Espoon Kaupunginteatteri tekee kulttuurisesti tärkeää työtä
tarjoamalla näyttämön uudelle kotimaiselle musikaalille, tai kuten
käsiohjelmassa sanotaan, ”teatterioopperalle”. Uusien musikaalien tekeminen ei
ole koskaan itsestään selvää, helppoa eikä välttämättä edes taloudellisesti
kannattavaa työtä, mutta Espoota voi kiittää rohkeasta ja hyvästä avauksesta. Kojoottikuu
on hieno, vakava, kaunis ja välillä hauskakin musiikkiteatteriesitys, joka pakottaa
katsojan seuraamaan Gabrielan ja Beniton tarinaa tiiviisti ja eläytyen.
Jussi Tuurnan läpisäveltämä ja Johanna Freundlichin ohjaama
esitys perustaa librettonsa amerikkalaisen Jose Riveran näytelmään References to
Salvador Dali Make Me Hot. Musikaalin juoni keskittyy kertomaan
amerikkalaisessa kasarmikaupungissa sotilasmiestään odottavan Gabriellan (Iina
Kuustonen) tunteista, sekä pitkän sotakomennuksen jälkeen kotiin palaavan miehen,
Beniton (Mikko Leppilampi), ja vaimon uudelleen kohtaamisesta ja suhteesta.
Yhdeksi tärkeäksi teemaksi nousee myös parin lapsettomuus ja siihen liittyvä
tuska ja suru. Myös seksi ja halu kietoutuvat teemoina lähes jokaiseen
kohtaukseen, Gabrielaa himoitsevan naapurin teinipojan (Olli Rahkonen), Gabrielan
ja Beniton suhteen kautta, sekä päähenkilöille hyvän vastinparin antavien Kissan
ja Kojootin välisen suhteen kautta.
Mikä intohimo ja intensiteetti, mikä taito ja ihanuus, mikä
vahvuus ja kauneus! Kojoottikuu on monella tapaa vaikuttava esitys, mutta
parasta siinä on Hanna Raiskinmäen esittämän Kissan ja Janne Marja-ahon esittämän
Kojootin välinen hurja fyysisen tanssillinen rakkaus ja himo. Marja-aho ja
Raiskinmäki ovat suvereeneja, kokonaisvaltaisesti liikkuvia, eläytyviä ja
ilmaisevia näyttelijöitä, joiden intensiivinen läsnäolo ja keskinäinen kemia
hallitsevat näyttämöä. Vaikka esityksen
varsinaista pääparia esittävät Kuustonen ja Leppilampi ovat kohtuullisia
näyttelijöitä ja laulavat hyvin, varastaa shown Raiskinmäen ja Marja-ahon
taituruus aina kun he ovat lavalla. Kissan ja Kojootin välinen leiskunta toimii
metaforana ihmisparin rakkaudelle, mutta näyttelijöiden lahjakkuus nosti minun
silmissäni Kissan ja Kojootin tämän tarinan keskiöön, sen mielenkiintoisemmaksi
pariksi.
Jussi Tuurnan musiikki on kaunista ja melodista, eteenpäin
soljuvaa teatterimusiikkia, joka lainailee erilaisista tyylilajeista ja
rakentaa kokonaisuudesta omankuulostaan hienoa sointimattoa. Vaikka nautin Tuurnan musiikista hyvin
paljon, on minulle Kojoottikuun ongelma sen läpisävellys, joka tekee
musikaalista raskaan seurata. Tekijöiden itsensä käyttämä ”teatteriooppera” on minusta
erinomainen termi kuvaamaan esitystä; sitä se minulle enemmän on kuin
musikaali. Kojoottikuussa, kuten muissakin läpisävelletyissä musikaaleissa
(esim. Les Miserables), näyttelijät laulavat
kaikki repliikit. Musikaalissa ei siis ole yhtään puhuttua dialogia, eikä sen
myötä dialogin ja laulujen moodien vaihtelua – joka minulle henkilökohtaisesti
on musikaaleissa tärkeää, ja musikaalien varsinainen ”ydin”. (Tästä asiasta
tosin monilla musikaalirakastajilla ja -tutkijoilla on omat mielipiteensä, ja
minun näkemykseni on vain yksi monien joukossa.) Kojoottikuun ”teatterioopperallisuuden”
erityinen piirre on myös se, ettei siitä oikein erotu yksittäisiä lauluja, vaan
musiikki etenee lauletusta dialogista laulettuun monologiin, ilman varsinaisia
selkeitä ”biisejä” ja kertosäkeistöjä. Esiintyjille on kuitenkin annettava
tunnustusta siitä, että he pystyvät tästä huolimatta pitämään intensiteetin
yllä hienosti lähes koko musikaalin läpi.
Kojoottikuun
visuaalisuudesta haluan kehua Mark Väisäsen lavastusta ja Kalle Ropposen
valosuunnittelua, jotka yhdessä tekevät näyttämöstä yksinkertaisen hienon,
kauniin ja toimivan vaikuttavan. Ylipäätään visuaalisuus istuu todella hyvin
yhteen varsinaisen esityksen kanssa, ja lavastus- ja valoelementeillään se kertoo
samaa tarinaa ja heijastelee samoja sointuja kuin teksti ja musiikki.
Musikaalin alussa taiturimainen Niklas Häggblom tekee
vaikuttavan entreen Gabrielan unenomaisena Kuu-ystävänä, jonka hahmo ikävä kyllä jää
esityksen kuluessa paitsioon (samoin kuin suosikkini Kissa ja Kojootti), ja
Gabrielan ja Beniton suhdemyrskyn alle.
Ylipäätään Kojoottikuu risteilee jatkuvasti taianomaisen ja
arkisen, lyyrisen ja proosallisen, välimaastossa. Yksinkertainen esimerkki tästä on arkisen
puhekielen, mä ja sä, ”otatsä” ja ”eksä haluu” -tyyppisten ilmaisujen
yhdistäminen läpilaulettuun melodiseen ja jazzilliseen musiikkiin. Itse
huomasin kiinnittäväni liikaa huomiota laulettujen lauseiden kieliasuun, vaikka
olisi ollut parempi keskittyä miettimään sitä mitä hahmot haluavat minulle
kertoa. Samanlainen proosallisuuden ja lyyrisyyden ristiriita on Kojoottikuun
tavassa käsitellä seksiä ja tietynlaista rajuutta: tyylilaji vaihtelee kiroilusta
ja ronskiudesta romanttiseen herkistelyyn, ja katsojana jäin hieman ymmälleni
siitä, mitä sillä tavoitellaan.
Täysin uuden kotimaisen musikaalin tekeminen on haastavaa ja
samalla hienoa. Kojoottikuu on joka tapauksessa ehdottomasti
näkemisen arvoinen esitys, ja minulle jäi olo, että oikeastaan saisin siitä
varmasti paljon uutta irti vielä toisella katsomisella. Menkää Espooseen ja muodostakaa oma mielipiteenne!
Sain Espoon Kaupunginteatterilta kutsuvierasliput esityksen ensi-iltaan.
Lisätietoja esityksestä www.espoonteatteri.fi.
Lisätietoja esityksestä www.espoonteatteri.fi.