Six by Sondheim - mestarin omin sanoin

Amerikkalainen kaapeli-tv-kanava HBO on tunnettu laadukkaista sarjoistaan, mutta kanavalla on myös omaa dokumenttituotantoa. Joulukuun alussa HBO:lla sai ensi-iltansa Stephen Sondheimista kertova uusi dokumenttielokuva Six By Sondheim, ja HBO Nordic -nettipalvelun ansiosta dokumentti oli katsottavissa Suomessakin heti ensi-iltaa seuraavana päivänä, suomenkielisin tekstityksin. Minun kaltaiselleni Sondheim-fanille dokumentin näkeminen oli kuin ennenaikainen joululahja, mutta kuten hyvistä joululahjoista yleensäkin, siitä on ollut paljon iloa myös joulun jälkeen. Sondheimin faneille dokumentti on antaa tietysti paljon, mutta uskon että siinä on muillekin musikaaleista kiinnostuneille paljon mielenkiintoista asiaa. Dokumentti on samaan aikaan hyvä äkkisyväsukellus Sondheimin musikaalien maailmaan ja toisaalta tarkka analyysi ja kertomus säveltäjä-sanoittajan työtavoista ja musikaalin syntymisestä.

Dokumentin nimi Six by Sondheim tulee kuudesta laulusta, jotka on poimittu Sondheimin elämäntyöstä ja joiden kokonaiset esitykset rytmittävät dokumenttia. Muutamasta laulusta kuullaan hienot arkistoesitykset ja toisista on tehty aivan uudet versiot nimekkäillä laulajilla. Kuusi valittua laulua ovat West Side Storyn "Something's Coming", Companyn "Being Alive", Follies-musikaalin "I'm Still Here", A Little Night Music -musikaalin "Send in the Clowns", Sunday in the Park with George -musikaalin "Sunday" ja ehkä tärkeimpänä Merrily We Roll Along -musikaalin "Opening Doors", joka on Sondheimin mukaan oikeastaan ainoa laulu, johon hän on kirjoittanut selviä viittauksia omaan elämäänsä. Sondheimin tuotanto on niin laaja ja vaihteleva, että vain kuuden laulun esillenostaminen jättää välttämättä paljon hienoja lauluja pimentoon, mutta toisaalta valinta on selkeä ja sopii hyvin dokumentin rungoksi. Valitut laulut ovat kuitenkin keskenään sen verran erilaisia että myös Sondheimia tuntematon kuulija saa säveltäjä-sanoittajasta monipuolisen käsityksen.

Dokumentin on ohjannut Sondheimin pitkäaikainen yhteistyökumppani James Lapine, jonka ansiosta dokumentissa on äänessä lähinnä Sondheim itse. Elokuva antaa mielestäni juuri siksi musikaalimestarista melko kaunistelemattoman ja aidon tuntuisen kuvan, kun minuutteja ei ole täytetty toisiaan toistavilla Broadway-tähtien kehuilla ja ihasteluilla. Sen sijaan Sondheimin haastatteluja on kerätty usealta vuosikymmeneltä ja omasta mielestäni dokumentin hauskimmat paikat ovat sellaisia, joissa Sondheim kertoo samaa juttua samalla tavalla (esim. suhteestaan Oscar Hammersteiniin) noin kymmenessä eri haastattelussa, jotka ovat leikattu peräkkäin lause kerrallaan. Arkistomateriaalin ja haastattelujen määrä ja niiden aikaperspektiivi 1950-luvulta nykypäivään kertoo itsessään siitä kuinka valtavan tärkeä ja suosittu tekijä Sondheim on ollut, ja jo niin monta vuosikymmentä - ylimääräisiä kiittelijöitä ja kehujia ei siis tarvita. Dokumentti kokoaa kuitenkin hienosti yhteen kaikki tarinat ja jutut Sondheimin perheestä, urasta ja musikaaleista, ja koska Sondheim on itse äänessä, tulee jutuista aivan eritavalla tosia ja koskettavia kuin vaikka lehtiartikkeleista tai kirjoista luettuna. Ja tutkijana en voi olla tulkitsematta, kuinka Sondheimin oma hyvin vaikea äitisuhde on varmasti heijastunut hänen työhönsä: Sondheimin musikaaleista voi nimittäin nimetä useamman melko hankalan ja hermoromahduksen partaalla tasapainottelevan keski-ikäisen naisen, joita ei teoksissa käsitellä silkkihansikkain, päin vastoin.

