Disney-musikaalit ja Jyväskylän Shrek

Ehkä maailman kuuluisimmalla viihdejättiläisellä Disneyllä on ollut jo pitkään suuri merkitys myös Broadwayn musikaalibisneksessä.  1990-luvulla Broadway-valtauksensa tehnyt yhtiö on vähitellen saapunut myös Suomen musikaalikentälle. Helsingin Kaupunginteatteri on esittänyt Disneyn Kaunotar ja Hirviö -musikaalin 2007 ja Maija Poppanen -musikaalin 2009. Viime syksynä itsenäinen musiikkiteatteriryhmä Polar Illusions tuotti kaksikielisen Aladdin-musikaalin Aleksanterin Teatteriin. Käsittääkseni Disney-musikaalien esitysoikeuksia on melko vaikea saada ja ne ovat kalliita toteuttaa. 

Rupesin miettimään Disney-musikaaleja ja ”elokuvaaleja” kun huomasin, että Jyväskylän kaupunginteatterissa tulee tänä lauantaina 7.9. ensi-iltaan toisen suuren viihdeyrityksen, DreamWorksin, animaatioon perustuva Shrek-musikaali. Jyväskylän kaupunginteatteri on siis tehnyt suuren satsauksen ja laajentanut ensimmäisenä Disney-tyyppisten musikaalien kenttää Helsingin ulkopuolelle. (Vai olenko väärässä, onko jossain muualla tehty aiemmin jo jotain vastaavaa, jonka unohdan?)

Olen aiemmin kirjoittanut 2000-luvulla yleistyneestä trendistä kierrättää menestyneitä elokuvia Broadway-musikaaleiksi. (Lue teksti täältä.) Suomensin tuolloin englanninkielisen termin ”movical” sanalla ”elokuvaali”, ja odotan edelleen muita suomennosehdotuksia teiltä lukijoilta. Nyt keskityn kuitenkin vähän Disneyyn.

Käytännössä melkein kaikki Disneyn animaatioelokuvat ovat olleet musikaaleja, ensimmäisestä Lumikki ja seitsemän kääpiötä (1937) -piirroselokuvasta lähtien. Varsinkin 1980–90-luvun vaihteessa alkoi Disneyn tuottoisa musikaalianimaatioiden aika, joidenkin näkemyksen mukaan Pieni merenneito -elokuvasta (1989). Elokuvat ovat olleet menestyneitä elokuvina ja oheistuotteina ja saaneet uuden elämän ja uudet katsojasukupolvet video- ja dvd-julkaisuina. Showtime -teoksen kirjoittajan Larry Stempelin mukaan Disney oikeastaan oli osaltaan käynnistämässä ”elokuvaalien” uutta nousukautta tekemällä Broadway-version Kaunotar ja Hirviö -animaatioelokuvastaan (Beauty and the Beast 1991, Broadway-ensi-ilta 1994). Kaunottaresta ja Hirviöstä tuli hitti, jota seurasi Leijonakuningas (The Lion King 1994/1997), Tarzan (2006), Maija Poppanen (Mary Poppins, 2006), Pieni merenneito (The Little Mermaid, 2008) ja muita. Samaan aikaan ja osin Disneyn vanavedessä samaan ryhtyivät monet muutkin elokuva- ja viihdetuotantoyhtiöt, jotka tajusivat teattereihin siirrettyjen elokuvasovitusten kaupallisen potentiaalin.

Jos teokset ovat hittejä Broadwaylla, niin miksei sitten Suomessa? Onhan täälläkin aivan vastaava yleisöpohja eli monta sukupolvea Disney-faneja, jotka ovat erittäin potentiaalista yleisöä tuttujen elokuvien näyttämösovituksille. Disneylle on annettava myös kaikki kunnia siitä, että heidän animaatioidensa musiikintekijöissä on ollut aina huippunimiä, myös musikaalimaailmasta. Esimerkiksi Kaunottaren ja Hirviön on säveltänyt Alan Menken (jonka kynästä ovat käytännössä kaikki muutkin Disneyn suurimmat 1990-luvun animaatiohitit) ja laulunsanat ovat Howard Ashmanin ja Tim Ricen, joka on muuten sanoittanut muun muassa Andrew Lloyd Webberin säveltämät Evitan ja Jesus Christ Superstarin. Alan Menken ja Tim Rice muuten ansaitsisivat omat blogikirjoituksensa, toivottavasti ehdin palata heihin joskus myöhemmin.

Disneyn The Lion King -musikaali, http://www.thelionking.co.uk/

En ole ihan varma, mitä itse ajattelen Disney-musikaaleista ja elokuvaaleista: kyynisenä ja vanhanaikaisena musikaalipuritaanina olen melko epäileväinen, mutta toisaalta tunnen Disneyn 1990-luvun animaatiot lauluineen paremmin kuin hyvin ja olen aina pitänyt niistä varauksetta. Ehkä mieltäni vaivaa se, että mitä enemmän valmiista viihdetuotteista tehdään uusia versioita esimerkiksi juuri teatteriin, sitä vähemmän jää tilaa aidosti uusille ja kiinnostaville musikaaleille, jotka on tehty lähtökohtaisesti juuri teatterimusikaaleiksi. Elokuvien ja varsinkin animaatioiden siirtäminen teatterin lavalle on aina sovittamista ja muokkaamista ja ratkaisut joudutaan tekemään todennäköisesti enemmän kompromisseina kuin alun perin teatterille suunnitelluissa esityksissä. (Tässä kohtaa täytyy todeta, että Disneyn The Lion King/Leijonakuningas on kuitenkin tehty hieman muista jutuista poiketen: ohjaaja Julie Taymor halusi sovittaa teoksen käyttäen vahvoja teatterillisia keinoja, mm. eläinhahmojen luominen naamioilla, hiuspäähineillä ja nukeilla, niin että näyttelijä on kuitenkin tunnistettavissa. Katso video!)

Shrek -musikaali, kuva Jyväskylän kaupunginteatteri.

Myös Jyväskylän kaupunginteatterin johtaja ja Shrekin suomentaja-ohjaaja Kari Arffman myöntää haastattelussa (ks. täältä), että animaation siirtäminen teatterinlavalle tuottaa toki joissain kohdissa päänvaivaa, mutta Shrekissä on hyvä tarina ja teatterissa aina omat erityislaatuiset puolensa. Yleisestä penseydestäni huolimatta suhtaudun Jyväskylän uuteen Shrekiin hyvin positiivisesti. Ajattelen, että tällaisen Disney/DreamWorks -musikaalin tekeminen on aina riskialtista: esitysoikeuksien täytyy olla kalliit ja koska yleisö tuntee teoksen jo entuudestaan, voi se olla hyvinkin kriittistä esiintyjien ja visuaalisuuden suhteen. Ja ylipäätään kriittistä sen suhteen, tavoittaako teatteriversio elokuvan hengen, sielun ja ulkonäön ”tarpeeksi hyvin”. Vaikka kuinka väitettäisiin, ettei alkuperäistä elokuvaa ja uutta teatteriversiota kannata vertailla, ei vertailulta voi tietenkään välttyä. Siksi minusta on vilpittömän hienoa, että jokin muu kuin Helsingin Kaupunginteatteri on uskaltanut tarttua tällaiseen massiiviseen haasteeseen ja (ainakin markkinoinnin perusteella) satsannut siihen täysillä. Olen iloinen, että muuallakin Suomessa on kykyä, resursseja ja intoa tehdä isoja musikaaleja ja uskallusta ottaa riskejä – koska on aina riski tehdä jotain, josta katsojilla on jo niin selkeä valmis mielikuva päässään kuin animaatioelokuvasta.

Helsingin Kaupunginteatterin Kaunottaresta ja Hirviöstä voi lukea täältä ja Maija Poppasesta täältä. Polar Illusionsin Aladdinin kotisivut löytyvät täältä ja Siirin pätevän arvion esityksestä täältä.

Shrek-musikaalin runsaat kotisivut löytyvät täältä ja ensi-ilta on tosiaan tämän viikon lauantaina. Toivotan vilpittömästi onnea tekijäjoukolle ja toivon, että katsojat ottavat esityksen omakseen. Menkää ihmeessä Jyväskylään katsomaan Shrekiä, itsekin menisin jos lastenhoitojärjestelyt sen sallisivat.

Tähän loppuun West Endin Shrek The Musicalin traileri – hauskan näköistä menoa!

