Näytetään tekstit, joissa on tunniste west side story. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste west side story. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Hieno West Side Story Lahdessa

Aivan ensimmäiseksi on sanottava, että West Side Story on eräs lempimusikaaleistani. (Perustietoja musikaalista voi lukea vaikka täältä.) Osaan teoksen myös käytännössä ulkoa, koska se oli yksi graduni analyysiteoksista ja sain lukea tekstiä eestaas ja kuunnella musiikkia uudestaan ja uudestaan. Seuraavaa kirjoitustani Lahden Kaupunginteatterin West Side Story -esityksestä voi lukea tämän näkökulman kautta: olen melko intohimoinen em. musikaalin suhteen, enkä odottanut uudelta Lahden Kaupunginteatterin versiolta paljonkaan. Olin kuitenkin esityksen nähtyäni lähes pelkästään vaikuttunut. Miika Murasen Lahden Kaupunginteatteriin ohjaama West Side Story on todella hyvää ja taitavaa teatterityötä.

Natalil Lintala ja Markku Haussila
Kuva Lauri Rotko /
Lahden Kaupunginteatteri
West Side Story on erityisesti musiikillisesti todella vaikea musikaali ja jo pelkästään siitä suoriutuminen ilman pahempia mokia on kiitoksen aihe. Lahden Kaupunginteatterissa ei kuitenkaan pelkästään suoriuduta, vaan pystytään herättämään musikaali eloon hienolla laulusuorituksilla, tasaisen hyvällä ohjauksella ja toimivalla visuaalisuudella. Jo musikaalin alkusoiton ja prologin aikana voi moni asia mennä pieleen, mutta Lahdessa on pieni, mutta taitava orkesteri sekä hienosti liikkuva ja voimakas ensemble, jotka saavat musikaalin liikkeelle heti ensi metreistä lähtien. Kohtausten kuluessa minut vakuutti erityisesti Vallu Lukka (Riff), Markku Haussila (Tony) ja paljon kehuttu Natalil Lintala (Maria) - kaikki upeaäänisiä ja erinomaisia laulajia. Olen jopa sitä mieltä, että jos West Side Storyn musikaalikohtaukset (tanssi ja laulu) onnistuvat, näyttelijäntyöstä ja ohjauksesta voi antaa paljon anteeksi. Mutta ei lahtelaisessa näyttelemisessä eikä ohjauksessakaan mitään ongelmaa ollut! West Side Storyn "Tonight-ensemble" on yksi haastavimmista ensemble-kohtauksista musikaaleissa, mutta kun ensimmäisen näytöksen lopulla Lahden porukka selvisi siitäkin hienosti, olin täysin myyty: tämä on todella hyvä esitys West Side Storysta, eikä Suomen mittakaavassa voi juuri tämän parempaa toivoa!

Musikaalin kokonaisuudesta näytellyt dialogikohtaukset jäävät vähemmälle huomiolle ja voimakkaat musikaalikohtaukset jäävät tietysti mieleen (varsinkin kun laulut ovat niin tuttuja). Pidin esityksessä erityisesti Haussilan herkästä "Aavistus" (Something's coming) -laulusta sekä Lintalan ja Kaisa Leppäsen (Anita) yhteisestä kohtauksesta "Ei tappajat rakasta / Saan rakastaa" (A Boy Like That / I have A Love). Molemmat olivat erittäin hyviä tulkintoja sekä musiikillisesti että ajatuksellisesti, ja varsinkin jälkimmäinen duetto oli myös ohjauksellisesti kiinnostava. Olen gradussani kirjoittanut, että "A Boy Like That / I Have A Love" on mielestäni yksi West Side Storyn dramaturgisesti tärkeimmistä musiikkinumeroista ja Murasen ohjaus antoi sille tässä esityksessä mielestäni tarpeeksi painoarvoa.

Ensemblen naisille on annettava kunnia hienosti esitetystä "Amerikka" (America) -laulusta, jonka aikana Laura Huhtamaan (Rosalia) tanssitaidot varastivat koko shown. Ohjauksellisesti toinen naisensemblen laulu "Kaunis olo" (I Feel Pretty) oli mielestäni mainio tyttöjen skumppaetkoina (käsittääkseni jotain samantyyppistä on tehty myös Broadwayn vuoden 2009 uusintaversiossa). Hyvien laulajien lisäksi Lahden enseblessa on monta todella taitavaa tanssijaa, jotka toteuttavat Katja Koukkulan ja Jussi Väänäsen koreografista näkemystä hienosti. Tietysti osasta näyttelijöistä huomaa, että tanssi ei ole heidän vakituinen lajinsa, mutta ensemblen kokonaisuudessa pienet kömpelyydet eivät haittaa.