Lähde: Wikipedia

Sondheim puhuu paljon työtavoistaan, säveltämisestä ja kirjoittamisesta sekä jonkun verran myös muista Broadwayn ammattilaisista. Dokumenttia kehystäväksi lauluksi on nostettu tosiaan Merrily We Roll Along -musikaalin "Opening Doors". Merrily on teos, joka floppasi pahasti ensi-iltansa jälkeen vuonna 1981 ja päätti Sondheimin ja hänen ystävänsä, ohjaaja Harold Princen monta vuotta kestäneen tuottoisan musikaaliyhteistyön kauden. (Sondheim ja libretisti George Furth ovat sittemmin kirjoittaneet musikaalista uudistetun version ja sitä on esitetty menestyksekkäästi monta kertaa ensi-floppaamisen jälkeen.) Merrily We Roll Along kertoo kolmesta ystävyksestä, jotka toimivat musikaali/kulttuurialalla New Yorkissa ja sittemmin Hollywoodissa. Ystävien yhteinen tarina kerrotaan käänteisessä kronologisessa järjestyksessä eli keski-iän kyynisyydestä ja epäonnistumisista toiveikkaaseen ja onnelliseen nuoruuteen. Musikaalin alun näyttämät ystävien riidat ja surulliset kohtalot on rankkaa katsottavaa, mutta musikaalin edetessä tunnelma keventyy ja muuttuu onnellisemmaksi, loppuen oikeastaan todella kauniiseen ja iloiseen tunnelmaan, koska päähenkilöiden elämässä kaikki on siivä vaiheessa vasta alussa.

Säveltäjän, libretistin ja kirjailijan ystävyyttä kuvataan heidän henkilökohtaisten suhteidensa ja töidensä kautta, ja dokumenttiin nostettu "Opening Doors" -kappale on musikaalin loppupuolelta, jossa nuoret taiteilijat vasta yrittävät päästä esille ja saada teoksiaan julki. Laulu kuvaa nuorten kirjoittajien tasapainoilua pätkätöiden ja taiteellisten töiden välillä, yritystä tarjota omaa juttua rahakkaalle tuottajalle sekä lopulta rohkeutta ottaa riski ja ryhtyä itse tekemään teatteria pienellä budjetilla ja nopealla aikataululla. Sondheim on sanonut, että hän on yrittänyt laulussa kuvata millaista hänen ja hänen ystäviensä elämä oli 1950-60-luvuilla, kun he yrittivät päästä Broadway-maailmassa eteenpäin ja esille.

Vaikka tietenkin tykkäsin dokumentista aivan valtavasti, voi sitä hieman arvostella selkeän kronologian puuttumisesta. Musikaalit ja laulut tulevat esille "noin suunnilleen" -järjestyksessä, mutta tarkemmat faktat ja teosten ensi-iltavuodet kannattaa katsoa vaikka Wikipediasta. Parasta dokumentissa on kuitenkin se, että Sondheim kertoo itse omasta urastaan ja työstään ja jättää näin hienon ja tärkeän perinnön jälkipolville. Olisi hienoa, jos saisimme muistakin musikaali- ja teatteritaivaan suurnimistä yhtä perusteellisesta haastattelut.

Ennen viimeistä videota vielä pieni hauska sattuma: kirjoitin syksyllä Gypsy-musikaalin "Rose's Turn" -laulun erilaisista versioista ja harmittelin sitä, ettei alkuperäisen Mama Rosen, Ethel Mermanin versiota löydy mistään videomuodossa. Mutta kappas, kuin tilauksesta, Six by Sondheim -dokumentissa näytetäänkin filmiä Mermanin kyseisestä esityksestä! Mikä sattuma! Ja kuten tekstissäni arvelin, vaivaannuttavan kömpelöt strippauseleet ja se takin riisuminen ovat todellakin lähtöisin Mermanin roolisuorituksesta. Oli todella hienoa nähdä tuokin "Rose's Turn" videolla.

