Kojoottikuun loisteessa

Espoon Kaupunginteatteri tekee kulttuurisesti tärkeää työtä tarjoamalla näyttämön uudelle kotimaiselle musikaalille, tai kuten käsiohjelmassa sanotaan, ”teatterioopperalle”. Uusien musikaalien tekeminen ei ole koskaan itsestään selvää, helppoa eikä välttämättä edes taloudellisesti kannattavaa työtä, mutta Espoota voi kiittää rohkeasta ja hyvästä avauksesta. Kojoottikuu on hieno, vakava, kaunis ja välillä hauskakin musiikkiteatteriesitys, joka pakottaa katsojan seuraamaan Gabrielan ja Beniton tarinaa tiiviisti ja eläytyen.

Jussi Tuurnan läpisäveltämä ja Johanna Freundlichin ohjaama esitys perustaa librettonsa amerikkalaisen Jose Riveran näytelmään References to Salvador Dali Make Me Hot. Musikaalin juoni keskittyy kertomaan amerikkalaisessa kasarmikaupungissa sotilasmiestään odottavan Gabriellan (Iina Kuustonen) tunteista, sekä pitkän sotakomennuksen jälkeen kotiin palaavan miehen, Beniton (Mikko Leppilampi), ja vaimon uudelleen kohtaamisesta ja suhteesta. Yhdeksi tärkeäksi teemaksi nousee myös parin lapsettomuus ja siihen liittyvä tuska ja suru. Myös seksi ja halu kietoutuvat teemoina lähes jokaiseen kohtaukseen, Gabrielaa himoitsevan naapurin teinipojan (Olli Rahkonen), Gabrielan ja Beniton suhteen kautta, sekä päähenkilöille hyvän vastinparin antavien Kissan ja Kojootin välisen suhteen kautta.

Kojootti (Janne Marja-aho) ja Kissa (Hanna Raiskinmäki)
Kuva: Stefan Bremer

Mikä intohimo ja intensiteetti, mikä taito ja ihanuus, mikä vahvuus ja kauneus! Kojoottikuu on monella tapaa vaikuttava esitys, mutta parasta siinä on Hanna Raiskinmäen esittämän Kissan ja Janne Marja-ahon esittämän Kojootin välinen hurja fyysisen tanssillinen rakkaus ja himo. Marja-aho ja Raiskinmäki ovat suvereeneja, kokonaisvaltaisesti liikkuvia, eläytyviä ja ilmaisevia näyttelijöitä, joiden intensiivinen läsnäolo ja keskinäinen kemia hallitsevat näyttämöä.  Vaikka esityksen varsinaista pääparia esittävät Kuustonen ja Leppilampi ovat kohtuullisia näyttelijöitä ja laulavat hyvin, varastaa shown Raiskinmäen ja Marja-ahon taituruus aina kun he ovat lavalla. Kissan ja Kojootin välinen leiskunta toimii metaforana ihmisparin rakkaudelle, mutta näyttelijöiden lahjakkuus nosti minun silmissäni Kissan ja Kojootin tämän tarinan keskiöön, sen mielenkiintoisemmaksi pariksi.

Jussi Tuurnan musiikki on kaunista ja melodista, eteenpäin soljuvaa teatterimusiikkia, joka lainailee erilaisista tyylilajeista ja rakentaa kokonaisuudesta omankuulostaan hienoa sointimattoa.  Vaikka nautin Tuurnan musiikista hyvin paljon, on minulle Kojoottikuun ongelma sen läpisävellys, joka tekee musikaalista raskaan seurata. Tekijöiden itsensä käyttämä ”teatteriooppera” on minusta erinomainen termi kuvaamaan esitystä; sitä se minulle enemmän on kuin musikaali. Kojoottikuussa, kuten muissakin läpisävelletyissä musikaaleissa (esim. Les Miserables), näyttelijät laulavat kaikki repliikit. Musikaalissa ei siis ole yhtään puhuttua dialogia, eikä sen myötä dialogin ja laulujen moodien vaihtelua – joka minulle henkilökohtaisesti on musikaaleissa tärkeää, ja musikaalien varsinainen ”ydin”. (Tästä asiasta tosin monilla musikaalirakastajilla ja -tutkijoilla on omat mielipiteensä, ja minun näkemykseni on vain yksi monien joukossa.) Kojoottikuun ”teatterioopperallisuuden” erityinen piirre on myös se, ettei siitä oikein erotu yksittäisiä lauluja, vaan musiikki etenee lauletusta dialogista laulettuun monologiin, ilman varsinaisia selkeitä ”biisejä” ja kertosäkeistöjä. Esiintyjille on kuitenkin annettava tunnustusta siitä, että he pystyvät tästä huolimatta pitämään intensiteetin yllä hienosti lähes koko musikaalin läpi.

