Disneyn Tarzan Helsingin Kaupunginteatteriin

Kirjoitin aiemmin tänä syksynä tekstin Disney-musikaaleista ja elokuvaaleista liittyen Jyväskylän kaupunginteatterin Shrek-musikaaliin. Lisäksi edellisessä kirjoituksessani Suomen Kansallisoopperaan tulevasta The Phantom of the Operasta esitin (retorisen) kysymyksen, millaisella ohjelmistolla Helsingin Kaupunginteatteri mahtaa tulevina vuosina kilpailun kiristyessä vastata muiden Helsingin isojen talojen musikaalitarjontaan. (Svenska Teaternissa saa syksyllä 2014 ensi-iltansa ABBA-lauluihin tehty Mamma Mia!) Ja ensimmäinen vastaus kysymykseeni tuli viime viikolla: HKT:n kevään 2014 musikaali on koko perheelle tarkoitettu Disneyn Tarzan, joka on tehty Disneyn oman animaation pohjalta, joka taas puolestaan perustuu alunperin Tarzan-romaaniin ja -elokuviin. Isojen talojen keskinäisessä kilpailussa Disney on itse asiassa juuri se nimi, joka voi kilpailla tunnettuudessa ja kassamagneettisuudessaan ABBA:n ja Lloyd Webberin kanssa. (Vaikka nämä edellämainitut teokset eivät tulekaan ensi-iltoihin samaan aikaan, niin tajuatte varmaan pointin...)

Tarzan on kaikille tuttu aihe, Disney-animaation faneille tuttu juoni ja pop-tähti Phil Collinsin musiikkia, varmaa ja taattua hyvin myyvää viihdettä, eikö niin? En sano että tämä olisi huono valinta ollenkaan, mutta syyskuussa kuvailemani skeptisyys Disney-musikaaleja kohtaan ei ole juuri muuttunut. Olen edelleen sitä mieltä, että "mitä enemmän valmiista viihdetuotteista tehdään uusia versioita esimerkiksi juuri teatteriin, sitä vähemmän jää tilaa aidosti uusille ja kiinnostaville musikaaleille, jotka on tehty lähtökohtaisesti juuri teatterimusikaaleiksi", kuten syyskuussa kirjoitin.

Henkilökohtaisesti olen pettynyt, että tarjolla on taas jotain minun mielestäni näin epäkiinnostavaa kuin koko perheen Disney-musikaali, mutta yritän samalla ajatella, että jos tämä teos tuo edes muutaman lapsen tai nuoren ensimmäistä kertaa teatteriin ja he nauttivat kokemastaan, on se sen arvoista. Lisäksi teattereiden ja varsinkin suurten näyttämöiden ohjelmistopolittiikka ja -valinnat ovat niin vaikea aihe, että siitä ei parane sanoa tässä tekstissä mitään. (Oma teksti sille sitten joskus...)

Tarzanista tulee varmasti taas laadukas ja hyvin tehty, hieno musikaaliesitys. Eräs todella positiivinen seikka on se, että esityksen koreografian tekee suomalaisen tanssiteatterin äiti ja kuningatar, Marjo Kuusela. Kuusela on mestarillinen kertomaan tarinaa liikeen avulla ja hänen luomansa hahmot eläviä ja liikekieli kaunista katsottavaa. Kuuselan poika Oula Kitti tekee esitykseen ilmeisesti taistelu- ja akrobatiakoreografian. Jotain Disney-kaavasta poikkeavaa siis toivottavasti luvassa.

Tämän pienen ja sekavan tekstin päätteeksi linkkaan videon, joka on mielestäni melkein yhtä sekava. Alla oleva Broadway-Tarzanin esittelytraileri ei ole ollenkaan niin hieno tai hyvin tehty kuin vaikka The Lion Kingin mainosvideot, mutta tästä saa varmasti jotain käsitystä millainen teos Helsinkiin on tulossa.

(Tarzan HKT:n sivuilla, katso täältä.)