Six by Sondheim on hieno, koskettava ja runsas dokumentti, joka antoi minulle paljon, ja johon tulen varmasti palaamaan vielä monia kertoja. Dokumentin trailerin voi katsoa täältä ja lopuksi linkkaan tähän (huonohkon, mutta ainoan löytyneen) videon dokumentin "Opening Doors" -versiosta, jossa esiintyy pari tv-tähteä ja eräs tunnettu säveltäjä-sanoittaja itse. (Laittakaa volyymit kovalle, videon äänenlaatu on heikko.)

Kevät Stephen Sondheimin kanssa

Kokoelma Sondheimin teosten alkuperäislevytyksiä.

Sain alkutalvesta postissa upean paketin.

Eräs tamperelainen rouva oli syksyllä kuullut radio-ohjelman, jossa olin puhunut musikaaleista ja hehkuttanut Stephen Sondheimia. Koska hänellä oli levykirjastossaan runsaasti Sondheimin musikaalien levytyksiä, hän ajatteli että voisin olla kiinnostunut niistä. Ja millaisen paketin hän minulle lähettikään! Suuri pino Sondheimin teosten alkuperäislevytyksiä todella hyvässä kunnossa, omissa kansissaan. Olin nähnyt näiden kansien ja julisteiden kuvia pelkästään kirjoissa ja nyt ne ovat minun omissa käsissäni! Kuva ohessa.

Ainoa huono puoli tässä on, että minulla ei edelleenkään ole LP-levysoitinta, enkä ole päässyt kuuntelemaan levyjä. Olen toki kuunnellut noita samoja levytyksiä Spotifysta, mutta kyllä minun silti täytyy hankkia LP-soitin - aivan pian. Lämmin kiitos vielä kerran Irmalle Tampereelta näistä levyistä!

Blogini syksyllä julkaistut tekstit sivusivat monta kertaa Stephen Sondheimia tai puhuivat hänen teoksistaan. En kuitenkaan kirjoittanut yhtäkään tekstiä, joka olisi keskittynyt yksinomaan Sondheimiin henkilönä ja esitellyt hänet sellaisille, jotka eivät Sondheimia tunne. Sydäntäni lämmittäneen levypaketin myötä päätin, että Stephen Sondheimin täytyy olla ensimmäisen tauon jälkeisen kirjoitukseni aihe. (Sitä paitsi Sondheimin syntymäpäivä on ensi viikolla.)

Nuori Stephen Sondheim

Stephen Sondheim (s. 22.3.1930) on kiistämättä eräs 1900-luvun tärkeimmistä musikaalisäveltäjistä ja -sanoittajista. Olen aiemmin kirjoittanut Rogersista ja Hammersteinista, mutta 1900-luvun amerikkalaisesta musikaalihistoriasta puhuttaessa Sondheimia ei voida sivuuttaa. Hän itseasiassa oli Oscar Hammerstein II:n eräänlainen oppipoika: hän ystävystyi nuorena Hammersteinin pojan kanssa ja sai samalla Oscarista itselleen varaisän, joka ohjasi Broadwaysta innostunutta nuorta Stepheniä tiukasti mutta ymmärtäväisesti. (Sondheim kertoo suhteestaan Hammersteiniin monissa haastatteluissa, esimerkiksi tässä videossa, alkaen kohdasta n.1:20.)

