Tauko

Hyvät lukijat. Kuten ehkä olette huomanneet, on blogin päivityksessä tullut melko pitkä tauko. Joudun jatkamaan taukoa vielä jonkun aikaa henkilökohtaisista syistä johtuen, mutta toivon ja uskon, että palaan taas blogin ääreen hieman keväämmällä.

Sillä välin, nauttikaa musikaaleista, teatterista ja kulttuurista. Annie Mestariampujan sanoin "There's No Business Like Show Business".

Parhaat rakkauslaulut musikaaleissa

Minun on tehnyt jo jonkun aikaa mieli kirjoittaa musikaalien rakkauslauluista, mutta en ole keksinyt mitään järjellistä tai mielenkiintoista sanottavaa niistä. Rakkauslaulut saavat minut useimmiten tunteellisiksi, nyyhkimään ja laulamaan mukana, joten kaikki analyyttinen tutkiskelu on melko mahdotonta.

Siksi haluan haastaa teidät lukijani kertomaan omista rakkauslaulusuosikeistanne musikaaleissa! Kertokaa tai linkatkaa kommenttiosioon rakkauslaulu, balladi tai rakastuneiden duetto, joka saa teidän sydämenne läpättämään ja kylmät väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin. Tai ehkä vain ilostumaan ja nauttimaan! Se aikaa kestävä ja ainakin sata kertaa kuunneltu oma suosikki - tai useampi - kyllä te tiedätte.

Tässä muutamia omasta mielestäni parhaita musikaalien rakkauslauluja - nimet ovat linkkejä lauluihin:

"On the Street Where You Live" musikaalista My Fair Lady (Lerner ja Loewe)

 "Tonight" ja "Maria" musikaalista West Side Story (Robbins, Bernstein, Laurents, Sondheim)

"People Would Say We're In Love" musikaalista Oklahoma! (Rogers ja Hammerstein II)

"If Ever I Would Leave You" musikaalista Camelot (Lerner ja Loewe)

"Loving You" ja "Happiness" musikaalista Passion (Sondheim, Lapine)

Nämä tietenkin kertovat aika paljon minun musiikkimaustani, joka voi toisten makuun olla hieman liian 50-lukuinen... Mutta nyt toivon ihania rakkauslaulusuosituksia teiltä - ehkä niistä joku on ihan pian minunkin uusi suosikkini! Romanttista joulukuuta kaikille!

Kesäyö hymyilee kolmesti

Alkuperäisen Broadway-version juliste

Kesäyö hymyilee aina kolmesti: niille jotka ovat vielä liian nuoria ymmärtääkseen, niille jotka ovat liian typeriä ymmärtääkseen ja niille jotka ovat niin vanhoja, että ymmärtävät liian paljon.

Ehdin viimein kulttuuriretkelle Turkuun ja minulla oli ilo nähdä Turun Kaupunginteatterissa Stephen Sondheimin Kesäyön hymyilyä. Vannoin syksyn alussa, että aion mennä katsomaan esityksen ja se todella vastasi hienosti korkealle nousseita odotuksiani. Kiitos ja onnea Turun Kaupunginteatteri - upeaa työtä!

Kesäyön hymyilyä (A Little Night Music, 1973) perustuu Ingmar Bergmanin samannimiseen elokuvaan (Sommarnattens leende, 1955). Musikaalin käsikirjoittanut Hugh Wheeler piti juonen lähes samana kuin elokuvassa - ainoa selkeä lisäys on Desireen tytär Fredrika, jonka vastakappale elokuvassa on vain puheissa mukana oleva Desireen pieni poika. Juoni on siis ihastuttava lemmenkomedia vuosisadan vaihteen Ruotsissa: asianajaja Fredrik Egerman on leskeksi jäätyään nainut 18-vuotiaan Annen, mutta he eivät ole harrastaneet seksiä 11 avioliittokuukauden aikana. Samalla Fredrikin 20-vuotias poika Henrik on auttamattoman rakastunut Anneen, ja tyttöä kiinnostaa myös. Kun Fredrikin entinen rakastaja, näyttelijätär Desiree Armfeldt, saapuu kaupunkiin, vanha rakkaus syttyy uudestaan. Soppaa hämmentää Desireen nykyinen rakastaja kreivi Carl-Magnus ja hänen vaimonsa Charlotte, joka aikoo pitää tiukasti kiinni aviomiehestään, vaikka tietääkin tämän rakastajattaresta. Desiree saa suostuteltua äitinsä kutsumaan Fredrikin ja Annen kartanolleen ja samassa rytäkässä Carl-Magnus ja Charlotte tulevat myös mukaan. Lisäksi mukana pyörivät Fredrikin ja Annen sisäkkö Petra, joka järjestää itselleen rakkausjutun vanha rouva Armfeldtin palvelijan, Fridin, kanssa. Erinäisten pomppivien juonenkäänteiden, valheiden, huumaavien lemmenjuomien, kaksintaistelun ja karkaamisen jälkeen rakkaus saattaa todelliset rakastavaiset yhteen: Fredrik ja Desiree saavat toisensa, samoin toisilleen iällisesti sopivat, naivit Anne ja Henrik, aviopari Carl-Magnus ja Charlotte sekä palvelijat Petra ja Frid.