Phantom valtaa Suomen Kansallisoopperan syksyllä 2015

Musikaalin virallinen logo (Wikipedia)

Menneen viikon ehdottomasti suurin musikaaliuutinen oli, että Suomen Kansallisooppera tekee version yhdestä maailman kuuluisimmasta musikaaleista, Andrew Lloyd Webberin The Phantom of the Operasta (1986). Kansalliooppera on tehnyt viimeksi musikaalia vuonna 1997 (Sondheimin Sweeney Todd), joten oopperan musikaalisuunnitelmat ja -uutiset eivät todellakaan ole jokapäiväisiä. Tulen todennäköisesti kirjoittamaan tulevasta Phantom-produktiosta myöhemminkin, mutta halusin nyt kirjoittaa ylös ensimmäisiä ajatuksiani uutiseen liittyen. Uutisessa ja tulevassa produktiossa on muutamia sellaisia seikkoja, jotka heti kiinnittivät huomioni ja saivat ajatukset ja kysymykset heräämään. Ensinäkin Kansallisooppera on saanut megamusikaali-Phantomista niin sanotut non-replica-oikeudet, eli heidän ei tarvitse tehdä suoraa kopiota alkuperäisestä musikaaliesityksestä. Toinen kiinnostava piirre on, ettei musikaalia suomenneta, vaan se esitetään alkuperäiskielellä englanniksi. Näin suurella musikaalisatsauksella Kansallisooppera asettaa itsensä myös mielenkiintoiseen kilpailutilanteeseen Helsingin perinteisten ja suurten musikaalitalojen, Helsingin Kaupunginteatterin ja Svenska Teaternin, kanssa. Viimeisimpänä muttei vähäisimpänä asiana jäin miettimään Phantomin dramaturgisia haasteita ja sen aikansa elänyttä naiskuvaa: olisiko mahdollista, että vuonna 2015 uudessa, suomalaisen naisen (Tiina Puumalainen) ohjauksessa musikaalista saataisiin sellainen versio, jossa naispäähenkilö Christinen ei tarvitsisi olla pelkkä kirkasääninen, viaton nukke?

Andrew Lloyd Webberin The Phantom of the Opera on ehkä maailman menestynein musikaali (katso vaikka täältä), ja Broadwaylla pisimpään esitetty musikaali kautta aikojen. Se on malliesimerkki megamusikaalista, jota on esitetty samalla visuaalisuudella ja ohjauksellisella konseptilla ympäri maailman vuosi kausia. Suomen Kansallisooppera saa kuitenkin tehdä Phantominsa haluamallaan tavalla. Kansallisooppera on vasta viides paikka, jolle tällainen non-replica-oikeus on myönnetty; aiemmat Phantom-kaavasta poikkenneet esitykset ovat olleet Unkarissa, Puolassa, Uudessa-Seelannissa sekä Englannissa Phantomin 25-juhlavuotisesitys. (Phantomin virallista kopiota on kuitenkin esitetty melkein 30 maassa ympäri maailman. Katso Wikipedia.) Tämä tekee Kansallisoopperan tulevasta esityksesta huomattavasti kiinnostavamman: tulossa on Lloyd Webberin menestysmusikaali, jota kukaan ei ole vielä nähnyt! Musiikki ja teksti ovat toki samat, mutta kun suomalaiset suunnittelijat (Teppo Järvinen, Marjaana Mutanen ja Timo Alhanen) saavat tehdä visuaalisuuden ja ohjaus tulee olemaan uusi, niin voimme odottaa tuoretta näkemystä teoksesta.  Phantomin alkuperäinen ohjaus on suuresti kunniottamani Harold Princen käsialaa, mutta se on todella vuodelta 1986 ja melkein 30 vuodessa maailma, teatteri ja musikaalit ovat ehtineet muuttua paljon. Hienoa siis nähdä uutta kotimaista tulkintaa tällaisesta klassikosta, toivottavasti tekijät uskaltavat tehdä tarpeeksi rohkeita ja omannäköisiään ohjaus- ja tyylivalintoja.