Vaikka Sondheim oli alusta lähtien suuntaunut säveltämiseen ja sanoittamiseen yhdessä, hänen ensimmäinen merkittävä Broadway-työnsä oli West Side Storyn sanoittaminen Leonard Bernsteinin säveltäessä musiikin. West Side Storyn menestyksen myötä Sondheim pääsi tekemään sanoituksia esimerkiksi sellaisiin teoksiin kuin Gypsy (1959) ja Do I Hear a Waltz? (1965), mutta Sondheimin mukaan pelkkien sanoitusten tekeminen oli hänelle epätyydyttävää. Soindheimin ensimmäinen Broadwaylle tuotettu teos, johon hän teki sekä musiikin että sanoituksen oli A Funny Thing Happened on the Way to the Forum (1962).

Sondheimin ura lähti kuitenkin todelliseen nousuun vasta 1970-luvun musikaalien myötä, jotka hän teki yhdessä ohjaaja Harold Princen kanssa. Company (1970), Follies (1971), Kesäyön hymyilyä (A Little Night Music, 1973) ja Pacific Overtures (1976) olivat kaikki aivan omanlaisiaan taideteoksia ja uutta luovia Broadway-menestyksiä: Companysta Sondheim sai esimerkiksi ensimmäisen Tony-palkintonsa. (Olen kirjoittanut Companysta aiemminkin.)

Sondheim 1970-luvulla.

Sondheimin tuottelias 1970-luku päättyi julmaan ja hurjaan mustaan musikaaliin: kostoa hautovasta murhaajaparturista kertova Sweeney Todd (1979) on nykyään varmasti tuttu Tim Burtonin elokuvaversion kautta, mutta monet pitävät sitä Sondheimin hienoimpana ja täyteläisimpänä teoksena. Sweeneyn makuun pääsee erinomaisesti Sondheimin itsensä johdattamana tämän videon alkuminuuteilla.

Mutta jos kysytään Sondheim-faneilta, mikä on Sondheimin tuotannon paras musikaali, on vastauksia yhtä monta kuin musikaalejakin. Sunday in the Park with George (1984) voitti Sondheimille Pulitzer-palkinnon ja vaikka Merrily We Roll Along (1981) oli kaupallinen floppi, on silläkin vankka fanijoukkonsa. Amerikan presidenttien salamurhaajista kertova Assassins (1990) on Sondheimin tuotannossa aivan myös omanlaisensa, Into the Woods (1987) hyödyntää Grimmin veljesten satuja ja Passion (1994) on mielestäni ehkä Sondheimin romanttisin ja tunteellisin teos - hymyilevän pintakuoren alla piikikkään Kesäyön hymyilyn lisäksi. Vaikka minusta tuntuu, että kaikista Sondheimin musikaaleista löytää lähes jokaisella kuuntelukerralla uusia herkullisia sointukulkuja ja riimejä, tulee Companylla silti olemaan aina aivan erityinen paikka sydämessäni. (Vietin viime kesäni graduni ja siihen liittyen kolmen musikaalin, West Side Storyn, Companyn ja The Phantom of the Operan, parissa.)

Stephen Sondheim

Sondheimin teosten musikki on mielestäni melko tunnistettavaa - ainakin sitten kun sitä on tottunut kuulemaan. Se on samaan aikaan melodista ja jännitteistä, se on täynnä yllättäviä sointukulkuja ja musiikillisia kaaria, jotka saattavat jäädä ilmaan tai jatkua seuraavaan teemaan ilman varsinaista purkausta ja kaaren päätöstä. Sondheimin musiikillinen tyyli myös vaihtelee musikaalista toiseen, koska musiikki on aina tiukasti kiinni teoksen teemassa ja ilmentää sitä niin hienosti kuin musikaali vain voi. Mutta silti esimerkiksi Kesäyön hymyilyn erilaisten valssitahtien, Companyn sykkivän kaupungin taustahälymusiikin ja Pacific Overturen japanilaistyylisten harmonioiden takaa löytyy jotain yhteistä, sondheimilaista.