Kati Taitonen, Maiju Saarinen, Henna Wallin,  Kaisa Leppanen, Anni Kajos ja Laura Allonen.
Kuva: Lauri Rotko / Lahden Kaupunginteatteri
West Side Storyn näyttämöversiossa on eräs tyhmä dramaturginen ratkaisu, joka "korjattiin" vuoden 1961 elokuvaversioon. Alkuperäisessä näyttämöversiossa, jonka dramaturgiaa Lahdenkin esitys seuraa, laulu "Cool" on jo ensimmäisessä näytöksessä ennen Sharksien ja Jetsien "sotaneuvottelua" ja tappelua, kun taas komediallinen "Konstaapeli Krupke" (Gee, Officer Krupke) on vasta toisessa näytöksessä tappelun ja kuolemien jälkeen. Yleisön on kuitenkin todella vaikea lähteä mukaan "Krupken" riimittelyyn, ironiseen yhteiskuntakritiikkiin ja komediallisuuteen kun toisen näytöksen yleistunnelma on aivan toisenlainen. Niin hyvin kuin Lahden näyttelijät "Krupken" esittivätkin, jäi siitä puuttumaan yleisön innostus, mikä olisi voinut nostaa laulun erääksi musikaalin parhaista kohtauksista. Elokuvaversion tyyli esittää "Cool" vasta tappelun jälkeen, kun Jetsit yrittävät toipua ystävänsä kuolemasta ja samalla piilotella poliisia, toimii mielestäni myös paremmin kuin ensimmäisen näytöksen kohta laululle. Lahden Kaupunginteatterin esityksessä "Cool" oli kyllä intensiivinen, mutta ehkä se olisi ollut vieläkin latautuneempi toisessa näytöksessä "Krupken" paikalla. Toisaalta silloin emme olisi saaneet kuulla siinä Vallu Lukan (Riff) huikean hienoa baritonia.

Niin paljon kuin Lahden esityksestä pidinkin, keksin muutaman pienen kritisoitavan asian. En erityisemmin perustanut Riffin ja Bernardon kuolemien hidastetusta ja tyylitellystä esittämisestä, ja erityisesti se rupesi häiritsemään kun vertasin tätä ensimmäisen näytöksen lopussa tapahtuvaa tuplakuolemaa koko musikaalin finaaliin, jossa Tony kuolee. Murasen ohjauksessa Riffin ja Bernardon kuolemat olivat saaneet tilaa ja aikaa ja jopa hienon visuaalisen efektin kattorakenteiden laskeutuessa ruumiiden päälle. Tonyn kuolema, joka on ainakin minulle ehdottomasti musikaalin koskettavin kohtaus, kiiruhdettiin kuitenkin aivan liian nopeasti läpi. Tony ehtii huomata Marian, samalla Chino ampuu hänet maahan ja melkein ennen kuin Maria ehtii Tonyn luokse on myös koko muu ensemble paikalla! Missä on tila, aika tai rauha Tonyn kuolla? Keskeinen ongelma oli minulle se, että ensemble tuli samantien lavalle, jolloin fokus hajoaa pääpariskunnasta ja Tonyn kuolemasta liiaksi ympäri näyttämön. Mielestäni kohtauksessa olisi pitänyt antaa enemmän aikaa Marian ja Tonyn viimeiselle kohtaamiselle ja samalla katsojan järkytykselle ja liikutukselle. Loppuun olisi pitänyt saada samanlainen rauha kuin ensimmäisen näytöksen lopetukseen, musiikki antaa sen kyllä myöden.