Benito (Mikko Leppilampi) ja Gabriela (Iina Kuustonen)
Kuva: Stefan Bremer

 Kojoottikuun visuaalisuudesta haluan kehua Mark Väisäsen lavastusta ja Kalle Ropposen valosuunnittelua, jotka yhdessä tekevät näyttämöstä yksinkertaisen hienon, kauniin ja toimivan vaikuttavan. Ylipäätään visuaalisuus istuu todella hyvin yhteen varsinaisen esityksen kanssa, ja lavastus- ja valoelementeillään se kertoo samaa tarinaa ja heijastelee samoja sointuja kuin teksti ja musiikki.

Musikaalin alussa taiturimainen Niklas Häggblom tekee vaikuttavan entreen Gabrielan unenomaisena Kuu-ystävänä, jonka hahmo ikävä kyllä jää esityksen kuluessa paitsioon (samoin kuin suosikkini Kissa ja Kojootti), ja Gabrielan ja Beniton suhdemyrskyn alle.

Ylipäätään Kojoottikuu risteilee jatkuvasti taianomaisen ja arkisen, lyyrisen ja proosallisen, välimaastossa.  Yksinkertainen esimerkki tästä on arkisen puhekielen, mä ja sä, ”otatsä” ja ”eksä haluu” -tyyppisten ilmaisujen yhdistäminen läpilaulettuun melodiseen ja jazzilliseen musiikkiin. Itse huomasin kiinnittäväni liikaa huomiota laulettujen lauseiden kieliasuun, vaikka olisi ollut parempi keskittyä miettimään sitä mitä hahmot haluavat minulle kertoa. Samanlainen proosallisuuden ja lyyrisyyden ristiriita on Kojoottikuun tavassa käsitellä seksiä ja tietynlaista rajuutta: tyylilaji vaihtelee kiroilusta ja ronskiudesta romanttiseen herkistelyyn, ja katsojana jäin hieman ymmälleni siitä, mitä sillä tavoitellaan.

Täysin uuden kotimaisen musikaalin tekeminen on haastavaa ja samalla hienoa. Kojoottikuu on joka tapauksessa ehdottomasti näkemisen arvoinen esitys, ja minulle jäi olo, että oikeastaan saisin siitä varmasti paljon uutta irti vielä toisella katsomisella. Menkää Espooseen ja muodostakaa oma mielipiteenne!

Sain Espoon Kaupunginteatterilta kutsuvierasliput esityksen ensi-iltaan.
Lisätietoja esityksestä www.espoonteatteri.fi.  

Syksyn 2014 musikaaliohjelmisto

Kirjoitin viimeksi syksyllä 2011 pienen yleiskatsauksen suomalaisten suurten teattereiden musikaaliohjelmistosta. Nyt päätin, että voisi olla taas hyvä hetki tehdä samantyyppinen katsaus tulevan syksyn ohjelmistoihin. Viimeisen kolmen vuoden sisällä suomalaisten teattereiden lavoilla on nähty monenlaisia musikaaleja, isoja hittejä, pienempiä hittejä, vanhanaikaista ja uudempaa. Mitä on luvassa syksylle 2014?