Sondheimin musikaalien eräs tunnuspiirre on myös se, ettei niistä ole jäänyt käytännössä ollenkaan hittejä, jotka ihmiset tunnistaisivat ja joita esitettäisiin irrallaan teoksista. Sondheimin ainoa lukuisia kertoja levytetty hitti on Kesäyön hymyilyn "Send in the Clowns", jonka esitysversiot ovat yhtä erilaisia kuin niiden esittäjät. Sondheimin kirjoittamat musikaalilaulut on kirjoitettu aina niin tiukasti tiettyyn teokseen, tietylle henkilölle ja tiettyyn kohtaukseen, että niitä on todella vaikea irrottaa kontekstistaan sisällön ja muodon kärsimättä. Kirjoittaessaan lauluja Sondheim on sanonut näkevänsä itsensä eräänlaisena näytelmäkirjoittajana: hän ei halua kirjoittaa näyttelijöille pelkkiä lauluja vaan mielummin kohtauksia, joita näytellä. Joten otettiinpa lähes mikä tahansa Sondheimin lauluista, siinä on aina draamallinen alku, keskikohta ja loppu, ja jotain kiinnostavaa esittäjänsä esittää.

Kuten tämänkin tekstin pituudesta huomaa, on Sondheimin ura ja teosten sarja aikamoinen paketti. Mistä sitten aloittaa tutustuminen Sondheimiin? Itse ihastuin häneen alunperin jumittuessani katsomaan Companyn vuoden 2006 Broadway-versiota 10 minuutin pätkissä Youtubesta. Joku toinen on ehkä saanut Sondheim-herätyksen Sweeney Toddin elokuvaversion kautta. Kuten sanottu, Sondheimin tuotannossa on niin paljon niin erilaista materiaalia, että todennäköisesti jokainen löytää jotain itseään kiinnostavaa tai liikuttavaa. Selaamalla blogiani taaksepäin löydätte monen monta jo aiemmin linkkaamaani Sondheimin laulua - voitte ehkä aloittaa niistä, tai sitten tästä seuraavasta videosta:

Pulitzer-palkitun Sunday in the Park With George -musikaalin nimikappale teoksen alussa tiivistää hienosti monta musikaalin teemaa. Musikaali kuvaa ranskalaista taidemaalaria Georges Seuratia, joka edusti pointillismin tyylisuuntaa ja pointillismin pisarointi kuuluu upeasti Sondheimin musiikissa. Samalla kohtaus pohjustaa Geroges'n ja tämän rakastajattaren välistä ristiriitaa: miehen keskittyessä taiteeseensa ja luomiseen, nainen jää huomiotta hikoilemaan auringonpaisteessa. Alkuperäisversion tähtinä, ja tässä videossa, olivat Bernadette Peters ja Mandy Patinkin.

Alla olevan videon myötä toivotan kaikille aurinkoisia kevätpäiviä puistoissa, ja nautinnollista tutustumista Sondheimiin!

Pyjama päälle ja musikaalikomedia pyörimään!

Mikä sopisikaan paremmin harmaaseen sunnuntain alkuiltaan kuin 1950-luvun musikaalikomedia? Päätin tänään sanoa piutpaut velvollisuuksille ja viettää lokoisan ja virkistävän sunnuntain musikaalien seurassa. Tällä kertaa katseltavaksi valikoitui musikaalielokuva Pyjamaleikki (The Pajama Game 1954, elokuva 1957), jonka tarina seuraa todella klassista kaavaa: poika tapaa tytön - he rakastuvat - ilmenee vaikeuksia - vaikeudet selviävät ja rakkaus voittaa. Pyjamaleikissä on hauskaa se, että romanttisen (musikaali)komedian juoni on sijoitettu tapahtuvaksi pyjamatehtaalle(!) ja rakastumassa toisiinsa ovat uusi pomo ja pyjamatyöntekijöiden ammattiyhdistystä edustava tehtaan luottamusnainen. Elokuvassa pätevää ja työläisten oikeuksista välittävää luottamusnaista esittää ihastuttava Doris Day ja naiseen rakastuvaa uutta pomoa esittää John Raitt.