Yksi Lahden esityksen ohjauksellinen poikkeama musikaalin alkuperäisestä tekstistä tapahtuu myös aivan esityksen lopussa. Alkuperäistekstissä Jetsit ja Sharksit kantavat Tonyn ruumiin yhdessä pois lavalta - osoituksena ymmärryksestä riitansa aiheuttamia seurauksia kohtaan ja toisaalta sovinnon eleenä. Lahden esityksestä tämä katsojalle toivoa ja mahdollista rauhaa symboloiva ele on jätetty pois ja Jetsit kantavat Tonyn ruumiin yksinään, ilman Sharksien apua. Tämä ratkaisu on ehkä paremmin linjassa Bernsteinin musikaalin loppusoinnuksi kirjoittaman piinaavan ja tiukan tritonus-intervallin kanssa (kuuntele täältä), joka ei päästä kuulijaa rauhaan, vaan antaa olettaa, että "tämä sota ei ollut tässä". Mutta siitä huolimatta huomasin kaipaavani edes sitä pientä kathartista sovinnon elettä, joka nyt jäi puuttumaan.

Vallu Lukka, Laura Allonen, Jarkko Miettinen
Kuva: Lauri Rotko / Lahden Kaupunginteatteri
Palatakseni takaisin kehuihin, Sami Parkkisen suomennos oli yksi illan suurimmista positiivisista yllätyksistä. Teksti sujui ja soljui, oli uskollinen alkuperäiselle tekstille, mutta silti esimerkiksi laulujen sanat olivat luontevia, kauniita ja rimmasivat hyvin. Suomennos oli selkeä, mutta siinä oli silti riittävästä runoa ja tähtitaivasta. Esityksen visuaalisuus toimi mielestäni myös hyvin: Minna Välimäen lavastus oli tarpeeksi yksinkertainen ja helposti muunneltava, ja silti toi hyvin New Yorkin kujat ja tiiliseinät lahtelaisen teatterin lavalle. Kari Laukkasen valosuunnittelu toimi lavastuksen kanssa hyvin yhteen. Anne Lasonpalon puvut palvelivat myös tarkoitustaan: Jetsien ja Sharksien jengit erotti puvustuksen perusteella hyvin ja tarpeeksi  nopeasti ja samalla 1950-luvun epookki ja tunnelma olivat mukana. Pientä miinusta annan puertoricolaisten hieman stereotyyppisistä "latinalais"-henkisistä röyhelömekoista. Ihmettelin Anitan hahmolle tehtyä vauvamahaa, joka ilmeisesti ei ole näyttelijän oma, vaan ohjaajan ja/tai pukusuunnittelijan hahmolle luoma "lisäominaisuus". Se tuokin Anitan hahmoon kiinnostavia uusia piirteitä, mutta samalla rikkoo 50-luvun epookin: katolinen tyttö olisi tuossa vaiheessa jo äkkiä naimisissa, eikä esittelisi mahaa noin ylpeänä pystypäin.

Ohjaaja Murasen näkemys siitä, että laulu "Jossain" (Somewhere) tiivistää West Side Storyn sanoman, käy ilmi paitsi käsiohjelmasta, myös hienosti itse esityksestä. Laulun ympärille rakennettu suuri ja kaunis ensemble-kohtaus pysäyttää nopealla tempolla kulkevan tarinan ja antaa tilaa paitsi Tonyn ja Marian rakkaudelle myös katsojan omalle tunnelmoinnille ja herkistymiselle. Valkoisissa vaatteissa tanssittu parikoreografia toimi erittäin hienosti perinteisen dream ballet -kohtauksen paikalla ja ensemblen upeat lauluharmoniat kertosäkeessä saivat tietenkin kyyneleet silmään. Lahden pienehkö orkesteri loisti tässäkin kohtauksessa, kuten oikeastaan läpi koko esityksen. Kapellimestari Antti Vauramo on saanut sovitettua bändilleen hyvän version Bernsteinin sinfonia-musikaalista ja kaikki olennainen on orkestraatiossa paikallaan.

