Kevät Stephen Sondheimin kanssa

Kokoelma Sondheimin teosten alkuperäislevytyksiä.

Sain alkutalvesta postissa upean paketin.

Eräs tamperelainen rouva oli syksyllä kuullut radio-ohjelman, jossa olin puhunut musikaaleista ja hehkuttanut Stephen Sondheimia. Koska hänellä oli levykirjastossaan runsaasti Sondheimin musikaalien levytyksiä, hän ajatteli että voisin olla kiinnostunut niistä. Ja millaisen paketin hän minulle lähettikään! Suuri pino Sondheimin teosten alkuperäislevytyksiä todella hyvässä kunnossa, omissa kansissaan. Olin nähnyt näiden kansien ja julisteiden kuvia pelkästään kirjoissa ja nyt ne ovat minun omissa käsissäni! Kuva ohessa.

Ainoa huono puoli tässä on, että minulla ei edelleenkään ole LP-levysoitinta, enkä ole päässyt kuuntelemaan levyjä. Olen toki kuunnellut noita samoja levytyksiä Spotifysta, mutta kyllä minun silti täytyy hankkia LP-soitin - aivan pian. Lämmin kiitos vielä kerran Irmalle Tampereelta näistä levyistä!

Blogini syksyllä julkaistut tekstit sivusivat monta kertaa Stephen Sondheimia tai puhuivat hänen teoksistaan. En kuitenkaan kirjoittanut yhtäkään tekstiä, joka olisi keskittynyt yksinomaan Sondheimiin henkilönä ja esitellyt hänet sellaisille, jotka eivät Sondheimia tunne. Sydäntäni lämmittäneen levypaketin myötä päätin, että Stephen Sondheimin täytyy olla ensimmäisen tauon jälkeisen kirjoitukseni aihe. (Sitä paitsi Sondheimin syntymäpäivä on ensi viikolla.)

Nuori Stephen Sondheim

Stephen Sondheim (s. 22.3.1930) on kiistämättä eräs 1900-luvun tärkeimmistä musikaalisäveltäjistä ja -sanoittajista. Olen aiemmin kirjoittanut Rogersista ja Hammersteinista, mutta 1900-luvun amerikkalaisesta musikaalihistoriasta puhuttaessa Sondheimia ei voida sivuuttaa. Hän itseasiassa oli Oscar Hammerstein II:n eräänlainen oppipoika: hän ystävystyi nuorena Hammersteinin pojan kanssa ja sai samalla Oscarista itselleen varaisän, joka ohjasi Broadwaysta innostunutta nuorta Stepheniä tiukasti mutta ymmärtäväisesti. (Sondheim kertoo suhteestaan Hammersteiniin monissa haastatteluissa, esimerkiksi tässä videossa, alkaen kohdasta n.1:20.)

Vaikka Sondheim oli alusta lähtien suuntaunut säveltämiseen ja sanoittamiseen yhdessä, hänen ensimmäinen merkittävä Broadway-työnsä oli West Side Storyn sanoittaminen Leonard Bernsteinin säveltäessä musiikin. West Side Storyn menestyksen myötä Sondheim pääsi tekemään sanoituksia esimerkiksi sellaisiin teoksiin kuin Gypsy (1959) ja Do I Hear a Waltz? (1965), mutta Sondheimin mukaan pelkkien sanoitusten tekeminen oli hänelle epätyydyttävää. Soindheimin ensimmäinen Broadwaylle tuotettu teos, johon hän teki sekä musiikin että sanoituksen oli A Funny Thing Happened on the Way to the Forum (1962).

Sondheimin ura lähti kuitenkin todelliseen nousuun vasta 1970-luvun musikaalien myötä, jotka hän teki yhdessä ohjaaja Harold Princen kanssa. Company (1970), Follies (1971), Kesäyön hymyilyä (A Little Night Music, 1973) ja Pacific Overtures (1976) olivat kaikki aivan omanlaisiaan taideteoksia ja uutta luovia Broadway-menestyksiä: Companysta Sondheim sai esimerkiksi ensimmäisen Tony-palkintonsa. (Olen kirjoittanut Companysta aiemminkin.)

Sondheim 1970-luvulla.

Sondheimin tuottelias 1970-luku päättyi julmaan ja hurjaan mustaan musikaaliin: kostoa hautovasta murhaajaparturista kertova Sweeney Todd (1979) on nykyään varmasti tuttu Tim Burtonin elokuvaversion kautta, mutta monet pitävät sitä Sondheimin hienoimpana ja täyteläisimpänä teoksena. Sweeneyn makuun pääsee erinomaisesti Sondheimin itsensä johdattamana tämän videon alkuminuuteilla.

Mutta jos kysytään Sondheim-faneilta, mikä on Sondheimin tuotannon paras musikaali, on vastauksia yhtä monta kuin musikaalejakin. Sunday in the Park with George (1984) voitti Sondheimille Pulitzer-palkinnon ja vaikka Merrily We Roll Along (1981) oli kaupallinen floppi, on silläkin vankka fanijoukkonsa. Amerikan presidenttien salamurhaajista kertova Assassins (1990) on Sondheimin tuotannossa aivan myös omanlaisensa, Into the Woods (1987) hyödyntää Grimmin veljesten satuja ja Passion (1994) on mielestäni ehkä Sondheimin romanttisin ja tunteellisin teos - hymyilevän pintakuoren alla piikikkään Kesäyön hymyilyn lisäksi. Vaikka minusta tuntuu, että kaikista Sondheimin musikaaleista löytää lähes jokaisella kuuntelukerralla uusia herkullisia sointukulkuja ja riimejä, tulee Companylla silti olemaan aina aivan erityinen paikka sydämessäni. (Vietin viime kesäni graduni ja siihen liittyen kolmen musikaalin, West Side Storyn, Companyn ja The Phantom of the Operan, parissa.)

Stephen Sondheim

Sondheimin teosten musikki on mielestäni melko tunnistettavaa - ainakin sitten kun sitä on tottunut kuulemaan. Se on samaan aikaan melodista ja jännitteistä, se on täynnä yllättäviä sointukulkuja ja musiikillisia kaaria, jotka saattavat jäädä ilmaan tai jatkua seuraavaan teemaan ilman varsinaista purkausta ja kaaren päätöstä. Sondheimin musiikillinen tyyli myös vaihtelee musikaalista toiseen, koska musiikki on aina tiukasti kiinni teoksen teemassa ja ilmentää sitä niin hienosti kuin musikaali vain voi. Mutta silti esimerkiksi Kesäyön hymyilyn erilaisten valssitahtien, Companyn sykkivän kaupungin taustahälymusiikin ja Pacific Overturen japanilaistyylisten harmonioiden takaa löytyy jotain yhteistä, sondheimilaista.

Sondheimin musikaalien eräs tunnuspiirre on myös se, ettei niistä ole jäänyt käytännössä ollenkaan hittejä, jotka ihmiset tunnistaisivat ja joita esitettäisiin irrallaan teoksista. Sondheimin ainoa lukuisia kertoja levytetty hitti on Kesäyön hymyilyn "Send in the Clowns", jonka esitysversiot ovat yhtä erilaisia kuin niiden esittäjät. Sondheimin kirjoittamat musikaalilaulut on kirjoitettu aina niin tiukasti tiettyyn teokseen, tietylle henkilölle ja tiettyyn kohtaukseen, että niitä on todella vaikea irrottaa kontekstistaan sisällön ja muodon kärsimättä. Kirjoittaessaan lauluja Sondheim on sanonut näkevänsä itsensä eräänlaisena näytelmäkirjoittajana: hän ei halua kirjoittaa näyttelijöille pelkkiä lauluja vaan mielummin kohtauksia, joita näytellä. Joten otettiinpa lähes mikä tahansa Sondheimin lauluista, siinä on aina draamallinen alku, keskikohta ja loppu, ja jotain kiinnostavaa esittäjänsä esittää.

Kuten tämänkin tekstin pituudesta huomaa, on Sondheimin ura ja teosten sarja aikamoinen paketti. Mistä sitten aloittaa tutustuminen Sondheimiin? Itse ihastuin häneen alunperin jumittuessani katsomaan Companyn vuoden 2006 Broadway-versiota 10 minuutin pätkissä Youtubesta. Joku toinen on ehkä saanut Sondheim-herätyksen Sweeney Toddin elokuvaversion kautta. Kuten sanottu, Sondheimin tuotannossa on niin paljon niin erilaista materiaalia, että todennäköisesti jokainen löytää jotain itseään kiinnostavaa tai liikuttavaa. Selaamalla blogiani taaksepäin löydätte monen monta jo aiemmin linkkaamaani Sondheimin laulua - voitte ehkä aloittaa niistä, tai sitten tästä seuraavasta videosta:

Pulitzer-palkitun Sunday in the Park With George -musikaalin nimikappale teoksen alussa tiivistää hienosti monta musikaalin teemaa. Musikaali kuvaa ranskalaista taidemaalaria Georges Seuratia, joka edusti pointillismin tyylisuuntaa ja pointillismin pisarointi kuuluu upeasti Sondheimin musiikissa. Samalla kohtaus pohjustaa Geroges'n ja tämän rakastajattaren välistä ristiriitaa: miehen keskittyessä taiteeseensa ja luomiseen, nainen jää huomiotta hikoilemaan auringonpaisteessa. Alkuperäisversion tähtinä, ja tässä videossa, olivat Bernadette Peters ja Mandy Patinkin.

Alla olevan videon myötä toivotan kaikille aurinkoisia kevätpäiviä puistoissa, ja nautinnollista tutustumista Sondheimiin!

Kesäyö hymyilee kolmesti

Alkuperäisen Broadway-version juliste

Kesäyö hymyilee aina kolmesti: niille jotka ovat vielä liian nuoria ymmärtääkseen, niille jotka ovat liian typeriä ymmärtääkseen ja niille jotka ovat niin vanhoja, että ymmärtävät liian paljon.

Ehdin viimein kulttuuriretkelle Turkuun ja minulla oli ilo nähdä Turun Kaupunginteatterissa Stephen Sondheimin Kesäyön hymyilyä. Vannoin syksyn alussa, että aion mennä katsomaan esityksen ja se todella vastasi hienosti korkealle nousseita odotuksiani. Kiitos ja onnea Turun Kaupunginteatteri - upeaa työtä!

Kesäyön hymyilyä (A Little Night Music, 1973) perustuu Ingmar Bergmanin samannimiseen elokuvaan (Sommarnattens leende, 1955). Musikaalin käsikirjoittanut Hugh Wheeler piti juonen lähes samana kuin elokuvassa - ainoa selkeä lisäys on Desireen tytär Fredrika, jonka vastakappale elokuvassa on vain puheissa mukana oleva Desireen pieni poika. Juoni on siis ihastuttava lemmenkomedia vuosisadan vaihteen Ruotsissa: asianajaja Fredrik Egerman on leskeksi jäätyään nainut 18-vuotiaan Annen, mutta he eivät ole harrastaneet seksiä 11 avioliittokuukauden aikana. Samalla Fredrikin 20-vuotias poika Henrik on auttamattoman rakastunut Anneen, ja tyttöä kiinnostaa myös. Kun Fredrikin entinen rakastaja, näyttelijätär Desiree Armfeldt, saapuu kaupunkiin, vanha rakkaus syttyy uudestaan. Soppaa hämmentää Desireen nykyinen rakastaja kreivi Carl-Magnus ja hänen vaimonsa Charlotte, joka aikoo pitää tiukasti kiinni aviomiehestään, vaikka tietääkin tämän rakastajattaresta. Desiree saa suostuteltua äitinsä kutsumaan Fredrikin ja Annen kartanolleen ja samassa rytäkässä Carl-Magnus ja Charlotte tulevat myös mukaan. Lisäksi mukana pyörivät Fredrikin ja Annen sisäkkö Petra, joka järjestää itselleen rakkausjutun vanha rouva Armfeldtin palvelijan, Fridin, kanssa. Erinäisten pomppivien juonenkäänteiden, valheiden, huumaavien lemmenjuomien, kaksintaistelun ja karkaamisen jälkeen rakkaus saattaa todelliset rakastavaiset yhteen: Fredrik ja Desiree saavat toisensa, samoin toisilleen iällisesti sopivat, naivit Anne ja Henrik, aviopari Carl-Magnus ja Charlotte sekä palvelijat Petra ja Frid.

