Huikea Emilia Nyman - ja muut Areenan aarteet

Kuva: Helsingin Kaupunginteatteri, Areenan aarteet
Mirka Kleemola/Jani Forsberg/Imagenary Oy

Pääsin yllättäen viime perjantaina katsomaan Helsingin Kaupunginteatterin Areenan aarteet -musikaalikonserttia, jossa HKT:n näyttelijät esittivät itse valitsemiaan musikaali- ja muita lauluhelmiä. Voi että kuinka hyvää se tekikään tällaiselle väsypäiselle äitiyslomalaiselle! Hyvin esitetty elävä laulumusiikki on yleensä aina nautinnollista ja tässä tapauksessa minun katsomisnautintoani lisäsi tietenkin tämä musikaaliteema.

Tutustuessani ennakkoon illan esiintyjäkaartiin kiinnitin huomiota ensin Vuokko Hovattaan, joka on ollut jo monta vuotta eräs suurimmista suosikeistani suomalaisella laulu- ja musikaalikentällä. Lisäksi Mikko Vihman nimi palautti mieleeni kesällä 2002 Peacock-teatterissa näkemäni HKT:n Grease-musikaalin, jonka yhteydessä ensimmäisen kerran kuulin ja näin Vihman upean äänen ja erinomaisen lavapresenssin. (Minun mielessäni Dannya esittänyt Sami Uotila jäi aivan kakkoseksi Vihman Teen Angelille.) Areenan aarteet -esiintyjäkaartiin kuulunut Tuukka Leppänen vaikutti ja vakuutti minut viimeksi Next to Normalissa, joten hänen biisejään odotin myös innolla. Muutkin illan laulajat tiesin entuudelta hyviksi ja taitaviksi, joten odotukset olivat jo valmiiksi melko korkealla.

Hauskinta illassa oli, että ne esiintyjät, joita odotin eniten, olivat oikein hyviä, mutta silti ilta pystyi yllättämään positiivisesti ja oikeastaan ylittämään odotukseni.

Vuokko Hovatta
Kuva: Helsingin Kaupunginteatteri, Areenan aarteet
Mirka Kleemola/Jani Forsberg/Imagenary Oy

Vuokko Hovatan laulamat "Kyyneleet pois, Argentiina" Evitasta sekä "Barbaralaulu" Weillin ja Brechtin Kerjäläisoopperasta olivat molemmat juuri niin hyviä kuin toivoinkin. Toki ensimmäinen lauluista kärsi siitä, että lavalla ei ollut kuin nelihenkinen bändi, joka ei voi millään saada aikaiseksi kunnon emotionaalisia Lloyd Webber -nostatuksia jousisektion puuttuessa. "Barbalaulu" sen sijaan toimi käytännössä yhtä hienosti kuin alkuperäisessäkin Kari Heiskasen ohjaamassa HKT:n esityksessä vuodelta 2007. Esitys hyödynsi silloin teatterin suuren näyttämön valtavaa tyhjyyttä hienolla tavalla, mutta Hovatan intensiivinen tulkinta "Barbaralaulusta" sai tilan tuntumaan paljon pienemmältä. Mielestäni eräs Vuokko Hovatan hienoimpia ominaisuuksia on hänen taitonsa tulkita laulujen tekstit ja kertoa niiden tarinat täysin lumoavasti ja yleisönsä vangiten - niin, että tekstiä on todella pakko kuunnella ja seurata, ihanaa! Taustabändin kapellimestari Lasse Hirvelle erityispisteet "Barbaralaulun" todella hienosta pianosäestyksestä.

Mikko Vihma esiintyi myös oikein hyvin, mutta hänen lauluistaan (Stand by Me:n "Kallion Ruusu" ja "King Creole" sekä Evitan "Tuhattähtinen yö") ei jäänyt minulle lopulta juuri mitään mieleen. Ja siitä voi syyttää vain täysin omassa luokassaan ollutta huikaisevan upeaa Emilia Nymania, joka sattui esiintymään juuri ennen Mikko Vihmaa ja pisti minun pasmani aivan sekaisin.