West Side Story on paitsi esiintyjille, myös katsojalle vaikea teos. Lopulta käteen ei jää juuri mitään onnellista, iloista eikä rauhoittavaa ja musiikkiinkin on varmasti ensikuulemalta vaikea päästä sisälle. Myös juoni on todella nopeasti kerrottu ja nuorten salamarakkaus on ehkä aika epäuskottavaa (mutta siitä syyttäkäämme Shakespearea). En ihmettele, että esitys on saanut myös nihkeämpiä arvioita, esimerkiksi täällä ja täällä. Bernsteinin säveltämät harmoniat (kuten em. tritonus) ovat hurjia ja outoja ja musiikin tyylilaji vaihtelee oopperasta lattarirytmien kautta jazziin ja takaisin. Lahden Kaupunginteatterissa tästä vaikeasta teoksesta on saatu kuitenkin paras mahdollinen irti. Esitys on kaikin puolin hienosti, koskettavasti ja taitavasti tehty. Se on samalla uskollinen alkuperäisteokselle ja samalla moderni ja omannäköisensä. Näin pitää suuret klassikkomusikaalit tehdä! Missään vaiheessa esitystä minulle ei tullut vaivaantunut tai vaikea olo, eikä esiintyjien puolesta tarvinut pelätä ("Ylettyykö se sinne korkeimpaan nuottiin...?") vaan esitykseen saattoi vain sukeltaa sisään, eläytyä, nauttia ja tuntea. Tämä oli sen verran upeaa, että jos West Side Story kiinnostaa edes vähän, suosittelen käyntiä Lahdessa. Hienoa työtä, kiitos!

Produktion nettisivut löydät täältä.

Traileri:




perjantai 16. maaliskuuta 2012

Kevät Stephen Sondheimin kanssa

Kokoelma Sondheimin teosten alkuperäislevytyksiä.
Sain alkutalvesta postissa upean paketin.

Eräs tamperelainen rouva oli syksyllä kuullut radio-ohjelman, jossa olin puhunut musikaaleista ja hehkuttanut Stephen Sondheimia. Koska hänellä oli levykirjastossaan runsaasti Sondheimin musikaalien levytyksiä, hän ajatteli että voisin olla kiinnostunut niistä. Ja millaisen paketin hän minulle lähettikään! Suuri pino Sondheimin teosten alkuperäislevytyksiä todella hyvässä kunnossa, omissa kansissaan. Olin nähnyt näiden kansien ja julisteiden kuvia pelkästään kirjoissa ja nyt ne ovat minun omissa käsissäni! Kuva ohessa.

Ainoa huono puoli tässä on, että minulla ei edelleenkään ole LP-levysoitinta, enkä ole päässyt kuuntelemaan levyjä. Olen toki kuunnellut noita samoja levytyksiä Spotifysta, mutta kyllä minun silti täytyy hankkia LP-soitin - aivan pian. Lämmin kiitos vielä kerran Irmalle Tampereelta näistä levyistä!

Blogini syksyllä julkaistut tekstit sivusivat monta kertaa Stephen Sondheimia tai puhuivat hänen teoksistaan. En kuitenkaan kirjoittanut yhtäkään tekstiä, joka olisi keskittynyt yksinomaan Sondheimiin henkilönä ja esitellyt hänet sellaisille, jotka eivät Sondheimia tunne. Sydäntäni lämmittäneen levypaketin myötä päätin, että Stephen Sondheimin täytyy olla ensimmäisen tauon jälkeisen kirjoitukseni aihe. (Sitä paitsi Sondheimin syntymäpäivä on ensi viikolla.)
Nuori Stephen Sondheim

Stephen Sondheim (s. 22.3.1930) on kiistämättä eräs 1900-luvun tärkeimmistä musikaalisäveltäjistä ja -sanoittajista. Olen aiemmin kirjoittanut Rogersista ja Hammersteinista, mutta 1900-luvun amerikkalaisesta musikaalihistoriasta puhuttaessa Sondheimia ei voida sivuuttaa. Hän itseasiassa oli Oscar Hammerstein II:n eräänlainen oppipoika: hän ystävystyi nuorena Hammersteinin pojan kanssa ja sai samalla Oscarista itselleen varaisän, joka ohjasi Broadwaysta innostunutta nuorta Stepheniä tiukasti mutta ymmärtäväisesti. (Sondheim kertoo suhteestaan Hammersteiniin monissa haastatteluissa, esimerkiksi tässä videossa, alkaen kohdasta n.1:20.)

Vaikka Sondheim oli alusta lähtien suuntaunut säveltämiseen ja sanoittamiseen yhdessä, hänen ensimmäinen merkittävä Broadway-työnsä oli West Side Storyn sanoittaminen Leonard Bernsteinin säveltäessä musiikin. West Side Storyn menestyksen myötä Sondheim pääsi tekemään sanoituksia esimerkiksi sellaisiin teoksiin kuin Gypsy (1959) ja Do I Hear a Waltz? (1965), mutta Sondheimin mukaan pelkkien sanoitusten tekeminen oli hänelle epätyydyttävää. Soindheimin ensimmäinen Broadwaylle tuotettu teos, johon hän teki sekä musiikin että sanoituksen oli A Funny Thing Happened on the Way to the Forum (1962).

