 |
| Natalil Lintala ja Markku Haussila Kuva Lauri Rotko / Lahden Kaupunginteatteri |
Musikaalin kokonaisuudesta näytellyt dialogikohtaukset jäävät vähemmälle huomiolle ja voimakkaat musikaalikohtaukset jäävät tietysti mieleen (varsinkin kun laulut ovat niin tuttuja). Pidin esityksessä erityisesti Haussilan herkästä "Aavistus" (Something's coming) -laulusta sekä Lintalan ja Kaisa Leppäsen (Anita) yhteisestä kohtauksesta "Ei tappajat rakasta / Saan rakastaa" (A Boy Like That / I have A Love). Molemmat olivat erittäin hyviä tulkintoja sekä musiikillisesti että ajatuksellisesti, ja varsinkin jälkimmäinen duetto oli myös ohjauksellisesti kiinnostava. Olen gradussani kirjoittanut, että "A Boy Like That / I Have A Love" on mielestäni yksi West Side Storyn dramaturgisesti tärkeimmistä musiikkinumeroista ja Murasen ohjaus antoi sille tässä esityksessä mielestäni tarpeeksi painoarvoa.
Ensemblen naisille on annettava kunnia hienosti esitetystä "Amerikka" (America) -laulusta, jonka aikana Laura Huhtamaan (Rosalia) tanssitaidot varastivat koko shown. Ohjauksellisesti toinen naisensemblen laulu "Kaunis olo" (I Feel Pretty) oli mielestäni mainio tyttöjen skumppaetkoina (käsittääkseni jotain samantyyppistä on tehty myös Broadwayn vuoden 2009 uusintaversiossa). Hyvien laulajien lisäksi Lahden enseblessa on monta todella taitavaa tanssijaa, jotka toteuttavat Katja Koukkulan ja Jussi Väänäsen koreografista näkemystä hienosti. Tietysti osasta näyttelijöistä huomaa, että tanssi ei ole heidän vakituinen lajinsa, mutta ensemblen kokonaisuudessa pienet kömpelyydet eivät haittaa.
 |
| Kati Taitonen, Maiju Saarinen, Henna Wallin, Kaisa Leppanen, Anni Kajos ja Laura Allonen. Kuva: Lauri Rotko / Lahden Kaupunginteatteri |
Niin paljon kuin Lahden esityksestä pidinkin, keksin muutaman pienen kritisoitavan asian. En erityisemmin perustanut Riffin ja Bernardon kuolemien hidastetusta ja tyylitellystä esittämisestä, ja erityisesti se rupesi häiritsemään kun vertasin tätä ensimmäisen näytöksen lopussa tapahtuvaa tuplakuolemaa koko musikaalin finaaliin, jossa Tony kuolee. Murasen ohjauksessa Riffin ja Bernardon kuolemat olivat saaneet tilaa ja aikaa ja jopa hienon visuaalisen efektin kattorakenteiden laskeutuessa ruumiiden päälle. Tonyn kuolema, joka on ainakin minulle ehdottomasti musikaalin koskettavin kohtaus, kiiruhdettiin kuitenkin aivan liian nopeasti läpi. Tony ehtii huomata Marian, samalla Chino ampuu hänet maahan ja melkein ennen kuin Maria ehtii Tonyn luokse on myös koko muu ensemble paikalla! Missä on tila, aika tai rauha Tonyn kuolla? Keskeinen ongelma oli minulle se, että ensemble tuli samantien lavalle, jolloin fokus hajoaa pääpariskunnasta ja Tonyn kuolemasta liiaksi ympäri näyttämön. Mielestäni kohtauksessa olisi pitänyt antaa enemmän aikaa Marian ja Tonyn viimeiselle kohtaamiselle ja samalla katsojan järkytykselle ja liikutukselle. Loppuun olisi pitänyt saada samanlainen rauha kuin ensimmäisen näytöksen lopetukseen, musiikki antaa sen kyllä myöden.