Noloa myöntää, mutta päällimäinen ajatukseni konsertin jälkeen oli, että kuka on Emilia Nyman ja miksi minä tiedä tyyppiä, enkä ole nähnyt häntä missään isoissa rooleissa? Miksei hän ole jo Maria Ylipään veroinen, naistenlehtienkin tuntema tähti? Uskon ja toivon, että muutaman vuoden päästä hän on. HKT:n musikaaleissa ilmesesti useita understudyja (näyttelijän yllättävän poissaolon paikkaaja) tehnyt Nyman lauloi konsertissa ensin Maija Poppanen -musikaalista hauskan "Melkein täydellinen" -kappaleen ja toisena lauluna Dreamgirls -musikaalin laulun "And I Am Telling You I'm Not Going" joka oli rehellisesti sanottuna parasta, mitä olen pitkään aikaan suomalaisella teatterilavalla kuullut. Suurin osa konsertista esitetyistä musikaalilauluista esitettiin suomeksi ja useimpien suomennokset olivat oikein kelpoja, mutta kylläpä oli virkistävää kuulla muutama laulu alkuperäiskielellä. Varsinkin Nymanin "I Am Telling You":ssa huomasi, miten luontevasti laulun kerronta etenee ja miten mukavaa sitä on kuunnella, kun sanat istuvat musiikkiin paremmin kuin hyvin ja kun niitä laulaa ihminen, joka todella esittää ja tulkitsee myös sanojen merkityksen. Kuulijalle ei siis tullut vaivaannuttavaa vieraantumista epäsopivista tavuista tai puolittain ontuvista riimipareista, vaan laulu imaisi omaan hurjaan emotionaaliseen tilanteeseensa ja maailmaansa, eikä irrottanut otettaan ainakaan minusta vielä silloinkaan kun Nyman jo poistui aplodien jälkeen lavalta ja antoi tilaa Mikko Vihmalle. Tämä Dreamgirlsin Effien laulu on upea tuskan, rakkauden ja voimattomuuden vuodatus tilanteessa, jossa hän on juuri menettämässä sekä rakastamansa miehen että ystävänsä ja paikkansa heidän lauluyhtyessään. Ja voi että - saanko nyt painottaa vielä kerran - Emilia Nyman veti laulun niin hienosti ja sai esitykseensä ladattua kaiken sen ristiriitaisen tunteen, mitä laulu itse teoksessa pitää sisällään. Juuri näin pitää musikaalilauluja esittääkin! Bravo!

Emilia Nyman
Kuva: Helsingin Kaupunginteatteri, Areenan aarteet
Mirka Kleemola/Jani Forsberg/Imagenary Oy

Entä mitä voi enää sanoa tällaisen hehkutuksen jälkeen? No, muutkin esiintyjät tosiaan olivat hyviä ja taitavia, mutta Nyman sai kaiken muun tuntumaan vain "ihan kivalta". Todennäköisesti ilman Nymanin esitystä olisin hehkuttanut enemmän Antti Timosen ja Marika Westerlingin erittäin hauskaa "The Song That Goes Like This" -vetoa Monty Pythoneiden Spamalot-musikaalista sekä Tuukka Leppäsen rokkikukkoiluja hänen esittämissään kolmessa laulussa. Jo mainittujen näyttelijöiden lisäksi konsertin aloitti Pertti Koivulan kaksi laulua sekä nuoren Sara Wellingin laulut, jotka menivät oikein mukavasti, mutta jäivät ikävä kyllä vielä täysin muiden esiintyjien varjoon.

Kokonaisuudessaan konsertti painottui lähinnä Helsingin Kaupunginteatterissa 2000-luvulla esitetyistä musikaaleista poimittuihin kappaleisiin. Tämä on tietysti täysin ymmärrettävää, koska niissähän nämä näyttelijät ovat juuri esiintyneet. Biisilista kertoo mielenkiintoisella tavalla siitä, mitä HKT on viime vuosina esittänyt: Grease, Stand By Me, Hairspray, Evita, Wicked, Spring Awakening, Next To Normal, Maija Poppanen, Kaunotar ja Hirviö... Melko uusia musikaaleja, suuria kassahittejä Broadwaylta, valmiita konsepteja. Vaikka joku sanoisikin, että syksyllä ensi-iltaan tullut Viulunsoittaja katolla on nostalgiahumpuukia mummoille, ei HKT:n linjaa voi syyttää kovinkaan vanhanaikaiseksi - päinvastoin! Areenan aarteet -illassa oikeastaan vain Antti Timosen esittämä West Side Storyn "Maria" oli laulu Broadwayn kultakauden (1940-1960 -luvut) musikaaleista, ja West Side Storynkin HKT on esittänyt viimeksi 1990-luvulla. Koska itse olen Stephen Sondheim -faniuteni lisäksi kultakausi-fani, jäin oikeastaan salaa kaipaamaan muutamia Rogers & Hammerstein tai Lerner & Loewe -hittejä. Mutta ehkä niitä vanhoja nostalgialauluja täytyy meidän vanhanaikaisten kuunnella vain levyltä, tai matkustaa maakuntateattereihin katsomaan Sound of Musicia. Mutta Sondheimia voisi HKT:kin joskus tehdä - ottakaa oppia Turun kaupunginteatterista!