Sondheimin ura lähti kuitenkin todelliseen nousuun vasta 1970-luvun musikaalien myötä, jotka hän teki yhdessä ohjaaja Harold Princen kanssa. Company (1970), Follies (1971), Kesäyön hymyilyä (A Little Night Music, 1973) ja Pacific Overtures (1976) olivat kaikki aivan omanlaisiaan taideteoksia ja uutta luovia Broadway-menestyksiä: Companysta Sondheim sai esimerkiksi ensimmäisen Tony-palkintonsa. (Olen kirjoittanut Companysta aiemminkin.)

Sondheim 1970-luvulla.
Sondheimin tuottelias 1970-luku päättyi julmaan ja hurjaan mustaan musikaaliin: kostoa hautovasta murhaajaparturista kertova Sweeney Todd (1979) on nykyään varmasti tuttu Tim Burtonin elokuvaversion kautta, mutta monet pitävät sitä Sondheimin hienoimpana ja täyteläisimpänä teoksena. Sweeneyn makuun pääsee erinomaisesti Sondheimin itsensä johdattamana tämän videon alkuminuuteilla.

Mutta jos kysytään Sondheim-faneilta, mikä on Sondheimin tuotannon paras musikaali, on vastauksia yhtä monta kuin musikaalejakin. Sunday in the Park with George (1984) voitti Sondheimille Pulitzer-palkinnon ja vaikka Merrily We Roll Along (1981) oli kaupallinen floppi, on silläkin vankka fanijoukkonsa. Amerikan presidenttien salamurhaajista kertova Assassins (1990) on Sondheimin tuotannossa aivan myös omanlaisensa, Into the Woods (1987) hyödyntää Grimmin veljesten satuja ja Passion (1994) on mielestäni ehkä Sondheimin romanttisin ja tunteellisin teos - hymyilevän pintakuoren alla piikikkään Kesäyön hymyilyn lisäksi. Vaikka minusta tuntuu, että kaikista Sondheimin musikaaleista löytää lähes jokaisella kuuntelukerralla uusia herkullisia sointukulkuja ja riimejä, tulee Companylla silti olemaan aina aivan erityinen paikka sydämessäni. (Vietin viime kesäni graduni ja siihen liittyen kolmen musikaalin, West Side Storyn, Companyn ja The Phantom of the Operan, parissa.)

Stephen Sondheim
Sondheimin teosten musikki on mielestäni melko tunnistettavaa - ainakin sitten kun sitä on tottunut kuulemaan. Se on samaan aikaan melodista ja jännitteistä, se on täynnä yllättäviä sointukulkuja ja musiikillisia kaaria, jotka saattavat jäädä ilmaan tai jatkua seuraavaan teemaan ilman varsinaista purkausta ja kaaren päätöstä. Sondheimin musiikillinen tyyli myös vaihtelee musikaalista toiseen, koska musiikki on aina tiukasti kiinni teoksen teemassa ja ilmentää sitä niin hienosti kuin musikaali vain voi. Mutta silti esimerkiksi Kesäyön hymyilyn erilaisten valssitahtien, Companyn sykkivän kaupungin taustahälymusiikin ja Pacific Overturen japanilaistyylisten harmonioiden takaa löytyy jotain yhteistä, sondheimilaista.

Sondheimin musikaalien eräs tunnuspiirre on myös se, ettei niistä ole jäänyt käytännössä ollenkaan hittejä, jotka ihmiset tunnistaisivat ja joita esitettäisiin irrallaan teoksista. Sondheimin ainoa lukuisia kertoja levytetty hitti on Kesäyön hymyilyn "Send in the Clowns", jonka esitysversiot ovat yhtä erilaisia kuin niiden esittäjät. Sondheimin kirjoittamat musikaalilaulut on kirjoitettu aina niin tiukasti tiettyyn teokseen, tietylle henkilölle ja tiettyyn kohtaukseen, että niitä on todella vaikea irrottaa kontekstistaan sisällön ja muodon kärsimättä. Kirjoittaessaan lauluja Sondheim on sanonut näkevänsä itsensä eräänlaisena näytelmäkirjoittajana: hän ei halua kirjoittaa näyttelijöille pelkkiä lauluja vaan mielummin kohtauksia, joita näytellä. Joten otettiinpa lähes mikä tahansa Sondheimin lauluista, siinä on aina draamallinen alku, keskikohta ja loppu, ja jotain kiinnostavaa esittäjänsä esittää.

