Next to Normal

Olin vihdoin eilen katsomassa Helsingin kaupunginteatterin Next to Normal -musikaalia. Täälläkin aiemmin hehkutetun Tony- ja Pulizer-palkittu teoksen kohdalla odotukseni olivat melko korkealla, mutta ne täyttyivätkin lähes täysin. Huomasin kuitenkin, että menneen kesän graduanalysointi oli jäänyt ehkä hieman päälle ja keskityin musikaalissa eniten dramaturgisen kokonaisuuden ja laulujen suomennosten tarkkailemiseen. Esityksen loppu oli toki koskettava, mutta en ollut ollenkaan niin liikuttunut, kuin olin ennakkoon ajatellut tai mitä jotkut toiset yleisössä olivat. (Se oli erikoista, koska liikutun todella helposti kyyneliin.)

Kuva: Helsingin kaupunginteatteri

Next to Normalin tarkemman juoniselostuksen voitte lukea vaikkapa Wikipediasta, mutta lyhyesti sanottuna musikaalin keskiössä on perhe, jonka äiti Diana sairastaa bipolaarista oireyhtymää eli on voimakkaasti maanisdepressiivinen. Perheen ensimmäinen lapsi, poika Gabe, on kuollut jo vauvana, mutta äiti kuvittelee poikansa jatkuvasti vierelleen, mikä haittaa suhdetta aviomies Daniin ja tytär Natalieen. Helsingin esityksessä Dianaa näytteli upeasti Jonna Järnefelt, muissa rooleissa olivat Juha Junttu (Dan), Vuokko Hovatta (Natalie), Tuukka Leppänen (Gabe), Petrus Kähkönen (Henry, Natalien poikaystävä) ja Antti Timonen (Tohtori Fine / Tohtori Madden, Dianaa hoitavat lääkärit).

Next to Normal on hieno esimerkki siitä, että musikaaliksi sopii myös vakava, rankka ja traaginen tarina. Viime vuosina yhä enenevässä määrin tehtyjen elokuvien musikaaliversioiden ja tietyn bändin biisien ympärille kyhättyjen jukebox-musikaalien suossa oikeaan dramaturgisesti uskottavaan, liikuttavaan ja kestävään tarinaan perustuva musikaali on ainakin minulle varsinaista taivaan mannaa. Next to Normalin tarina on sellainen, että sen pikemminkin odottaisi näkevänsä teatterin pienellä näyttämöllä tiivistunnelmaisena puhedraamana, mutta se sopii musikaaliksi mielestäni todella hyvin. Musikaalien voima on niiden kyky esittää ihmisten välisiä tunteita laulujen, liikkeen ja musiikin avulla niin että ne tuntuvat kaikkien katsojien sisuskaluissa ja saavat katsojien omat tunnevirrat liikkeelle. Surun ja perheen sisäisen ahdistuksen kuvaamiseen musikaalin keinot ovat itseasiassa todella sopivia.

Next to Normalin musiikki on modernia, melodista rock-pop-musiikkia. Ensimmäisen katselukerran aikana laulut eivät ehdi tulla niin tutuiksi, että ne jäisivät soimaan päähän. Pikemminkin laulut on tehty helposti omaksuttaviksi, mikä tekee niistä myös helposti unohtuvia. Huomasin esityksestä lähtiessäni, että päässäni soi Helsingin kaupunginteatterissa muutama vuosi sitten esitetyn Spring Awakening -musikaalin kappaleet. Spring Awakeningin soundtrackia olen kuunnellut enemmän ja mielestäni musikaalien kappaleissa on todellakin jotain samaa. Mitä mieltä te olette? Onko vaikutelmani aivan väärä vai jopa itsestäänselvä?

Ainoa asia, joka minua häiritsi Next to Normalissa on se, että musikaali on käytännössä läpisävelletty. Musikaalitutkija Scott McMillin kirjoittaa teoksessaan Musical as Drama siitä, että musikaalilajityyppi on aina perustunut kahden erilaisen moodin, tekstin ja musiikin, vaihtelulle. McMillin näkee musikaalin tekstin eli dialogin luovan esitykseen eteenpäin kulkevan aikatason ja musiikkinumeroiden keskeyttävän tämän omalla lyyrisellä, toisteisella aikatasollaan. Näiden eteenpäin kulkevan ja lyyrisen, toisteisen aikatason vuorottelu on musikaalien ydin ja sydän, ja se nostaa musikaalin siivilleen. Next to Normal, kuten kaikki muutkin läpisävelletyt musikaalit, kompastuvat juuri tässä; olen samaa mieltä McMillinin kanssa siitä, että musiikkinumerot ovat vaikuttavimpia silloin kun ne vuorottelevat dialogin, musiikittoman ajan, kanssa. Kun nämä molemmat osa-alueet ovat tasapainossa, katsoja odottaa seuraavaa musiikkinumeroa ja saa nautintoa siitä, että musiikkinumero näyttää henkilöt uudessa valossa tai kertoo saman asian erilaisella tavalla kuin dialogi. Next to Normalin vähäinen dialogi puhutaan lähes aina sillä tavalla, että taustalla on musiikkia vielä edellisestä laulusta tai jo tulevan laulun alkutahdit. Se, että lähes kaikki tärkeä kerrotaan laulaen on osittain myös hyvän ja dramaturgisesti yhtenäisen musikaalin merkki (laulut eivät ole pelkkiä hömppätaukoja), mutta Next to Normalin kohdalla itse huomasin kaipaavani myös musikaalien toista kerrontamoodia - puhdasta dialogia, ilman musiikkia.

Kuva: Helsingin kaupunginteatteri

Kaikenkaikkiaan Next to Normal oli kuitenkin hieno kokemus ja teos kyllä ansaitsee kaikki palkintonsa. Hienoa, että Helsingin kaupunginteatteri tarjoaa meille kaiken muun ohjelmistonsa lomassa moderneja, voimakkaita ja kiinnostavia Broadway-musikaaleja - muilla suomalaisilla teattereilla tuskin olisikaan siihen kapasiteettia. Esityksen miehityksestä on vielä mainittava, että Jonna Järnefelt, Tuukka Leppänen ja Vuokko Hovatta ovat hurjan hyviä, säteilevän upeita ja kokonaisvaltaisen vaikuttavia ja jättivät Juha Juntun, Petrus Kähkösen ja Antti Timosen ikävä kyllä varjoonsa. Kokonaisuus toimi kuitenkin hienosti, ja Lasse Hirven johtama pieni orkesteri sai musiikista paljon irti. (Vaikka omasta mielestäni musiikin volyymi oli vähän liian kovalla.) Samaan hengenvetoon kiitän vielä Markus Tsokkisen yksinkertaisen toimivaa lavastusta ja Teppo Saarisen valosuunnittelua, joka korosti hienolla tavalla muuttuvia tunnetiloja. Mikko Koivusalon suomennos teoksesta oli melko sujuva, mutta musikaalilaulujen suomentamisesta täytyy kirjoittaa joskus toiste aivan oma tekstinsä.

En löytänyt Next to Normalin alkuperäislevytystä Spotifysta, mutta Youtubesta se löytyy kappale kerrallaan. Linkkaan teille nyt musikaalista kappaleen "I'm Alive" (suom. "Eloon jäin") alkuperäisen Broadway-Gaben Aaron Tveitin esittämänä. Tuukka Leppänen tulkitsi tämän kappaleen eilisessä esityksessä räjähtävän voimakkaasti. Kannattaa kuunnella myös muita biisejä - niistä löytää hyviä rytmejä, hienoja harmonioita ja hauskoja sanoituksia. Suosittelen.