Phantom on eräs "oopperamaisimmista" musikaaleista, joita tiedän. Sen tapahtumapaikkana on ooppera, se sisältää kolme Lloyd Webberin säveltämää pastissioopperapätkää ja osa musikaalin lauluista vaatii oopperalaulajien tasoista laulutaitoa. On hauskaa, että Suomessa Phantom esitetään juuri Kansallisoopperan lavalla. Myös päätös esittää musikaali englanniksi lähentää Phantomia oopperoihin, jotka Suomessa lähes aina esitetään alkuperäiskielellä ja tekstityslaitteen kanssa. En voi lakata miettimästä, millainen suomennos musikaalista olisi kuitenkin voitu tehdä. Erityisesti mietin tiettyjen laulujen mahdollisia suomennoksia: millä tavalla hyvä suomentaja olisi kääntänyt Phantomin maailmankuulut hittilaulut: "All I Ask of You", "Music of the Night" tai musikaalin nimikappaleen "The Phantom of the Opera"? Rehellisesti olen sitä mieltä, että Charles Hartin alkuperäiset laulujen sanoitukset ovat pääosin aika typeriä ja liian yleisiä, ja ne sopivat paremmin radiosoittoon pop-hiteksi kuin musikaalin osaksi. Siksikin olisi ollut kiinnostavaa kuulla hyvän kääntäjän näkemys näistä sanoituksista: olisiko suomenkieliseen tekstiin vuotu tuoda jotain pientä lisää vai olisiko tekstit käännetty yhtä latteiksi loruiksi kuin alkuperäiset? Tulevan produktion kannalta voi olla kuitenkin parempi että esityskieli on englanti, koska monet suomalaiset ovat nähneet alkuperäisen Phantomin Lontoossa tai New Yorkissa, tuntevat sen laulut ja tekstin jo varsin hyvin ja ovat jo valmiiksi täysverisiä Phantom-faneja.

Svenska Teatern ilmoitti aiemmin tänä syksynä tuovansa maailmankuulun ja elokuvanakin tunnetun ABBA:n musiikkiin perustuvan Mamma Mia! -musikaalin Suomeen syksyllä 2014. (Ks.lisää produktion nettisivuilta täältä.) Ja nyt Ooppera julkisti The Phantom of the Operansa syksylle 2015. Helsingin suomenkielistä musikaalitarjontaa on hallinnut tähän saakka Helsingin Kaupunginteatteri omilla suurtuotannoillaan, mutta nämä uutiset jättävät Kaupunginteatterin nyt altavastaajan asemaan. On hyvin kiinnostavaa seurata, mitä musikaaleja Kaupunginteatterin ohjelmistoon on suunniteltu tuleville vuosille ja miten ne pystyvät vastaamaan Mamma Mian ja Phantomin haasteeseen. HKT on onnistunut aiemmin tuomaan uusia ja kiinnostavia Broadway-musikaaleja Helsinkiin melko tuoreeltaan (Spring Awakening, Wicked, Next to Normal), mutta muutaman viime vuoden aikana suuren näyttämön musikaalit ovat vedonneet ehkä enemmän klassikoista kiinnostuneeseen ja vanhempaan yleisöön (Katri Helena, Viulunsoittaja katolla, Zivago). Jää siis nähtäväksi, millaisilla panoksilla HKT pelaa vuosina 2014-2015 Helsingin kovenevassa musikaalikilpailussa. Ja toisaalta, riittääkö yleisöllä aikaa, intoa ja rahaa käydä useammassa talossa katsomassa suurtuotantoja?