Kuten eivät mitkään muutkaan Sondheimin musikaalit, Kesäyön hymyilyä ei ole pelkkää onnellista romanttista höttöä. Alkuperäisen Broadway-version ohjaaja Harold Prince kuvasi musikaalia "kermavaahdoksi, johon on piilotettu veitsiä". Musikaali säilyttää onnistuneesti sen lempeän ironian, joka tekee Bergmanin alkuperäisestä elokuvasta niin nautittavan. Kesäyö ei päästä rakastavaisia helpolla, mutta palkitsee heidät lopulta aamun sarastaessa, nauraen itse sisälle päin.

Teatteriseuralaiseni ilmaisi hyvin, että Stephen Sondheim on kirjoittanut Kesäyön hymyilyyn sellaista musiikkia, joka täydellisesti kuvaa koko tarinan ympäristöä ja tunnelmaa - romanttisia ruotsalaisia kesäöitä 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Sondheim itse on kertonut säveltäneensä musikaaliin pelkästään kolmijakoisia (sekä 6- ja 12-jakoisia) kappaleita: paitsi valssia, myös poloneesia, masurkkaa ja sarabandeja. Kesäyön hymyilyn musiikki onkin aivan upean sulavaa, keinuvaa ja mieleenpainuvaa ja samalla se kohottaa tunnelman juuri sellaiseen kesäöiden romanttiseen onnellisuuden hiprakkaan, mikä on tämän musikaalin tunnelmallinen ydin. Omasta mielestäni musikaalin tunnelma kiteytyykin juuri ensimmäisen ja toisen näytöksen aloittaviin valsseihin, joista esimerkkiä voi kuunnella vaikkapa täältä.

Kuva: Turun Kaupunginteatteri

Mutta palatakseni Turkuun: Turun Kaupunginteatterin esitys on todella onnistunut! Jani Uljaan lavastus ja Kalle Ropposen valosuunnittelu luovat tyylikkään, kauniin ja toimivan kehyksen Tuomas Parkkisen tarpeeksi yksinkertaiselle, mutta älykkäälle ohjaukselle. Ensimmäinen näytös tapahtuu yhden moniaukkoisen seinän edessä vain muutamia yksinkertaisia huonekaluja hyödyntäen. Vaikka lavastus ei juurikaan vaihdu, tilanteiden ja tapahtumapaikkojen vaihdot ovat aivan selviä. Ensimmäisen näytöksen "Viikonloppu maalla" -finaalilaulun aikana paljastuu seinän takaa upea kesäöinen järvimaisema, mikä saa odottamaa innolla toista näytöstä. Tuomas Lampisen suunnittelemat puvut ovat kauniit ja hyvin ajanmukaiset, mikä ilahdutti minua, vaikka toisen näytöksen kimalteiset juhlapuvut näyttivätkin neljänteen riviin hieman muovisilta. Jussi Vahvaselän johtama orkesteri soitti Sondheimin monimutkaisen, lennokkaan ja modernin musiikin sen monia sävyjä kunnioittaen, todella hyvin. Sondheimin alkuperäiset laulunsanat ovat tupaten täynnä mainioita ironisia riimejä, loppusointuja ja sisäistä rytmillisyyttä. Edesmenneen Juice Leskisen kekseliäs suomennos tekee erinomaisesti oikeutta Sondheimin tekstille. Sääli, että emme pääse enää nauttimaan Leskisen uusista musikaalisuomennoksista.