Kuten eivät mitkään muutkaan Sondheimin musikaalit, Kesäyön hymyilyä ei ole pelkkää onnellista romanttista höttöä. Alkuperäisen Broadway-version ohjaaja Harold Prince kuvasi musikaalia "kermavaahdoksi, johon on piilotettu veitsiä". Musikaali säilyttää onnistuneesti sen lempeän ironian, joka tekee Bergmanin alkuperäisestä elokuvasta niin nautittavan. Kesäyö ei päästä rakastavaisia helpolla, mutta palkitsee heidät lopulta aamun sarastaessa, nauraen itse sisälle päin.

Teatteriseuralaiseni ilmaisi hyvin, että Stephen Sondheim on kirjoittanut Kesäyön hymyilyyn sellaista musiikkia, joka täydellisesti kuvaa koko tarinan ympäristöä ja tunnelmaa - romanttisia ruotsalaisia kesäöitä 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Sondheim itse on kertonut säveltäneensä musikaaliin pelkästään kolmijakoisia (sekä 6- ja 12-jakoisia) kappaleita: paitsi valssia, myös poloneesia, masurkkaa ja sarabandeja. Kesäyön hymyilyn musiikki onkin aivan upean sulavaa, keinuvaa ja mieleenpainuvaa ja samalla se kohottaa tunnelman juuri sellaiseen kesäöiden romanttiseen onnellisuuden hiprakkaan, mikä on tämän musikaalin tunnelmallinen ydin. Omasta mielestäni musikaalin tunnelma kiteytyykin juuri ensimmäisen ja toisen näytöksen aloittaviin valsseihin, joista esimerkkiä voi kuunnella vaikkapa täältä.

Kuva: Turun Kaupunginteatteri

Mutta palatakseni Turkuun: Turun Kaupunginteatterin esitys on todella onnistunut! Jani Uljaan lavastus ja Kalle Ropposen valosuunnittelu luovat tyylikkään, kauniin ja toimivan kehyksen Tuomas Parkkisen tarpeeksi yksinkertaiselle, mutta älykkäälle ohjaukselle. Ensimmäinen näytös tapahtuu yhden moniaukkoisen seinän edessä vain muutamia yksinkertaisia huonekaluja hyödyntäen. Vaikka lavastus ei juurikaan vaihdu, tilanteiden ja tapahtumapaikkojen vaihdot ovat aivan selviä. Ensimmäisen näytöksen "Viikonloppu maalla" -finaalilaulun aikana paljastuu seinän takaa upea kesäöinen järvimaisema, mikä saa odottamaa innolla toista näytöstä. Tuomas Lampisen suunnittelemat puvut ovat kauniit ja hyvin ajanmukaiset, mikä ilahdutti minua, vaikka toisen näytöksen kimalteiset juhlapuvut näyttivätkin neljänteen riviin hieman muovisilta. Jussi Vahvaselän johtama orkesteri soitti Sondheimin monimutkaisen, lennokkaan ja modernin musiikin sen monia sävyjä kunnioittaen, todella hyvin. Sondheimin alkuperäiset laulunsanat ovat tupaten täynnä mainioita ironisia riimejä, loppusointuja ja sisäistä rytmillisyyttä. Edesmenneen Juice Leskisen kekseliäs suomennos tekee erinomaisesti oikeutta Sondheimin tekstille. Sääli, että emme pääse enää nauttimaan Leskisen uusista musikaalisuomennoksista.

Kuva: Turun Kaupunginteatteri

Kaikkien näiden hienojen elementtien päälle nautin vielä näyttelijäntyöstäkin! Erityisesti Kirsi Tarvainen (kuvassa) on armoitettu ylväs ja vivahteikas, rakkautta kaipaava näyttelijätär Desiree Armfeldt. Tarvaisen laulutaito on upea ja hänen esittämänsä Sondheimin ainoa hittilaulu "Send in th Clowns" ("Niin hupaisaa") nousi täysin Broadway-tasolle. Mikä ilo! Vasta tänä syksynä Fredrik Egermanin roolissa aloittanut tarkka ja pienieleinen Juhani Laitala onnistui myös hyvin muutamista laulutekstien stiplauksista huolimatta. Fredrikin, Annen (Elli Vallinoja) ja Henrikin (Jukka Nylund) ensimmäisen näytöksen trio "Niin/Sitten/Pian" ("Now/Later/Soon") kärsi ikävä kyllä jonkulaisista mikrofoniongelmista, mutta myös Vallinoja ja Nylund jäivät mieleen erinomaisina laulajina. Koko näyttelijäensemble itseasiassa onnistui hyvin, eikä yksikään jäänyt toista huonommaksi. (Lisätietoja esityksestä Turun Kaupunginteatterin nettisivuilla.) 