Kuten tämänkin tekstin pituudesta huomaa, on Sondheimin ura ja teosten sarja aikamoinen paketti. Mistä sitten aloittaa tutustuminen Sondheimiin? Itse ihastuin häneen alunperin jumittuessani katsomaan Companyn vuoden 2006 Broadway-versiota 10 minuutin pätkissä Youtubesta. Joku toinen on ehkä saanut Sondheim-herätyksen Sweeney Toddin elokuvaversion kautta. Kuten sanottu, Sondheimin tuotannossa on niin paljon niin erilaista materiaalia, että todennäköisesti jokainen löytää jotain itseään kiinnostavaa tai liikuttavaa. Selaamalla blogiani taaksepäin löydätte monen monta jo aiemmin linkkaamaani Sondheimin laulua - voitte ehkä aloittaa niistä, tai sitten tästä seuraavasta videosta:

Pulitzer-palkitun Sunday in the Park With George -musikaalin nimikappale teoksen alussa tiivistää hienosti monta musikaalin teemaa. Musikaali kuvaa ranskalaista taidemaalaria Georges Seuratia, joka edusti pointillismin tyylisuuntaa ja pointillismin pisarointi kuuluu upeasti Sondheimin musiikissa. Samalla kohtaus pohjustaa Geroges'n ja tämän rakastajattaren välistä ristiriitaa: miehen keskittyessä taiteeseensa ja luomiseen, nainen jää huomiotta hikoilemaan auringonpaisteessa. Alkuperäisversion tähtinä, ja tässä videossa, olivat Bernadette Peters ja Mandy Patinkin.

Alla olevan videon myötä toivotan kaikille aurinkoisia kevätpäiviä puistoissa, ja nautinnollista tutustumista Sondheimiin!




torstai 1. joulukuuta 2011

Parhaat rakkauslaulut musikaaleissa

Minun on tehnyt jo jonkun aikaa mieli kirjoittaa musikaalien rakkauslauluista, mutta en ole keksinyt mitään järjellistä tai mielenkiintoista sanottavaa niistä. Rakkauslaulut saavat minut useimmiten tunteellisiksi, nyyhkimään ja laulamaan mukana, joten kaikki analyyttinen tutkiskelu on melko mahdotonta.

Siksi haluan haastaa teidät lukijani kertomaan omista rakkauslaulusuosikeistanne musikaaleissa! Kertokaa tai linkatkaa kommenttiosioon rakkauslaulu, balladi tai rakastuneiden duetto, joka saa teidän sydämenne läpättämään ja kylmät väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin. Tai ehkä vain ilostumaan ja nauttimaan! Se aikaa kestävä ja ainakin sata kertaa kuunneltu oma suosikki - tai useampi - kyllä te tiedätte.

Tässä muutamia omasta mielestäni parhaita musikaalien rakkauslauluja - nimet ovat linkkejä lauluihin:

"On the Street Where You Live" musikaalista My Fair Lady (Lerner ja Loewe)

 "Tonight" ja "Maria" musikaalista West Side Story (Robbins, Bernstein, Laurents, Sondheim)

"People Would Say We're In Love"
musikaalista Oklahoma! (Rogers ja Hammerstein II)

"If Ever I Would Leave You"
musikaalista Camelot (Lerner ja Loewe)

"Loving You"
ja "Happiness" musikaalista Passion (Sondheim, Lapine)

Nämä tietenkin kertovat aika paljon minun musiikkimaustani, joka voi toisten makuun olla hieman liian 50-lukuinen... Mutta nyt toivon ihania rakkauslaulusuosituksia teiltä - ehkä niistä joku on ihan pian minunkin uusi suosikkini! Romanttista joulukuuta kaikille!

sunnuntai 16. lokakuuta 2011

West Side Story -elokuva 50 vuotta

Eräs kaikkien aikojen suosikkimusikaaleistani West Side Story on monelle tuttu vuonna 1961 valmistuneena elokuvana. Ensi tiistaina 18.10.2011 West Side Storyn elokuvaversion ensi-illasta tulee kuluneeksi tasan 50 vuotta. Onnea ihana West Side Story!