Kuva: Turun Kaupunginteatteri

Kaikkien näiden hienojen elementtien päälle nautin vielä näyttelijäntyöstäkin! Erityisesti Kirsi Tarvainen (kuvassa) on armoitettu ylväs ja vivahteikas, rakkautta kaipaava näyttelijätär Desiree Armfeldt. Tarvaisen laulutaito on upea ja hänen esittämänsä Sondheimin ainoa hittilaulu "Send in th Clowns" ("Niin hupaisaa") nousi täysin Broadway-tasolle. Mikä ilo! Vasta tänä syksynä Fredrik Egermanin roolissa aloittanut tarkka ja pienieleinen Juhani Laitala onnistui myös hyvin muutamista laulutekstien stiplauksista huolimatta. Fredrikin, Annen (Elli Vallinoja) ja Henrikin (Jukka Nylund) ensimmäisen näytöksen trio "Niin/Sitten/Pian" ("Now/Later/Soon") kärsi ikävä kyllä jonkulaisista mikrofoniongelmista, mutta myös Vallinoja ja Nylund jäivät mieleen erinomaisina laulajina. Koko näyttelijäensemble itseasiassa onnistui hyvin, eikä yksikään jäänyt toista huonommaksi. (Lisätietoja esityksestä Turun Kaupunginteatterin nettisivuilla.) 

Vaikka musikaalissa on monta mainiota laulua ja musiikkikohtausta, on ensimmäisen näytöksen päättävä ensemble-kohtaus "Viikonloppu maalla" musikaalin ehdottomia helmiä. Turkulaiset onnistuivat kohtauksessa niin hyvin, että ainakin minä hoilotin laulua päässäni kolme päivää esityksen jälkeen. Kohtauksesta on myös tehty videoversio, joten nyt teillä kaikilla muillakin on mahdollisuus päästä Turun Kesäyön tunnelmaan! Varoitus: tämä on yksi Sondheimin armottomimmista korvamadoista... mutta upea sellainen! 

Ja vielä viimeiset sanat ennen videota: katsokaa Bergmanin elokuva, tutustukaa Sondheimin musikaaliin ja menkää Turkuun sitä katsomaan jos vielä ehditte. Kolme hyvää syytä hymyilemiseen!


Kesäyön hymyilyä: Viikonloppu maalla from Dirtstudios on Vimeo.

Syksyn 2011 musikaaleja

Kesä taittuu vähitellen kohti kaunista alkusyksyä ja nyt on oivallinen aika avata kalenterit ja ruveta suunnittelemaan tulevan syksyn teatterikäyntejä. Lippujakin voisi ruveta varaamaan hyvissä ajoin - itselläni se tuntuu jäävän aina viimetinkaan.

Suomi on siitä mainio maa, että vaikka meillä ei ole Broadwayn tai West Endin kaltaisia yhden kaupungin sisällä olevia teatterikeskittymiä, on Suomessa teattereita ylipäätään aivan valtavasti. Suomalaisen teatterikentän laajuus takaa sen, että musikaaleja pääsee katsomaan vuosittain ympäri maan. On sitten eri keskustelu, onko suomalainen valtionosuusjärjestelmä paras tapa ylläpitää elävää teatteria Suomessa tai millaista teattereiden ohjelmistopolitiikka on vähien rahojen ja salien täyttöastevaatimusten ristipaineessa. Joka tapauksessa musikaalien ystäville suomalaiset teatterit tarjoavat monipuolista ja kiinnostavaa ohjelmistoa - uutuuksia ja klassikoita, Suomesta ja ulkomailta. Kävin läpi kaupunginteattereiden ohjelmistoja syksyn 2011 musikaalien osalta, joten tässä pieniä makupaloja ensialkuun. Jatkan ohjelmistojen läpikäyntiä vielä hieman toisesta näkökulmasta myöhemmin.

Kuva: http://www.iloveyoubecausethemusical.com/

Aloitan kuitenkin sellaisista mielenkiintoisista ensi-illoista, joihin kiinnitin huomioni selatessani teattereiden syksyn ohjelmistoja. Valintaperusteet ovat täysin subjektiiviset ja epämääräiset.

Ensimmäinen teoksista on Tampereen Teatterissa Suomen kantaesityksensä saava I Love You Because, joka kertoo newyorkilaisista nuorista aikuisista kuulemma hieman Frendit -tv-sarjan tyyliin. Teos sai ensi-iltansa off-Broadwaylla 2006 ja ainakin Spotifysta kuuntelemani alkuperäislevytys kuulostaa kevyeltä, hauskalta ja nokkelalta. Ensi-ilta on Tampereella 10.9.2011.