Movicals eli elokuvaalit - elokuvasta musikaaliksi

Luin vastikään yllättyneenä uutisen, että vuonna 1998 ilmestyneestä Oscar-palkitusta komediasta Rakastunut Shakespeare (Shakespeare in Love) ollaan suunnittelemassa musikaaliversiota. Uutinen synnytti minussa todella ristiriitaisia tunteita. Rakastunut Shakespeare on eräs kaikkien aikojen lempielokuviani, ja kuten blogini lukija jo tietää, musikaalit ovat myös eräs lempiasiani maailmassa. Kun yhdistetään kaksi hyvää asiaa, tulee niistä yhdessä tosi hyvä - vai tuleeko sittenkään? Tuleeko kahdesta plussasta yhdessä suurempi plussa vai tuleeko niistä sittenkin vain pitkä miinus?

Amerikkalaiset ovat viime vuosikymmeninä kunnostautuneet paitsi jukebox-musikaalien, myös niin sanottujen elokuvaalien (movicals) saralla. Elokuvaalit ovat alunperin tavallisista puhe-elokuvista tehtyjä musikaaliversioita näyttämöillä. Hyviä esimerkkejä elokuvaaleista ovat esimerkiksi musikaalit Legally Blonde (2007 / elokuva Blondin kosto 2001), The Full Monty (2000 / Housut pois 1997), Spamalot (2005 / Monty Python and the Holy Grail 1975), Billy Elliot (2005 / 2000) ja Catch Me If You Can (2011 / 2002). Lisäksi suurin osa Disney-musikaaleista perustuu elokuviin, mutta ne ovat olleet alunperinkin musikaalielokuvia, joten varsinaisten edellä mainittujen elokuvaalien joukkoon niitä ei kannata lukea. Te lukijat keksitte varmasti todella monta muutakin hyvää esimerkkiä elokuvaalista - jatkakaa listaa vaikka kommentteihin!

Miksi elokuvaaleja sitten tehdään? Larry Stempel on kirjoittanut elokuvaaleista teoksessaan Showtime. A History on the Broadway Musical Theater (2010) ja hänen mukaansa elokuvaalit ovat leimallinen 1990-luvun ja 2000-luvun alun ilmiö. Elokuvaalien taustalla on tietenkin taloudelliset intressit: elokuvilla on jo valmis yleisö, jota todennäköisesti kiinnostaa suosikkielokuvasta tehty musikaali - tuttu tarina ja tutut hahmot. Stempel kirjoittaa, että elokuva myy musikaalia, musikaali myy elokuvaa ja molemmat myyvät oheistuotteita. Elokuvien ei siis tarvitse olla valmiiksi musikaaleja, vaan niihin lisätään musiikki ja laulut sopiviin kohtiin. Stempelin mukaan jo 1900-luvun puolessa välissä tehtiin runsaasti musikaaliversioita tunnetuista elokuvista, mutta niiden leimallisena piirteenä oli esimerkiksi musikaalin nimeäminen eri nimellä ja sen avulla selvän eron tekeminen elokuvan ja uuden näyttämöversion välille. Menneinä vuosikymmeninä elokuva toimi samanlaisena lähdemateriaali musikaalille kuin vaikkapa romaani tai näytelmä - sovitettavana lähteenä. Kuitenkin vuosituhannen vaihteen elokuvaaleissa eron tekeminen ei ole enää tärkeää, päinvastoin. On markkinoinnille edullista, että musikaali vastaa mahdollisimman tarkasti elokuvallista esikuvaansa, vain uudella musiikilla sävytettynä.

Mutta palatakseni takaisin alkuun: millainen Rakastunut Shakespeare -musikaalista mahtaa tulla? Itse olen ainakin sitä mieltä, että musikaalin tekeminen menestyneestä puhe-elokuvasta on melko järjetöntä - tuovatko väkisin tarinaan ympätyt laulut todella jotain ekstraa jo hyvään juttuun? Jos ja kun Rakastunut Shakespeare -musikaali kuitenkin totetuu, on minun todennäköisesti pakko päästä sitä katsomaan. Mutta mitä mieltä te olette ylipäätään elokuvista sovitetuista musikaaleista? Mitä elokuvaaleja olette nähneet?

Koska olen niin Rakastuneen Shakespearen pauloissa, linkkaan tämän tekstin loppuvideoksi elokuvan trailerin. Suosittelen kaikille lämpimästi tätä elokuvaa, se on mielestäni yksinkertaisesti hieno, älykäs, hauska ja ihana!

P.S. "Elokuvaali" on itse keksimäni hassu suomennos termille "movical". En pahastu, vaikka se olisi jonkun mielestä hölmö tai jopa ärsyttävä. Otan myös mielelläni vastaan uusia ehdotuksia termin suomentamiseksi!