Syksyn ehkä suurin tapaus on Svenska Teaternin Mamma mia! -musikaali: kaikkien jukebox-musikaalien kuningatar ja elokuvanakin menestynyt Abba-hulluttelu esitetään ensimmäistä kertaa suomalaisessa teatterissa. Mamma Miaa on markkinoitu asiaankuuluvalla suureellisuudella jo pitkään, ja musikaalin maailmansuosio on nostanut myös lippujen hinnat poikkeuksellisen korkeiksi (88€/78€/68€/60€). Kuten aiemminkin Svenska Teaterenin musikaaleissa, iso osa työryhmästä tulee Ruotsista. Ilahduttavaa kuitenkin on, että Donnaa näyttelee suomalainen Mia Hafren ja Samia Vallu Lukka, joka hurmasi minut äänellään juuri viime syksynä Lahden West Side Storyn Riffinä. Upeaa, että Lukka on saanut tällaisen tilaisuuden ja pääsee toivottavasti hurmaamaan muutkin taidoillaan. Svenska Teatern todella uskoon Mamma Mian menestykseen: esityksiä on tällä hetkellä aikataulutettu syyskuusta 2014 vuoden 2015 toukokuulle ja 5-6 esityksen viikkotahtia. Mutta ilmeisesti Svenskan luottaa siihen, että musikaali houkuttelee teatterituristeja muualtakin kuin Suomesta, aivan kuten Kristina från Djuvemåla aiemmin.

Kuva: Nicke von Weissenberg / Svenska Teatern

Pitkänsillan toisella puolella Helsingin Kaupunginteatterilla on taas vuorossa Broadwayn kultakauden klassikkomusikaali. Viime syksyn HKT:n musikaaliensi-ilta Tohtori Zivago oli ehkä pieni riski ollessan musikaalina uusi ja Euroopan kantaesitys, mutta ensi syksynä HKT luottaa maailmalla paljon kokeiltuun teokseen: Miten menestyä liike-elämässä vaivatta (How to Succeed in Bisnes Without Really Trying) sai Broadway-ensi-iltansa jo vuonna 1961. Frank Loesserin säveltämää (ja kirjoittamaa) musikaalia on esitetty Suomessa aiemmin kahdesti, vuosia sitten Svenska Teaternissa (1964) ja Helsingin kaupunginteatterissa (1971). Loesserin Enkeleitä Broadwaylla (Guys and Dolls, 1950) on Suomessa paljon enemmän esitetty, ja Miten menestyä... on musiikkityyliltään hyvin samanlaista, eli varmasti yleisölle miellyttävää ja helppoa musiikkia kuunnella. Tarinakin on humoristinen ja romanttinen, juoniselostuksen voi lukea vaikka täältä. Musikaali sai vuonna 2011 uusinta-ensi-illan Broadwayllä, loistavimpana tähtenään Finchin roolissa itse Harry Potter eli Daniel Radcliff. Ehkä juuri tuo kiitoksia ja Tony-palkinnon saanut Broadwayn uusintaversio on tehnyt musikaalista ajankohtaisen myös HKT:n ohjelmistossa. 1960-lukuhenkisyys on muutenkin ollut populaarikulttuurissa pinnalla mm. Mad Men -tv-sarjan suuren suosion takia, ja HKT:n ensimmäiset pressikuvat pelaavat mielestäni aivan samoilla mielikuvilla. Uskon että Antti Lang tulee olemaan loistavan hyvä valinta päärooliin, mutta nähtäväksi jää, saako työryhmä musikaalista irti yhtään terävämpää, nykyaikaankin viittaavaa näkökulmaa, vai jääkö esitys pelkästään kultakauden kiiltokuvaksi ja musikaalin huumorilla pelaavaksi hassutteluksi.

Kuva: Helsingin Kaupunginteatteri

Pääkaupunkiseudulla minua itseäni eniten kiinnostava musikaali on Espoon Kaupunginteatterissa syyskuussa ensi-iltansa saava Kojoottikuu. Kyseessä on José Riveran näytelmään References to Salvador Dali Make Me Hot perustuva Jussi Tuurnan säveltämä läpilaulettu uusi musikaali. Kojoottikuu on ilmeisesti rakkaustarina, jonka pääparia näyttelevät enemmän televisiosta kuin teatterista tutut Iina Kuustonen ja Mikko Leppilampi. Esityksen ohjaa Johanna Freundlich, jonka aiemmista ohjaustöistä olen pitänyt paljon ja Jussi Tuurnan muusiikki oli todella onnistunutta Suomen Kansallisteatterin HOMO! -"oopperassa" muutama vuosi sitten. Ehkä jännittävin aspekti Kojoottikuussa on kuitenkin se, millaisia Kuustonen ja Leppilampi ovat yhdessä teatterin lavalla. Molemmat ovat käsittääkseni hyviä laulajia ja tietenkin karismaattisia esiintyjiä, mutta silti mielestäni on kiinnostavaa, miten esimerkiksi viime aikoina lähinnä juontajan töitä tehnyt Leppilampi selviää tästä haasteesta. Joka tapauksessa Kojoottikuu on omalla kiinnostuslistallani aivan kärkipäässä, koska tällaista ei ihan joka talossa tehdäkään.