Michael Crawford (Phantom) ja Sarah Brightman
(Christine) musikaalin alkuperäisessä produktiossa.
(Wikipedia)

Viimeinen, mutta ehkä se itseäni eniten kiinnostava asia on Phantomin dramaturgiset "ongelmat". Käytän lainausmerkkejä, koska suurimmalle osalle Phantom-faneista musikaalissa ei varmaankaan ole mitään ongelmia, enkä tahdo väittää että miljoonat katsojat olisivat väärässä. Minun näkökulmastani musikaalissa kuitenkin on tiettyjä draamallisia ja dramaturgisia kyseenalaisuuksia, jotka toivon näkeväni jotenkin uudelleen käsiteltyinä tässä Kansallisoopperan tulevassa produktiossa. The Phantom of the Opera oli yksi kolmesta musikaalista, joita analysoin gradussani vuonna 2011. (Linkki graduuni löytyy yläpalkin Kirjoittajasta-sivulta.) Vaikka kuinka yritin, minun oli gradussani vaikeaa peittää sitä faktaa, että en oikein pidä tästä musikaalista. Syitä tähän ovat erityisesti musikaalin vanhanaikainen ja alentava naiskuva sekä sen tapa ratkaista kiinnostavat henkilöiden väliset jänniitteet ihmeellisillä taikatempuilla, onnettomuuksilla tai näyttämöefekteillä.

Phantomin juoni on yksinkertaisuudessaan kolmiodraama kasvoiltaan epämuodostuneen musiikillisen neron Kummituksen (Phantom), nuoren laulajanurasta haaveilevan tanssijan Christinen ja tämän sulhaskandidaatin, varakreivi Raoulin välillä. Ja jos nyt vielä vähän kärjistän: tässä kolmiodraamassa sulhas-Raoul on komeahko tenoriääninen statisti, jonka tehtävänä on pelastaa viaton sopraanonhempukka järkiavioliittoon yöllisiltä seksuaalisilta (ja musiikillisilta) houkutuksilta, joita ruma, mutta vetoava Kummitus edustaa. Tässä kuviossa Christine, joka on musikaalin naispäähenkilö, jää ihmeellisen tahdottomaksi naisen kuoreksi, joka liikkuu aina siihen suuntaan, mihin mies häntä vetää. Omissa yksinlauluissaan hän haaveilee miehistä (rakastetusta, Kummituksesta, isästään!), eivätkä duetot miesten kanssa synnytä ristiriitatilanteita. Christinelle on kirjoitettu muutama rohkea liike (Kummituksen kasvojen paljastaminen, tämän suuteleminen), mutta niitäkään ei käsitellä mitenkään naisen näkökulmasta tai Christinen ei edes anneta kommentoida omaa toimintaansa, vaan niitä seuraavat näyttämölliset efektit vievät katsojien huomion. Lisäksi musikaalissa Kummituksen ja Christinen välinen suhde on jatkuvasti ladattu seksuaalisuudella ja toisaalta siihen liittyvällä (väki)vallalla ja pakottamisella sekä naisen antautumisella. Seksiä vastaan minulla ei ole mitään, mutta edellä mainittujen yhdistelmä herättää minussa joka kerta inhoa ja ärsytystä kuunnellessani tai katsoessani Phantomia. Uudessakaan produktiossa musikaalin tekstiä ei voi muuttaa, mutta odotan toiveikkaana ja kiinnostuneena, voisiko Kansallisoopperan uusi ohjaus tehdä Christinestä edes vähän paremmin nykynaiselle samastuttavan hahmon. Saa myös nähdä, voisiko uusi ohjaus tuoda ylipäätään henkilöistä enemmän uusia puolia ja tulkintoja esille. Phantom on draamallisesti kuitenkin melko kevyt teos, jossa tärkeässä osassa ovat olleet mieleenpainuvat musiikaalikohtaukset, laulut ja visuaaliset efektit. Olisin iloinen, jos saisimme Kansallisoopperassa nähdä draamallisilta jännitteiltään jotenkin terävöitetyn ja silti visuaalisesti ja musiikillisesti upean produktion.