Tuukka Leppänen
Kuva: Helsingin Kaupunginteatteri, Areenan aarteet
Mirka Kleemola/Jani Forsberg/Imagenary Oy

Vielä kolme pientä asiaa tähän pitkän kertomuksen loppuun:

- Kiitos Antti Timoselle, että hän lauloi "En jaksa surra" -laulun Spring Awakening -musikaalista. Muistin kuinka hyvä teos se onkaan ja päädyin heti kuuntelemaan musikaalin alkuperäislevytystä.

- Miten voi olla, että Tuukka Leppänen ei ole vieläkään noussut suurempaan julkisuuteen? Leppäsellä on karismaa, seksikkyyttä, ulkonäköä ja laulutaitoa vaikka muille jakaa, ja hän käyttää sitä kaikkea juuri oikealla tavalla lavalla hyväkseen. Hiiteen mikkoleppilammet, samulivauramot ja muut - eikö Anna-lehteä tai telkkarin keskusteluohjelmia jo kiinnosta?

- Palkatkaa nyt hitto vie se Emilia Nyman johonkin hyvään päärooliin ja antakaa muidenkin nähdä, kuinka upea uusi musikaalitähti meillä Suomessa on!

Next to Normal

Olin vihdoin eilen katsomassa Helsingin kaupunginteatterin Next to Normal -musikaalia. Täälläkin aiemmin hehkutetun Tony- ja Pulizer-palkittu teoksen kohdalla odotukseni olivat melko korkealla, mutta ne täyttyivätkin lähes täysin. Huomasin kuitenkin, että menneen kesän graduanalysointi oli jäänyt ehkä hieman päälle ja keskityin musikaalissa eniten dramaturgisen kokonaisuuden ja laulujen suomennosten tarkkailemiseen. Esityksen loppu oli toki koskettava, mutta en ollut ollenkaan niin liikuttunut, kuin olin ennakkoon ajatellut tai mitä jotkut toiset yleisössä olivat. (Se oli erikoista, koska liikutun todella helposti kyyneliin.)

Kuva: Helsingin kaupunginteatteri

Next to Normalin tarkemman juoniselostuksen voitte lukea vaikkapa Wikipediasta, mutta lyhyesti sanottuna musikaalin keskiössä on perhe, jonka äiti Diana sairastaa bipolaarista oireyhtymää eli on voimakkaasti maanisdepressiivinen. Perheen ensimmäinen lapsi, poika Gabe, on kuollut jo vauvana, mutta äiti kuvittelee poikansa jatkuvasti vierelleen, mikä haittaa suhdetta aviomies Daniin ja tytär Natalieen. Helsingin esityksessä Dianaa näytteli upeasti Jonna Järnefelt, muissa rooleissa olivat Juha Junttu (Dan), Vuokko Hovatta (Natalie), Tuukka Leppänen (Gabe), Petrus Kähkönen (Henry, Natalien poikaystävä) ja Antti Timonen (Tohtori Fine / Tohtori Madden, Dianaa hoitavat lääkärit).

Next to Normal on hieno esimerkki siitä, että musikaaliksi sopii myös vakava, rankka ja traaginen tarina. Viime vuosina yhä enenevässä määrin tehtyjen elokuvien musikaaliversioiden ja tietyn bändin biisien ympärille kyhättyjen jukebox-musikaalien suossa oikeaan dramaturgisesti uskottavaan, liikuttavaan ja kestävään tarinaan perustuva musikaali on ainakin minulle varsinaista taivaan mannaa. Next to Normalin tarina on sellainen, että sen pikemminkin odottaisi näkevänsä teatterin pienellä näyttämöllä tiivistunnelmaisena puhedraamana, mutta se sopii musikaaliksi mielestäni todella hyvin. Musikaalien voima on niiden kyky esittää ihmisten välisiä tunteita laulujen, liikkeen ja musiikin avulla niin että ne tuntuvat kaikkien katsojien sisuskaluissa ja saavat katsojien omat tunnevirrat liikkeelle. Surun ja perheen sisäisen ahdistuksen kuvaamiseen musikaalin keinot ovat itseasiassa todella sopivia.

Next to Normalin musiikki on modernia, melodista rock-pop-musiikkia. Ensimmäisen katselukerran aikana laulut eivät ehdi tulla niin tutuiksi, että ne jäisivät soimaan päähän. Pikemminkin laulut on tehty helposti omaksuttaviksi, mikä tekee niistä myös helposti unohtuvia. Huomasin esityksestä lähtiessäni, että päässäni soi Helsingin kaupunginteatterissa muutama vuosi sitten esitetyn Spring Awakening -musikaalin kappaleet. Spring Awakeningin soundtrackia olen kuunnellut enemmän ja mielestäni musikaalien kappaleissa on todellakin jotain samaa. Mitä mieltä te olette? Onko vaikutelmani aivan väärä vai jopa itsestäänselvä?

Ainoa asia, joka minua häiritsi Next to Normalissa on se, että musikaali on käytännössä läpisävelletty. Musikaalitutkija Scott McMillin kirjoittaa teoksessaan Musical as Drama siitä, että musikaalilajityyppi on aina perustunut kahden erilaisen moodin, tekstin ja musiikin, vaihtelulle. McMillin näkee musikaalin tekstin eli dialogin luovan esitykseen eteenpäin kulkevan aikatason ja musiikkinumeroiden keskeyttävän tämän omalla lyyrisellä, toisteisella aikatasollaan. Näiden eteenpäin kulkevan ja lyyrisen, toisteisen aikatason vuorottelu on musikaalien ydin ja sydän, ja se nostaa musikaalin siivilleen. Next to Normal, kuten kaikki muutkin läpisävelletyt musikaalit, kompastuvat juuri tässä; olen samaa mieltä McMillinin kanssa siitä, että musiikkinumerot ovat vaikuttavimpia silloin kun ne vuorottelevat dialogin, musiikittoman ajan, kanssa. Kun nämä molemmat osa-alueet ovat tasapainossa, katsoja odottaa seuraavaa musiikkinumeroa ja saa nautintoa siitä, että musiikkinumero näyttää henkilöt uudessa valossa tai kertoo saman asian erilaisella tavalla kuin dialogi. Next to Normalin vähäinen dialogi puhutaan lähes aina sillä tavalla, että taustalla on musiikkia vielä edellisestä laulusta tai jo tulevan laulun alkutahdit. Se, että lähes kaikki tärkeä kerrotaan laulaen on osittain myös hyvän ja dramaturgisesti yhtenäisen musikaalin merkki (laulut eivät ole pelkkiä hömppätaukoja), mutta Next to Normalin kohdalla itse huomasin kaipaavani myös musikaalien toista kerrontamoodia - puhdasta dialogia, ilman musiikkia.

Kuva: Helsingin kaupunginteatteri

Kaikenkaikkiaan Next to Normal oli kuitenkin hieno kokemus ja teos kyllä ansaitsee kaikki palkintonsa. Hienoa, että Helsingin kaupunginteatteri tarjoaa meille kaiken muun ohjelmistonsa lomassa moderneja, voimakkaita ja kiinnostavia Broadway-musikaaleja - muilla suomalaisilla teattereilla tuskin olisikaan siihen kapasiteettia. Esityksen miehityksestä on vielä mainittava, että Jonna Järnefelt, Tuukka Leppänen ja Vuokko Hovatta ovat hurjan hyviä, säteilevän upeita ja kokonaisvaltaisen vaikuttavia ja jättivät Juha Juntun, Petrus Kähkösen ja Antti Timosen ikävä kyllä varjoonsa. Kokonaisuus toimi kuitenkin hienosti, ja Lasse Hirven johtama pieni orkesteri sai musiikista paljon irti. (Vaikka omasta mielestäni musiikin volyymi oli vähän liian kovalla.) Samaan hengenvetoon kiitän vielä Markus Tsokkisen yksinkertaisen toimivaa lavastusta ja Teppo Saarisen valosuunnittelua, joka korosti hienolla tavalla muuttuvia tunnetiloja. Mikko Koivusalon suomennos teoksesta oli melko sujuva, mutta musikaalilaulujen suomentamisesta täytyy kirjoittaa joskus toiste aivan oma tekstinsä.

En löytänyt Next to Normalin alkuperäislevytystä Spotifysta, mutta Youtubesta se löytyy kappale kerrallaan. Linkkaan teille nyt musikaalista kappaleen "I'm Alive" (suom. "Eloon jäin") alkuperäisen Broadway-Gaben Aaron Tveitin esittämänä. Tuukka Leppänen tulkitsi tämän kappaleen eilisessä esityksessä räjähtävän voimakkaasti. Kannattaa kuunnella myös muita biisejä - niistä löytää hyviä rytmejä, hienoja harmonioita ja hauskoja sanoituksia. Suosittelen.