Annukka Ruuskasen kirjoitus "Moraliteettien karnevaalit" on oikeastaan viiden eri musikaalikritiikin yhdistelmä ja niiden pohjalta tehty analyysi suomalaisen musikaalikentän tilasta. Ruuskanen päätyy siihen, että Suomessa on koko joukko osaavia tekijöitä, mutta esitykset ontuvat ohjauksellisesti ja kokonaisnäkemys puuttuu. Ruuskanen kirjoittaa: "Vaikuttaa siltä, että musikaaleja ei koeta tulkinallisesti yhtä merkittäviksi kuin puhenäytelmiä. Ajattelevatko ohjaajat, että tärkeintä on vain se, miten komealta esitys näyttää ja kuulostaa?". Uskon, että ensimmäinen lause on ihan totta, toisesta en ole ihan varma. Gimmick on omassa blogissaan jo kirjoittanut (suomalaisesta) musikaaliohjauksesta, joten en puutu siihen tässä tekstissä. Olen kuitenkin pohtinut sitä, miksi musikaaleja ei koeta tulkinnallisesti yhtä merkittäviksi kuin puhenäytelmiä - miksi niihin ei ehkä suhtauduta niin vakavasti, miksi niistä puhutaan ja kirjoitetaan jotenkin alempiarvoisena - viihteenä?
Kuten kaikki tämän blogin lukijat tietävät, musikaaligenre on hyvin vahva genre. Vahva siis siinä mielessä, että sillä on selkeät ominaispiirteensä ja tunnistettava tyylinsä. Olen usein sanonut, että niiden jotka eivät tykkää musikaaleista, ei kannata mennä katsomaan musikaaleja. Kuten monien muidenkin teatteri/elokuva/kirjallisuus/taide-genrejen kohdalla tyylilajin tuntemisesta on apua taideteoksen vastaanottamisessa. Musikaalikentän tyylikirjo on toki todella laaja, mutta teoksia yhdistää tietyt perustekijät: musiikin, tanssin ja replikoinnin vuorottelu, joka nostaa esityksen pois realismin rajoista.
Millie Taylor nostaa teoksessaan "Musical Theatre, Realism and Entertainment" (Ashgate 2012) hyvin esille sen seikan, että musikaalin lajityypillisten piirteiden lisäksi niitä määrittää myös katsojien reagointitapa ja siihen liittyvä musikaalien tehtävä. Taylorin mukaan musikaaleihin reagoidaan tunteella ja niiden merkitys on aina ollut niiden kyvyssä tuottaa katsojalleen nautintoa tai mielihyvää (pleasure). Musikaalit ovat epärealistisia (ihmiset eivät oikeassa elämässä puhkea lauluun kesken keskustelujensa), jolloin on luontevaa, että katsomiskokemus lähtee liikkeelle heittäytymisestä ja eläytymisestä, tunteesta ja mielihyvästä, ja on siis siinä mielessä aina "epä-älyllinen".Teatteri & Tanssi + Sirkus -lehdessä Annukka Ruuskanen mielestäni asettaa itsensä juuri tähän katsojapositioon artikkelinsa alussa kirjoittamalla: "Olin valmis ottamaan suuret tarinat vastaan, nauttimaan taituruudesta ja eläytymään. Miten kävi?". Tekstin kuluessa käy ilmi, että Ruuskanen kuitenkin analysoi teoksia älyllisistä ja analyyttisistä lähtökohdista, koska mikään muu kuin Tampereen Teatterin Les Misérables -musikaali ei ole saanut hänessä aikaan tunnetason eläytymistä ja heittäytymistä. Suomessa on taitavia tekijöitä, mutta se ei Ruuskasen mukaan riitä, koska tarvitaan myös ohjauksellista näkemystä. En kuitenkaan ole varma, onko tämä selitys sille, miksi muut esitykset eivät ole saaneet häntä reagoimaan niihin tunteella.
Ruuskasen kokemus ja arviot näkemistään esityksistä ovat hyvin perustellut. Mutta miksi Ruuskanen viittaa näkemiinsä musikaaleihin mielummin sanalla viihdemusikaali kuin pelkkä musikaali? Ruuskanen kirjoittaa: "Näkemäni esitykset lukeutuvat niin sanottuun viihdemusikaalien sarjaan, ja niiden maailmaan pitäisi ainakin jollain tasolla pystyä samastumaan". En ymmärrä Ruuskasen termiä "viihdemusikaalien sarja": jos nämä vakavista aiheista kertovat suuret ja keskenään erilaiste tarinat ovat viihdemusikaaleja, niin mitkä ovat tavallisia musikaaleja - ilman etuliitettä? Viihde-sana on aina ollut vastinparina sanalle taide ja niiden keskinäinen arvojärjestys on selkeä: viihde on jotenkin alempaa kuin taide, kevyempää, helpompaa, kansanomaisempaa, "matalampaa" kuin "korkea" taide. Viihteen tarkoitus on "viihdyttää" eli herättää tunteita ja tuottaa mielihyvää kokijalleen. Mutta muistatteko, musikaaleille voidaan nimetä nuo samat tehtävät! Olen aina ollut itse sitä mieltä, että musikaalit ovat lähtökohtaisesti teattereiden viihdettä, eikä siinä pitäisi olla mitään pahaa. Ja kuten on huomattu, laadukkaan viihteen tekeminen on vaikeaa, ja toisaalta jo valmiiksi nihkeästä katsojasta on vielä vaikeampi saada irti eläytyvää tunnereaktiota.
Mikä minua sitten tässä "viihdemusikaali"-puheessa rupesi häiritsemään? Olettaako Ruuskanen, että näiden näkemiensä "viihdemusikaalien" lisäksi on jotain ei-samastuttavia ja älyllisesti haastavia (ehkä jopa realistisia!) "musikaaleja", joita Suomessa ei kuitenkaan ymmärretä esittää? Ruuskasen ja Minna Tawastin dialogimuotoisessa pääkirjoituksessa puhutaan siitä, miten suuret talot ovat tehneet musikaaleja taloudellisella interssillä kattaakseen niillä kokeellisten riskituotantojen kustannuksia. Toisaalta musikaalitkaan eivät ole enää varmoja taloudellisia voittoja ja Tawast esittää kysymyksen, entä jos yleisö kyllästyy "riskittömään musikaalivirtaan". Kirjoittajat myös arvioivat, että musikaaleissa yritetään peittää vakavat aiheet "sulavaan ja kimaltelevaan pakettiin", niin ettei katsojaa häiritsisi. Ihan kuin se olisi joku syytös, että musikaalit ovat sulavia ja kimaltelevia? Eivätkä tarpeeksi vakavia? Millaisia musikaalien sitten pitäis olla, jos ne eivät saa olla oman genrensä edustajia? Musikaalit ovat musikaaleja! Eivätkä ne yritä ollakaan mitään muuta kuin musikaaleja: ihania, koskettavia, tunteita herättäviä ja välillä naurettavan pateettisiakin oman tyylilajinsa multipaketteja.
Monet ihmiset pitävän musikaaleista juuri siksi mitä ne itsessään ovat. Katsojat eivät tule musikaaleihin välttämättä hakemaan uusia ajatuksia tai kriittistä yhteiskunnallista pohdintaa, vaan he tulevat hakemaan mielihyvää. Ja uskon että useimmiten he saavat musikaaleista juuri sen, mitä hakevatkin: tunne-elämyksiä ja nautintoa, liikutuksen ja hyvän mielen. Ja sen kokemuksen, miten musiikin, laulun, näyttelemisen ja tanssin yhdistetty taituruus koskettavat sydäntä ja sielua ainutlaatuisella tavalla. Vaikka Suomessa tehtäisiin edelleenkin nykyiseen tahtiin musikaaleja, niin täällä silti riittää vaikka kuinka paljon tekijöitä, jotka tekevät taiteellisesti kunnianhimoista, riivaavaa, älyllisesti haastavaa, yhteiskunnallisesti järisyttävää ja kaikin puolin tärkeää ja taitavaa puheteatteria.
Ruuskanen ja Tawast päättävät kirjoituksensa ajatukseen, että musikaalimuoto on jumiutunut paikalleen ja menneisyyteen rahan ja copyrightin vangiksi. Minusta musikaalit Suomessa jumiutuvat juuri tämän alentuvan "viihdemusikaali" -leiman alle: niistä puhutaan lähtökohtaisesti jo taiteellisesti vähempiarvoisina ja "taloudellisina tuotteina", ja niitä arvioidaan ehkä liikaa älyllisillä mittareilla tunne- ja mielihyvämittareiden sijaan. Musikaaleista Suomessa ja suomalaisesta musikaalista tulee ja pitää keskustella ja olen iloinen, että Teatteri & Tanssi + Sirkus on avannut keskustelun. Jatketaan sitä yhdessä, blogeissa, lehdissä, teattereiden takahuoneissa, auloissa, johtoportaissa tai ihan missä vaan!
P.S. Tähän loppuun linkkaan videon eräästä musikaalista, joka on tunteellista ja koskettavaa viihdettä ja silti "älyllinen, vakava ja ajatuksia herättävä". Laulu kertoo siitä, miltä miehestä tuntuu, kun sen paras ystävä ja työtoveri rupeaa menestymään itsekseen ja ajautuu yhä kauemmas toveruudesta - ja musikaalibisneksessä! "Franklin Shepard Inc." Stephen Sondheimin musikaalista Merrily We Roll Along. Tää on vaan tosi hyvä.
)