Kuva: Seinäjoen kaupunginteatteri

Seinäjoen kaupunginteatteri houkuttelee nuoria vampyyritrendillä ratsastavalla saksalais-amerikkalaisella uusklassikolla Dance of the Vampires, joka perustuu Roman Polanskin vuonna 1967 ohjaamaan elokuvaan ja sai musikaaliensi-iltansa Wienissä vuonna 1997. Goottivampyyrimusikaali on hauska ja kiinnostava uutuus suomalaisessa musikaalikentässä, vaikka itseeni tyyli ei ehkä uppoa. Musikaalin musiikkia voi kuunnella vaikkapa Spotifysta kun hakee alkuperäisellä nimellä "Tanz Der Vampire".  Tämänkin ensi-ilta on 10.9.2011.

Aivan varmasti täysin erilaista meininkiä on luvassa Rovaniemen Teatterissa, jossa ensi-iltansa saa Tuomas Timosen ja Juha Kujanpään Toivon operetti. Teoksen luvataan tarjoavan kaksi erilaista yhteiskuntautopiaa, ilmaisen ja maksullisen, ja sen tyyliä kuvataan seuraavasti: "Toivon operetti on uusi kotimainen operetti, joka yhdistää wieniläisoperetin suloisen keveyden ja Kurt Weillin yhteiskunnallisen laulutaiteen perinteen." Kuulostaa mainiolta! Ensi-ilta on Rovaniemellä marraskuussa.

Kuva: Vaasan kaupunginteatteri

Viimeinen tässä sarjassa mainittava ensi-ilta on Vaasan kaupunginteatterin MAAILMA SEIS! Minä jään tässä..., jonka alkuperäisversio Stop the World - I Want to Get Off sai ensi-iltansa Lontoossa vuonna 1961 ja joka sai useampia ensi-iltoja Suomessakin 1960-luvulla. Parhaan kuvauksen teoksen juonesta voi lukea Näytelmäkulman sivuilta, mutta odotettavissa on toivottavasti mielenkiintoista ja hauskaa musikaaliteatteria sirkusympäristössä. Musikaalin ensi-ilta on 17.9.2011.

En tiedä ehdinkö tulevana syksynä katsomaan yllä mainittuja produktioita, koska asun itse Helsingissä, mutta nämä seuraavat käyn ainakin katsomassa:
Helsingin kaupunginteatterissa tuli jo syksyllä 2010 ensi-iltaan musikaali Next To Normal, jota on kehuttu aivan valtavasti. Näytelmän teksti on voittanut jopa Pulizer-palkinnon ja musikaali on monikertainen Tony-ehdokas ja -palkittu. Toivon että esitys on odotusteni arvoinen, kun pääsen sitä syyskuussa katsomaan. Toinen must see -juttu on myöskin jo keväällä ensi-iltansa saanut Turun kaupunginteatterin Kesäyön hymyilyä. Suosikkimusikaalisäveltäjäni Stephen Sondheimin upea A Little Night Music (1973) sai siis vasta tänä keväänä Suomen kantaesityksensä, mutta kuulemani mukaan produktio toimii oikein hyvin. Musikaali perustuu Ingmar Bergmanin aivan ihastuttavaan elokuvaan Sommarnattens leende (Kesäyön hymyilyä, 1955), jota suosittelen Sondheimin version lisäksi ihan kaikille.

Mutta millaisia muita musikaaleja suomalaisissa teattereissa sitten ensi kaudella esitetään? Klassikoita: Cabareta, Chicagoa, My Fair Ladya, The Sound of Musicia, Viulunsoittajaa katolla, La Cage aux Follesia, Les Miserablesia ja niin edelleen... Mutta paljon on myös uusia, ja vanhempiakin, suomalaisia musikaaleja ja musiikkinäytelmiä. Tähän Suomi-ilmiöön keskityn vielä lähitulevaisuudessa. Mutta sillä välin käykää vaikkapa itse katsomassa teattereiden ohjelmistoja ja kommentoikaa, mitä musikaalia te aiotte tai haluaisitte mennä katsomaan tänä syksynä?