Doris Day Pyjamaleikissä

1950-luvun parhaissa musikaalikomedioissa on runsaasti mainioita lauluja, tanssi- ja musiikkinumeroita sekä melko nokkelaa sanailua. Tämä pätee myös Pyjamaleikkiin, jossa huumori rakentuu erityisesti hauskoille henkilöhahmoille ja heidän välisille tapahtumilleen. Juonen ytimessä on työläisten vaatimus 7 ja ½ sentin palkankorotuksesta, jota tehtaan omistaja ei halua työläisille antaa. Uusi pomo saa kuitenkin lopulta selville, että omistaja on merkannut palkakorotuksen jo tilikirjoihin, mutta korjannut rahat omaan pussiinsa. Tämän avulla luottamusnainenkin voi tunnustaa rakkautensa pomoon ja kaikki päättyy onnellisesti. Aiheestaan huolimatta musikaali ei ole yhtään poliittinen, päin vastoin, asiat selviävät melko helposti, eikä todellista juopaa työläisten ja omistajien välille juuri rakenneta.

Pyjamaleikki on hauska ja klassinen musikaalikomedia, mutta sen lisäksi teoksen tekijäkaartiin kuuluu muutamia 1900-luvun musikaalihistorian merkittävimpiä miehiä.

• Ohjaaja George Abbott oli amerikkalaisen musiikkiteatterin suurmiehiä, joka työskenteli yhdeksällä vuosikymmenellä muun muassa ohjaajana, tuottajana, käsikirjoittajana ja näytelmäkirjailijana. Useimmat Abbottin musikaaleista ovat suomalaiselle yleisölle melko tuntemattomia, mutta amerikkalaisessa kontekstissa ja 1930-1960-luvun musikaaleista puhuttaessa Abbott oli vaikuttamassa monen klassikon syntyyn. Wikipediasta löytyy hyvä lista hänen teoksistaan ja sitä kautta pääsee taas eteenpäin katsomaan yksittäisten teosten sisältöjä ja muita tekijöitä.
   
• Koreografi Bob Fosse on myös yksi amerikkalaisen musikaalihistorian tärkeistä ohjaaja-koreografeista. Fossen käsialaa (ohjaus ja koreografia) ovat esimerkiksi musikaalit How to Succeed in Business Without Really Trying (1961), Sweet Charity (1966) ja Chicago (1975). Lisäksi Fosse ohjasi Cabaret-musikaalin elokuvaversion (1972) ja voitti ohjauksestaan Oscarin.
  
  
• Tuottaja Harold Prince on eräs omista suosikkihenkilöistäni amerikkalaisessa musikaalihistoriassa. (Stephen Sondheimilla on minun listassani ykköspaikka, mutta Prince tulee ehkä jo kakkosena.) Prince aloitti 1950-luvulla tuottajana, ja Pyjamaleikin lisäksi hän oli tuottamassa esimerkiksi sellaisia klassikkoja kuin West Side Story (1957) ja Viulunsoittaja katolla (Fiddler on the Roof 1964). Vähitellen Prince siirtyi myös ohjaamaan musikaaleja ja hänen alkuperäisohjauksiaan olivat muun muassa musikaalit Cabaret (1966), Zorbas (Zorba, 1968), Company (1970), Kesäyön hymyilyä (A Little Night Music, 1973), Sweeney Todd (1979), Evita (1979) ja The Phantom of the Opera (1986). Princen yhteistyö George Abbottin, Stephen Sondheimin sekä Andrew Lloyd Webberin kanssa tuotti upeita musikaaleja, joista todella monet ovat kestäneet hienosti aikaa ja jäävät varmasti musikaalihistorian kaanoniin.

Pyjamaleikki on siis hauskalla tavalla yhdistelmä musikaalin suurmiesten yhteisvaikutusta ja elokuvaversion tietenkin kruunaa suurnainen Doris Day! Videoklipiksi haluan nostaa elokuvan alussa olevan "Racing With the Clock" -laulun, jossa kuvataan pyjamatehtaan työläisten arkea esimesten painostaessa kiirehtimään. Jaa-a, monessakohan vaatetehtaassa on näin värikästä väkeä tai näin synkronoidut työoloista valittavat laulut ja tanssit?