Gradustani on jo muutama vuosi aikaa ja olen sittemmin oppinut ymmärtämään paremmin niitä asioita, jotka Phantomissa vetoavat yleisöön ja päihdyttävät suuret katsojajoukot Phantomin fanijoukkoihin. Phantom on taitavasti tehty hieno viihdetuote, upea omassa lajissaan. Siksi on oikein mainiota, että saamme nähdä sen Suomessakin muutaman vuoden päästä. Seuraavaksi voikin ruveta miettimään, ketkä laulajat/näyttelijät haluaisi nähdä musikaalin rooleissa ja tietenkin odottamaan lisätietoja tulevasta produktiosta.

Koska olen parjannut useammalle ihmiselle Phantomin musiikkia, on aika vetää sanat osittain takaisin ja korjata, että kyllä minäkin tykkään muutamista kappaleista tässä musikaalissa. Lloyd Webberin musiikki on todella helposti mieleen jäävää hittikamaa ja auttamattoman melodista ja romanttista. Tässä siis minun henk.koht. suosikkini, kaikki pätkät ovat The Phantom of the Opera 25th Anniversary -produktiosta Lontoon Royal Albert Hallista vuodelta 2011. Phantomina Ramin Karimloo ja Christinenä Sierra Bogges.

Kummituksen viettelylaulu "Music of the Night" (bonuksena italiankielinen tekstitys!):




"The Point of no Return" on duetto Kummituksen itse säveltämästä modernista oopperasta "Don Juan Triumphant", jonka hän on kirjoittanut Christinelle (ja itselleen).

Musikaalilaulujen tyyppejä

Palautin eilen graduni lopullisesti yliopistolle tarkastukseen ja olen vihdoin valmistumassa maisteriksi. Tämän kunniaksi ajattelin, että voisin kirjoittaa pienen jutun tänne blogiinkin liittyen graduni aiheeseen. Graduni (eli yliopiston lopputyöni) otsikko on mahtipontinen Laulujen dramaturgiset tehtävät kolmen eri aikakauden musikaaleissa. West Side Story, Company ja The Phantom of the Opera. - ja kuten otsikko kertoo, käsittelin työssäni kolmen em. musikaalin laulujen tekstuaalisia tehtäviä eli sitä, mitä laulujen aikana musikaalissa tekstin tasolla tapahtuu. (Gradu on luettavissa täällä.) Ajattelin poimia kuitenkin tähän blogiin erään yksityiskohdan työstäni: amerikkalaisen musikaalitutkija Richard Kislanin tekemän jaottelun musikaalien keskeisimmistä laulutyypeistä. (Älkää pelästykö, vaikka tämä kirjoitus on selvästi pidempi kuin monet aiemmat - palaan kyllä taas ensi kerralla noihin vähän lyhyempiin teksteihin.)

Kislan esittää teoksessaan The Musical: A Look at The American Musical Theater melko rohkean musikaalilaulujen jaottelun yksinkertaisiin tyyppikategorioihin. En suhtaudu Kislanin jaotteluun aivan kritiikittömästi, mutta mielestäni se on hauska työväline ja näkökulma musikaalien tarkasteluun. Hänen mielestään laulut voidaan jakaa erilaisiin päätyyppeihin, joita ovat balladi (ballad), hurmauslaulu (charm song), huumorilaulu (comedy song), musikaalikohtaus (musical scene), minä olen -laulu (I Am -song), minä tahdon -laulu (I Want -song) sekä erityismateriaali (special material).

Balladit ja hurmauslaulut ovat rakkauslauluja, joissa joko kuvataan rakkautta tai yritetään saada toinen rakastumaan. Rakkausballadeja löytyy varmasti melkein kaikista maailman musikaaleista, mutta hyviä esimerkkejä voi poimia vaikkapa Rogersin ja Hammersteinin klassikoista. Hurmauslaulujen tehtävänä on myös tuottaa mielihyvää yleisölle ja kuvata sitä, että kaikki päättyy lopulta varmasti hyvin. The Sound of Musicin "My Favorite Things" on yksi Kislanin antamista hurmauslaulu-esimerkeistä. Omasta mielestäni The Phantom of the Operan “All I Ask of You” on sekä balladi että erinomainen esimerkki hurmauslaulusta, jonka tarkoitus on tyynnyttää Christinen ohella myös yleisö.