Kuva: Saara Salmi / Espoon Kaupunginteatteri

Tampereen Työväen Teatteri on valinnut syksyn vetonaulaksi Andrew Lloyd Webberin suurteos Evitan. Musikaali on viimeksi nähty Suomessa Helsingin Kaupunginteatterin näyttämöllä 2006, joten Tampereen seudulla ja lähialueilla riittää varmasti rutkasti yleisöä tälle hittituottelle. Ja miksei Evitaakin kannattaisi lähteä katsomaan kauempaa: ohjaus on Tiina Puumalaisen, koreografia Osku Heiskasen ja Evitan rooleissa vuorottelevat Laura Alajääski ja Maija Rissanen. Omasta mielestäni Evita on ehkä hieman tylsä valinta ohjelmistollisesti, mutta toivotaan että tamperelaisten esityksestä tulee erityisen hieno.

Turun kaupunginteatteri jatkaa ilmeisen hyväksi kokemaansa Kakola-musikaalin linjaa: suomalaisia (mies)rock-kappaleita hyödyntänyt Kakola saa jatkokseen uuden Seili -nimisen musikaalin, jonka musiikki koostuu suomalaisten naisartistien suurista hiteistä. Tekijät ovat samoja kuin Kakolassa ja rakkaustarina sijoittuu historialliseen Turkuun sekä Seilin mielisairaalasaarelle. Kakola ja Seili ovat kiinnostavia yhdistelmiä jukebox-musikaalia ja suomalaisissa kaupungiteattereissa viime vuosina vahvasti noussutta paikallisuus-tematiikkaa. Turun seudulta löytyy varmasti runsas ja kiinnostunut yleisö tällekin uudelle esitykselle, jos Kakolan menneeseen menestykseen on luottaminen.

Åbo Svenska Teater tuottaa syksyksi vain pienen kahden hengen "kamarimusikaalin", Yhdysvalloissa kohtuullisesti kiitosta keränneen Last Five Years -musikaalin. Last Five Years kertoo saman, eroon johtaneen, parisuhteen tarinan kahdesta eri näkökulmasta: mies kertoo tarinaa ensitreffeistä eroon ja nainen toisinpäin, erosta suhteen alkuaikoihin. Sporifyn perusteella musikaalin musiikki muistuttaa Next To Normalin kaltaista, nykyaikaisen vahvaa ja modernia laulumusikaalia, joka ammentaa monenlaisista musiikkityyleistä popista lattarin kautta ja jazziin. Kojoottikuun lisäksi tämäkin on oman kiinnostuslistani kärkipäässä, ja Helsingissä asuvalle on aivan mahtavaa, että tämänkin voi nähdä Espoon Kaupunginteatterissa vierailulla marraskuun lopussa! Ei tarvitse edes matkustaa Turkuun, Tapiola riittää...

Kuva: Pette Rissanen / Åbo Svenska Teater

Muualla maakunnissa musikaaliohjelmisto noudattelee samoja linjoja kuin aiemminkin: on monta kertaa nähtyjä ikiklassikkoja (Kuopion kaupunginteatterin The Sound of Music, Lahden kaupunginteatterin Chicago ja Jyväskylän kaupunginteatterin Lainahöyhenissä), suomalaisen iskelmätaivaan historiakertomuksia (Rauman Vexi Salmi -musikaali ja Mikkelin Jos helmiä kyyneleet ois -musikaali) sekä paikallisuutta korostavaa kierrätystä (Kotkan kaupunginteatterin samannimiseen elokuvaan perustuva Keisarikunta). Uskon ja toivon, että nämäkin teokset löytävät omat yleisönsä omilla alueillaan.

Koska Espoon Kaupunginteatterin Kojoottikuusta ei ole vielä olemassa traileria, jonka voisin linkata tähän, laitan teille kuunneltavaksi Last Five Years -musikaalin ensimmäisen laulun. Mielestäni jo siitä saa ihan hyvää käsitystä, millaisesta musiikista (ja ehkä myös tunnelmasta?) teoksessa on kyse.