammerstein -kaanoniin kuuluvat musikaalit Oklahoma! (1943), Carousel (1945), South Pacific (1949) ja The King and I (Kuningas ja minä, 1951).Oklahoma! kertoo ilman miestä maatilaa pyörittävästä reippaasta farmitytöstä ja komeasta cowboysta, jotka rakastuvat ja menevät naimisiin. Carouselissa rakastuvat köyhähkö työläistyttö ja hurmurihulttio, he aikovat perustaa perheen, mutta mies kuolee tappelussa. South Pacificin rakkaustarinan taustalla on amerikkalaisten sota Tyynellämerellä (loppu on onnellinen) ja The King and I kertoo Siamin kuninkaan ja englantilaisen opettajattaren rakastumisesta (loppu on onneton).
 |
| Richard Rogers ja Oscar Hammerstein II |
Mikä tästä parivaljakosta sitten tekee niin merkittävän? 1940-1960-lukuja on kuvattu Broadway-musikaalin kulta-ajaksi. Monet noina vuosikymmeninä valmistuneet musikaalit ovat muodostuneet lähtemättömästi musikaaliklassikoiksi, jotka saavat jatkuvasti edelleen uudelleentulkintoja ympäri maailman. Kultakauden musikaaleja yhdistää myös se, että niistä useimmat ovat niin sanottuja yhtenäismusikaaleja (integrated musicals), ja Rogers & Hammerstein ovat tämän tyylilajin kuninkaita. 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä amerikkalaista musikaalikenttää hallitsivat revyy, vaudeville ja kevyet musikaalikomediat, joiden kaikkien ideana oli tuoda esille upeita tähtiesiintyjiä, hyviä hittilauluja, tyttöryhmien tanssinumeroita ja hauskoja sketsipätkiä. Näissä esityksissä juonella ei yleensä ollut niin väliä, kunhan oli kehitetty joku punainen lanka pitämään erillisiä musiikkinumeroita kasassa. Rogers & Hammerstein halusivat kuitenkin tehdä musikaalista vakavasti otettavaa taidetta ja päättivät omissa musikaaleissa panostaa erityisesti hyvään juoneen ja siihen, että laulut ja tanssit edistäisivät tarinankerrontaa. Heidän tavoitteenaan oli tehdä saumattoman yhtenäinen musikaalikokonaisuus, jossa esimerkiksi laulut kasvaisivat suoraan dialogista ja tanssinumeroiden aikana yleisö oppisi uutta henkilöhahmoista. Vaikka nykyään kuulostaa aika itsestäänselvyydeltä, että musikaalien laulujen ja tanssien olisi hyvä liittyä kerrottuun tarinaan ja henkilöhahmoihin, olivat Rogers & Hammerstein omana aikanaan moderneja uudistajia. Oklahoma! -musikaalia on monesti sanottu ensimmäiseksi tällaiseksi yhtenäismusikaaliksi, mutta Oscar Hammerstein oli kokeillut tyyliä jo vuonna 1927 kirjoittaessaan Show Boat (Teatterilaiva) -musikaalia yhdessä säveltäjä Jerome Kernin kanssa. Kuitenkin vasta Rogers & Hammersteinin edellä luetellut kanonisoidut teokset vakiinnuttivat yhtenäismusikaalin tyylilajin.
Rogers & Hammersteinin musikaalien kautta kukoistukseensa puhjenneen yhtenäismusikaalin edustajia ovat myös klassiset teokset My Fair Lady (1956), West Side Story (1957), Camelot (1960) ja Viulunsoittaja katolla (1964). 1960-luvulla ja sen jälkeen musikaalimuoto rupesi taas muuttumaan, eikä vahvan eteenpäin kulkevan juonen ja saumattoman yhtenäisen kokonaisuuden vaatimus ollut enää keskeisimmällä sijalla. 1970-luvun tyylilajiksi nousi niin sanottu teemamusikaali (concept musical), mutta siitä kirjoitan joskus toiste.
Viimeiseksi taidonnäyte R&;H-kaksikolta Oklahoma! -musikaalista. Musikaalin juoni keskittyy siihen, että lehmipoika Curly tahtoo viedä farmityttö Laureyn tansseihin, mutta tyttö on jo luvannut, että renki Jud saa viedä hänet. Oikeasti Laurey hieman pelkää Judia ja rakastaa Curlya, mutta hän on ylpeä eikä aio taipua Curlyn pyyntöihin. Tässä videossa Curly yrittää suostutella tyttöä lähtemään kanssaan tansseihin kertomalla lainaamistaan hienoista kärryistä, joiden katoksen reunassa on rimpsuja - "The Surrey with a Fringe on Top". Tunnistatteko Curlyn näyttelijän? Aion kirjoittaa hänestäkin vielä joskus tähän blogiin.