Huumorilaulujen tehtävä on Kislanin mukaan kääntää epäonni tai turhautuminen nauruksi ja vapauttaa siten tunnelmaa.  Eräs esimerkki tällaisesta laulusta on West Side Storyn “Gee, Officer Krupke”, jonka tehtävä musikaalin alkuperäisessä näyttämöversiossa oli purkaa Jetsien tappelun jälkeistä jännitystä ja ahdistusta mustan huumorin keinoin. Huumorilauluja on myös runsaasti muissakin musikaaleissa, varmasti tekin keksitte monta esimerkkiä!

Musikaalikohtauksesta Kislan antaa esimerkiksi West Side Storyn “Tonight-ensemble” -kappaleen, joka yhdistää kaikkien päähenkilöiden odotukset tulevasta illasta yhteen lauluun ja tekee musiikin ja laulunsanojen avulla suuren siirtymän morsiuskaupan rauhasta väkivaltaiseen tappeluun. The Phantom of the Operassa musikaalikohtauksia ovat esimerkiksi "Masquerade" sekä "Notes".

Minä olen- ja minä tahdon -lauluja Kislan ei määrittele tarkemmin, mutta niiden nimet kertovat tyyppien sisällöstä. Hän ei myöskään esittele enempää viimeistä kategoriaansa, erityismateriaalia, mutta se on ilmeisesti vapaa kaikille numeroille, joita ei pystytä määrittelemään miksikään muuksi. Erityismateriaali on itseasiassa minusta Kislanin jaottelun hölmöin osa, se on ns.kaatoluokka, joka osoittaa, että jaottelu ei ole mitenkään täydellinen.

Analysoin gradussani siis kolmea musikaalia, joista keskimmäinen on tässä blogissa aiemminkin mainittu Stephen Sondheimin Company (1970). Company on niin sanottu teemamusikaali, jonka laulut on kirjoitettu tuomaan toisen, usein ristiriitaisen, näkökulman kohtaukseen tai laulua edeltäneeseen dialogiin. Monet Companyn lauluista laulaa joku kohtauksen ulkopuolinen henkilö ja niiden sävy on usein hyvin ironinen. Yllättäen (tai ei) Companyn laulut eivät oikein millään osuneet Kislanin tyyppijaotteluun. Kislan on tehnyt selvästi jaottelunsa Broadwayn kultakauden niin sanottujen yhtenäismusikaalien perusteella ja modernimpi teemamusikaali istuu jaotteluun todella huonosti.

Vaikka Kislanin jaottelussa on omat ongelmansa, eikä se sovi ollenkaan kaikkien musikaalien analysointiin, päädyin gradussani kuitenkin ehdottamaan muutamia lisäyksiä Kislanin kategorioihin. (Lähinnä jotta Kislanin jaottelusta tulisi käyttökelpoisempi ja siksi, että keksin muutaman uuden laulutyypin...)

Ensimmäinen uusista tyypeistä voisi olla ns. viettelylaulu, jonka tehtävänä on saada vastaanottaja ihastumaan tai rakastumaan laulajaan. Viettelylaulu eroaa Kislanin balladeista ja hurmauslauluista siinä, miten laulajan tarkoitus ei ole pelkästään ilmaista omaa tunnettaan, vaan laululla on selkeä suunta ja päämääränä muutoksen aiheuttaminen vastaanottajassa. The Phantom of the Operassa on täydellinen viettelylaulu "Music of the Night" ja lisäksi viettelylaulusta käy esimerkiksi Funny Girlin humoristinen “You are Woman, I Am Man”.

Toinen laulujen lisätyyppi olisi mielipiteenmuodostus- tai päätöksentekolaulu, jonka aikana hahmo yrittää tehdä tai tekee päätöksen häntä vaivaavassa asiassa. Laulua edeltää tai sen aikana käy ilmi hahmon sisäinen tai ulkoisten olosuhteiden aiheuttama ristiriita, johon tarvitaan ratkaisu. Klassinen esimerkki tällaisesta on My Fair Lady -musikaalissa professori Higginsin viimeinen laulu “I’ve Grown Accustomed To Her Face”, jonka aikana Higgins selvittää itselleen tunteensa Elizaa kohtaan.

Kolmas uusi laulutyyppi olisi niin sanottu itsetunnonvahvistuslaulu. Sen tehtävänä on vahvistaa laulajan tai laulajien uskoa itseensä. Tällaisilla lauluilla on samoja ilahduttavia ja toivoa luovia piirteitä kuin Kislanin hurmauslauluilla, mutta itsetunnonvahvistuslaulut eroavat hurmauslaulusta siinä, että niillä on ensisijainen merkitys draaman sisäisessä maailmassa, laulua laulavalle hahmolle. Itse käsitän hurmauslaulut lähinnä yleisöä piristäviksi musiikkinumeroiksi, mutta itsetuntoa vahvistavien laulujen tehtävä on ensin muuttaa hahmoa, jonka kautta vasta yleisön mieli kohoaa. West Side Storyssa tällaisia lauluja ovat porukan yhteistä itsetuntoa ja yhteenkuuluvuutta vahvistavat “Jet Song”, “Cool” ja “America” sekä Marian “I Feel Pretty”. Muista hyvistä itsetunnonvahvistuslauluista olen kirjoittanut tässä blogissa jo aiemmin.

Viimeinen ehdottamani uusi tyyppikategoria on niin sanotut vastalaulut. Vastalaulut esittävät vastakohtaisen näkemyksen tai ristiriidassa olevan kommentin tekstin eli dialogin tasolla tapahtuneisiin asioihin. Teemamusikaali Companyssa lähes kaikkien laulujen ensisijainen tehtävä on toimia tällaisina kohtauksia kommentoivina lauluina, mutta esimerkiksi myös West Side Storyn lauluista “I Feel Pretty” -laulun kepeä huumori luo kylmäävän kontrastin edellisessä kohtauksessa tapahtuneille murhille.  The Phantom of the Operassa eräänlaisena vastalauluna toimii ”The Point of No Return”, jossa Christine laulaa Kummituksen säveltämän oopperan sisällä intohimoista rakkaudentunnustusta tätä kohtaan, vaikka aiemmin tyttö on kertonut pelkäävänsä Kummitusta.

Mutta nyt, hyvät lukijani! Toivoisin teiltä kommentteja Kislanin ja itseni esittämistä tyyppiakategorioista! Kiistäkää ja väittäkää vastaan, tai jos keksitte hyviä esimerkkejä tai uusia tyyppilajeja, niin antakaa tulla! Miltä tällainen kategoriointi teistä vaikuttaa? Fiksua vai tyhmää? Hyödyllistä vai turhaa? Olisin todella kiinnostunut kuulemaan ajatuksianne, koska tiedän että lukijoissa on jo useampia musikaaleihin hyvin perehtyneitä ihmisiä. Tällä kertaa en linkkaa loppuun mitään videota, mutta klikkailkaa tämän tekstin laulujen nimiä, niin pääsette käsiksi videoihin. Hauskoja lauluhetkiä taas itsekullekin!

Musikaalilavalta elokuvatähdeksi

Hugh Jackman

Tiedättehän Hugh Jackmanin - tuon komean australialaislähtöisen elokuvatähden, jonka osa muistaa X-men-elokuvien Wolverinena ja toiset Baz Luhrmannin Australia-elokuvan lihaksikkaana cowboyna? Mutta tiesittekö, että ennen Hollywood-aikojaan Jackman on tehnyt näyttävän uran musikaalitähtenä Australiassa, Iso-Britanniassa sekä Yhdysvalloissa? Olen jo aiemmin linkannut tähän blogiin videon Jackmanista laulamassa Oklahoma!-musikaalin "Rimpsukattoiset kärryt"-laulua (kirjoittajan vapaa suomennos). Entä sitten surusilmäinen, mutta yhtäkaikki hurjan komea näyttelijä Patrick Wilson, joka on viime vuosina nähty elokuvissa Little Children (2006) ja Morning Glory (2010) sekä upeassa HBO-minisarjassa Angels in America (2003). Tiesittekö, että Wilsonkin on ollut jo ennen elokuvauraansa melkoinen musikaalitähti?

Patrick Wilson

Molemmat mainitsemani tähdet ovat tulleet ainakin minulle tutuiksi ensisijaisesti elokuvien kautta, mutta heidän musikaalimenneisyytensä innostaa ja kiinnostaa minua valtavasti. Luulen, että kyse on oikeastaan isommasta asiasta: kiinnostavinta olisi tietää, kenellä kaikilla Hollywood-tähdillä onkin musikaalimenneisyys, joka ei vain koskaan mistään viihdeuutisista käy ilmi? Hyvät lukijani, auttakaa tietämätöntä naista mäessä: keksittekö te lisää supertähdiksi nousseita (elokuva)näyttelijöitä, joilla olisi selvästi tausta musikaalipuolella?

Hugh Jackmanin musikaaliuran kärkiteoksiin käsittääkseni kuuluvat juuri aiemminkin linkattu Lontoon Royal National Theatren Oklahoma! (1998) sekä australialaisen showmiehen Peter Allenin elämäntarinan kertova jukebox-musikaali The Boy from Oz (2003), josta Jackman itseasiassa voitti Tony-palkinnon. Kun edellä mainittu Trevor Nunnin ohjaama Lontoon Oklahoma! siirrettiin Broadwaylle (2002), Hugh Jackmanin aiemmin esittämän Curlyn rooliin palkattiin - hassua kyllä - juuri Patrick Wilson. Sitä ennen Wilson oli nähty Broadwaylla muun muassa Jerry Lukowskina brittielokuvaan perustuneessa The Full Monty -musikaalissa (2001) sekä Carouselin kiertueversion (1996) Billy Bigelow'na. Vuonna 2004 Wilson nähtiin The Phantom of the Operan elokuvaversion Raoulina, mikä oikeastaan hauskalla tavalla linkittää Wilsonin musikaali- ja elokuvaurat toisiinsa. (Ikävää vain, että Raoulin rooli on lähes pelkkää patsastelua, eikä Wilsonilla ole juuri näyteltävää.) Myös Jackman pääsee vihdoin piakkoin yhdistämään vastaavalla tavalla omat musikaali- ja elokuvatähteytensä: Jackman on palkattu näyttelemään Jean Valjeania Les Misérables -musikaalin uudessa elokuvaversiossa (uutinen esimerkiksi Playbillin nettisivuilla). Vaikka en olekaan fanaattinen Les Mis -fani, odotan kyllä innolla Jackmanin ja Russel Crowen(!) näkemistä laulamassa valkokankaalla.

Niin runsas ja monipuolinen historiallisten videopätkien aarreaitta kuin Youtube onkin, en löytänyt oikein mitään edustavaa musikaalipätkää Patrick Wilsonista, joten tyydyn taas vain alleviivaamaan Hugh Jackmanin taituruutta. Tällä kertaa Hugh hassuttelee musikaalipotpurin yhdessä mainion Neil Patrick Harrisin kanssa vuoden 2011 Tony Awardsissa. Neil Patrick Harris on muuten eräs, joka voisi kuulua tähän samaan listaan Jackmanin ja Wilsonin kanssa, mutta palataan häneen ehkä joskus toiste. Nyt kuitenkin hauskanpitoa Tonyissa!