Yksi Lahden esityksen ohjauksellinen poikkeama musikaalin alkuperäisestä tekstistä tapahtuu myös aivan esityksen lopussa. Alkuperäistekstissä Jetsit ja Sharksit kantavat Tonyn ruumiin yhdessä pois lavalta - osoituksena ymmärryksestä riitansa aiheuttamia seurauksia kohtaan ja toisaalta sovinnon eleenä. Lahden esityksestä tämä katsojalle toivoa ja mahdollista rauhaa symboloiva ele on jätetty pois ja Jetsit kantavat Tonyn ruumiin yksinään, ilman Sharksien apua. Tämä ratkaisu on ehkä paremmin linjassa Bernsteinin musikaalin loppusoinnuksi kirjoittaman piinaavan ja tiukan tritonus-intervallin kanssa (kuuntele täältä), joka ei päästä kuulijaa rauhaan, vaan antaa olettaa, että "tämä sota ei ollut tässä". Mutta siitä huolimatta huomasin kaipaavani edes sitä pientä kathartista sovinnon elettä, joka nyt jäi puuttumaan.
 |
| Vallu Lukka, Laura Allonen, Jarkko Miettinen Kuva: Lauri Rotko / Lahden Kaupunginteatteri |
Ohjaaja Murasen näkemys siitä, että laulu "Jossain" (Somewhere) tiivistää West Side Storyn sanoman, käy ilmi paitsi käsiohjelmasta, myös hienosti itse esityksestä. Laulun ympärille rakennettu suuri ja kaunis ensemble-kohtaus pysäyttää nopealla tempolla kulkevan tarinan ja antaa tilaa paitsi Tonyn ja Marian rakkaudelle myös katsojan omalle tunnelmoinnille ja herkistymiselle. Valkoisissa vaatteissa tanssittu parikoreografia toimi erittäin hienosti perinteisen dream ballet -kohtauksen paikalla ja ensemblen upeat lauluharmoniat kertosäkeessä saivat tietenkin kyyneleet silmään. Lahden pienehkö orkesteri loisti tässäkin kohtauksessa, kuten oikeastaan läpi koko esityksen. Kapellimestari Antti Vauramo on saanut sovitettua bändilleen hyvän version Bernsteinin sinfonia-musikaalista ja kaikki olennainen on orkestraatiossa paikallaan.
West Side Story on paitsi esiintyjille, myös katsojalle vaikea teos. Lopulta käteen ei jää juuri mitään onnellista, iloista eikä rauhoittavaa ja musiikkiinkin on varmasti ensikuulemalta vaikea päästä sisälle. Myös juoni on todella nopeasti kerrottu ja nuorten salamarakkaus on ehkä aika epäuskottavaa (mutta siitä syyttäkäämme Shakespearea). En ihmettele, että esitys on saanut myös nihkeämpiä arvioita, esimerkiksi täällä ja täällä. Bernsteinin säveltämät harmoniat (kuten em. tritonus) ovat hurjia ja outoja ja musiikin tyylilaji vaihtelee oopperasta lattarirytmien kautta jazziin ja takaisin. Lahden Kaupunginteatterissa tästä vaikeasta teoksesta on saatu kuitenkin paras mahdollinen irti. Esitys on kaikin puolin hienosti, koskettavasti ja taitavasti tehty. Se on samalla uskollinen alkuperäisteokselle ja samalla moderni ja omannäköisensä. Näin pitää suuret klassikkomusikaalit tehdä! Missään vaiheessa esitystä minulle ei tullut vaivaantunut tai vaikea olo, eikä esiintyjien puolesta tarvinut pelätä ("Ylettyykö se sinne korkeimpaan nuottiin...?") vaan esitykseen saattoi vain sukeltaa sisään, eläytyä, nauttia ja tuntea. Tämä oli sen verran upeaa, että jos West Side Story kiinnostaa edes vähän, suosittelen käyntiä Lahdessa. Hienoa työtä, kiitos!
Produktion nettisivut löydät täältä.
Traileri:
