sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Kojoottikuun loisteessa

Espoon Kaupunginteatteri tekee kulttuurisesti tärkeää työtä tarjoamalla näyttämön uudelle kotimaiselle musikaalille, tai kuten käsiohjelmassa sanotaan, ”teatterioopperalle”. Uusien musikaalien tekeminen ei ole koskaan itsestään selvää, helppoa eikä välttämättä edes taloudellisesti kannattavaa työtä, mutta Espoota voi kiittää rohkeasta ja hyvästä avauksesta. Kojoottikuu on hieno, vakava, kaunis ja välillä hauskakin musiikkiteatteriesitys, joka pakottaa katsojan seuraamaan Gabrielan ja Beniton tarinaa tiiviisti ja eläytyen.

Jussi Tuurnan läpisäveltämä ja Johanna Freundlichin ohjaama esitys perustaa librettonsa amerikkalaisen Jose Riveran näytelmään References to Salvador Dali Make Me Hot. Musikaalin juoni keskittyy kertomaan amerikkalaisessa kasarmikaupungissa sotilasmiestään odottavan Gabriellan (Iina Kuustonen) tunteista, sekä pitkän sotakomennuksen jälkeen kotiin palaavan miehen, Beniton (Mikko Leppilampi), ja vaimon uudelleen kohtaamisesta ja suhteesta. Yhdeksi tärkeäksi teemaksi nousee myös parin lapsettomuus ja siihen liittyvä tuska ja suru. Myös seksi ja halu kietoutuvat teemoina lähes jokaiseen kohtaukseen, Gabrielaa himoitsevan naapurin teinipojan (Olli Rahkonen), Gabrielan ja Beniton suhteen kautta, sekä päähenkilöille hyvän vastinparin antavien Kissan ja Kojootin välisen suhteen kautta.

Kojootti (Janne Marja-aho) ja Kissa (Hanna Raiskinmäki)
Kuva: Stefan Bremer
Mikä intohimo ja intensiteetti, mikä taito ja ihanuus, mikä vahvuus ja kauneus! Kojoottikuu on monella tapaa vaikuttava esitys, mutta parasta siinä on Hanna Raiskinmäen esittämän Kissan ja Janne Marja-ahon esittämän Kojootin välinen hurja fyysisen tanssillinen rakkaus ja himo. Marja-aho ja Raiskinmäki ovat suvereeneja, kokonaisvaltaisesti liikkuvia, eläytyviä ja ilmaisevia näyttelijöitä, joiden intensiivinen läsnäolo ja keskinäinen kemia hallitsevat näyttämöä.  Vaikka esityksen varsinaista pääparia esittävät Kuustonen ja Leppilampi ovat kohtuullisia näyttelijöitä ja laulavat hyvin, varastaa shown Raiskinmäen ja Marja-ahon taituruus aina kun he ovat lavalla. Kissan ja Kojootin välinen leiskunta toimii metaforana ihmisparin rakkaudelle, mutta näyttelijöiden lahjakkuus nosti minun silmissäni Kissan ja Kojootin tämän tarinan keskiöön, sen mielenkiintoisemmaksi pariksi.

Jussi Tuurnan musiikki on kaunista ja melodista, eteenpäin soljuvaa teatterimusiikkia, joka lainailee erilaisista tyylilajeista ja rakentaa kokonaisuudesta omankuulostaan hienoa sointimattoa.  Vaikka nautin Tuurnan musiikista hyvin paljon, on minulle Kojoottikuun ongelma sen läpisävellys, joka tekee musikaalista raskaan seurata. Tekijöiden itsensä käyttämä ”teatteriooppera” on minusta erinomainen termi kuvaamaan esitystä; sitä se minulle enemmän on kuin musikaali. Kojoottikuussa, kuten muissakin läpisävelletyissä musikaaleissa (esim. Les Miserables), näyttelijät laulavat kaikki repliikit. Musikaalissa ei siis ole yhtään puhuttua dialogia, eikä sen myötä dialogin ja laulujen moodien vaihtelua – joka minulle henkilökohtaisesti on musikaaleissa tärkeää, ja musikaalien varsinainen ”ydin”. (Tästä asiasta tosin monilla musikaalirakastajilla ja -tutkijoilla on omat mielipiteensä, ja minun näkemykseni on vain yksi monien joukossa.) Kojoottikuun ”teatterioopperallisuuden” erityinen piirre on myös se, ettei siitä oikein erotu yksittäisiä lauluja, vaan musiikki etenee lauletusta dialogista laulettuun monologiin, ilman varsinaisia selkeitä ”biisejä” ja kertosäkeistöjä. Esiintyjille on kuitenkin annettava tunnustusta siitä, että he pystyvät tästä huolimatta pitämään intensiteetin yllä hienosti lähes koko musikaalin läpi.

Benito (Mikko Leppilampi) ja Gabriela (Iina Kuustonen)
Kuva: Stefan Bremer
 Kojoottikuun visuaalisuudesta haluan kehua Mark Väisäsen lavastusta ja Kalle Ropposen valosuunnittelua, jotka yhdessä tekevät näyttämöstä yksinkertaisen hienon, kauniin ja toimivan vaikuttavan. Ylipäätään visuaalisuus istuu todella hyvin yhteen varsinaisen esityksen kanssa, ja lavastus- ja valoelementeillään se kertoo samaa tarinaa ja heijastelee samoja sointuja kuin teksti ja musiikki.

Musikaalin alussa taiturimainen Niklas Häggblom tekee vaikuttavan entreen Gabrielan unenomaisena Kuu-ystävänä, jonka hahmo ikävä kyllä jää esityksen kuluessa paitsioon (samoin kuin suosikkini Kissa ja Kojootti), ja Gabrielan ja Beniton suhdemyrskyn alle.

Ylipäätään Kojoottikuu risteilee jatkuvasti taianomaisen ja arkisen, lyyrisen ja proosallisen, välimaastossa.  Yksinkertainen esimerkki tästä on arkisen puhekielen, mä ja sä, ”otatsä” ja ”eksä haluu” -tyyppisten ilmaisujen yhdistäminen läpilaulettuun melodiseen ja jazzilliseen musiikkiin. Itse huomasin kiinnittäväni liikaa huomiota laulettujen lauseiden kieliasuun, vaikka olisi ollut parempi keskittyä miettimään sitä mitä hahmot haluavat minulle kertoa. Samanlainen proosallisuuden ja lyyrisyyden ristiriita on Kojoottikuun tavassa käsitellä seksiä ja tietynlaista rajuutta: tyylilaji vaihtelee kiroilusta ja ronskiudesta romanttiseen herkistelyyn, ja katsojana jäin hieman ymmälleni siitä, mitä sillä tavoitellaan.

Täysin uuden kotimaisen musikaalin tekeminen on haastavaa ja samalla hienoa. Kojoottikuu on joka tapauksessa ehdottomasti näkemisen arvoinen esitys, ja minulle jäi olo, että oikeastaan saisin siitä varmasti paljon uutta irti vielä toisella katsomisella. Menkää Espooseen ja muodostakaa oma mielipiteenne!



Sain Espoon Kaupunginteatterilta kutsuvierasliput esityksen ensi-iltaan.
Lisätietoja esityksestä www.espoonteatteri.fi.