Varsinainen WSS-näyttämömusikaali valmistui vuonna 1957 ohjaaja-koreografi Jerome Robbinsin, säveltäjä Leonard Bernsteinin, libretisti Arthur Laurentsin sekä sanoittaja Stephen Sondheimin yhteistyön tuloksena. Se on moderni Romeo ja Julia -tarina, jossa kaksi vihoittelevaa sukua ovat muuttuneet amerikanpuolalaisten ja puertoricolaisten siirtolaisten kaduista taisteleviksi nuorisojengeiksi. Jetsien entinen jäsen Tony rakastuu Sharksien johtajan siskoon Mariaan ja loppu on tietenkin onneton.

West Side Story oli hyvin moderni ja rohkea teos omana aikanaan: temaattisesti, musiikillisesti ja tanssillisesti. Broadwaylla ei oltu ennen nähty musikaalia, jonka kaikki keskeiset mieshenkilöt kuolevat väkivaltaisesti lavalle. Vaikka tanssia oli käytetty musikaaleissa monella tavalla aiemminkin, West Side Story onnistui uudella tavalla sitomaan tanssin ja liikeen osaksi tarinankerrontaa. Teos onkin "läpitanssittu" - näyttelijöiden kaikki liike oli Robbinsin tarkasti koreografioimaan. Bernsteinin musiikki oli musikaalimusiikiksi myös uudenlaista, se yhdisti klassisten oopperoiden sävelkulkuja latinalaisen amerikan rytmeihin ja moderniin jazziin.

Kokonaisuutena West Side Storyn vahvuus on mielestäni sen uskomattoman hieno yhdistelmä traagisia tapahtumia, romantiikkaa, huumoria, musiikkia ja tanssia. Musikaalin realistinen ympäristö ja nuorison todelliset ongelmat kuten ennakkoluulot siirtolaisia kohtaan, työttömyys sekä elämän ja tulevaisuuden yleinen näköalattomuus luovat erinomaisen kontrastin romanttiselle nuorelle rakkaudelle. West Side Story onnistuu käsittelemään aiheitaan samaan aikaan lempeästi, humoristisesti ja viiltävän ironisesti, mikä vain vahvistaa teoksen sydämessä piilevää rakkauden ja rauhan sanomaa.


Vuonna 1961 valmistuneeseen West Side Storyn elokuvaversioon saatiin mukaan se kaikki modernius ja vaikuttavuus, mikä teki musikaalista suositun jo heti kantaesityksensä jälkeen. Elokuvan teossa olivat mukana musikaalin alkuperäiset tekijät sekä ohjaaja Robert Wise. Elokuva voitti kymmenen Oscar-palkintoa (11 ehdokkuudesta), joista yksi oli parhaan elokuvan palkinto. Pääosia näyttelivät Natalie Wood (Maria), Richard Beymer (Tony), Russ Tamblyn (Riff), Rita Moreno (Anita) sekä George Chakiris (Bernardo). Natalie Woodin lauluosuudet dubbasi Marni Nixon ja Richard Beymerin osuudet lauloi Jimmy Bryant.

En osaa valita suosikkikohtaustani elokuvasta - se on kokonaisuutena niin loistava, niin toimiva, niin upea, niin vaikuttava, niin hurja ja niin ihana! Linkkaan tähän nyt yhden suosikeistani, "America" -laulun ja tanssikohtauksen. "America" oli alkuperäisessä näyttämömusikaalissa pelkästään puertoricolaisten tyttöjen laulu, mutta elokuvaan tehty "American" muutos tyttöjen ja poikien yhteiseksi lauluksi toimii mielestäni ehdottomasti paremmin. Oikeastaan olisin voinut linkata myös Tonyn laulun "Something's Coming", Jetsien "Coolin" tai "Gee Officer Krupken" tai Marian "I Feel Prettyn" tai minkä vaan rakkauslauluista... Oi, jokainen kohtaus West Side Story -elokuvasta on uudelleenkatsomisen arvoinen!

Hyvä lukijani, liity kanssani WSS:n 50-vuotispäivien juhlintaan "American" tahdissa ja kommentoi mikä on sinun suosikkikohtauksesi!