Vaikka musikaalissa on monta mainiota laulua ja musiikkikohtausta, on ensimmäisen näytöksen päättävä ensemble-kohtaus "Viikonloppu maalla" musikaalin ehdottomia helmiä. Turkulaiset onnistuivat kohtauksessa niin hyvin, että ainakin minä hoilotin laulua päässäni kolme päivää esityksen jälkeen. Kohtauksesta on myös tehty videoversio, joten nyt teillä kaikilla muillakin on mahdollisuus päästä Turun Kesäyön tunnelmaan! Varoitus: tämä on yksi Sondheimin armottomimmista korvamadoista... mutta upea sellainen! 

Ja vielä viimeiset sanat ennen videota: katsokaa Bergmanin elokuva, tutustukaa Sondheimin musikaaliin ja menkää Turkuun sitä katsomaan jos vielä ehditte. Kolme hyvää syytä hymyilemiseen!


Kesäyön hymyilyä: Viikonloppu maalla from Dirtstudios on Vimeo.

Movicals eli elokuvaalit - elokuvasta musikaaliksi

Luin vastikään yllättyneenä uutisen, että vuonna 1998 ilmestyneestä Oscar-palkitusta komediasta Rakastunut Shakespeare (Shakespeare in Love) ollaan suunnittelemassa musikaaliversiota. Uutinen synnytti minussa todella ristiriitaisia tunteita. Rakastunut Shakespeare on eräs kaikkien aikojen lempielokuviani, ja kuten blogini lukija jo tietää, musikaalit ovat myös eräs lempiasiani maailmassa. Kun yhdistetään kaksi hyvää asiaa, tulee niistä yhdessä tosi hyvä - vai tuleeko sittenkään? Tuleeko kahdesta plussasta yhdessä suurempi plussa vai tuleeko niistä sittenkin vain pitkä miinus?

Amerikkalaiset ovat viime vuosikymmeninä kunnostautuneet paitsi jukebox-musikaalien, myös niin sanottujen elokuvaalien (movicals) saralla. Elokuvaalit ovat alunperin tavallisista puhe-elokuvista tehtyjä musikaaliversioita näyttämöillä. Hyviä esimerkkejä elokuvaaleista ovat esimerkiksi musikaalit Legally Blonde (2007 / elokuva Blondin kosto 2001), The Full Monty (2000 / Housut pois 1997), Spamalot (2005 / Monty Python and the Holy Grail 1975), Billy Elliot (2005 / 2000) ja Catch Me If You Can (2011 / 2002). Lisäksi suurin osa Disney-musikaaleista perustuu elokuviin, mutta ne ovat olleet alunperinkin musikaalielokuvia, joten varsinaisten edellä mainittujen elokuvaalien joukkoon niitä ei kannata lukea. Te lukijat keksitte varmasti todella monta muutakin hyvää esimerkkiä elokuvaalista - jatkakaa listaa vaikka kommentteihin!

Miksi elokuvaaleja sitten tehdään? Larry Stempel on kirjoittanut elokuvaaleista teoksessaan Showtime. A History on the Broadway Musical Theater (2010) ja hänen mukaansa elokuvaalit ovat leimallinen 1990-luvun ja 2000-luvun alun ilmiö. Elokuvaalien taustalla on tietenkin taloudelliset intressit: elokuvilla on jo valmis yleisö, jota todennäköisesti kiinnostaa suosikkielokuvasta tehty musikaali - tuttu tarina ja tutut hahmot. Stempel kirjoittaa, että elokuva myy musikaalia, musikaali myy elokuvaa ja molemmat myyvät oheistuotteita. Elokuvien ei siis tarvitse olla valmiiksi musikaaleja, vaan niihin lisätään musiikki ja laulut sopiviin kohtiin. Stempelin mukaan jo 1900-luvun puolessa välissä tehtiin runsaasti musikaaliversioita tunnetuista elokuvista, mutta niiden leimallisena piirteenä oli esimerkiksi musikaalin nimeäminen eri nimellä ja sen avulla selvän eron tekeminen elokuvan ja uuden näyttämöversion välille. Menneinä vuosikymmeninä elokuva toimi samanlaisena lähdemateriaali musikaalille kuin vaikkapa romaani tai näytelmä - sovitettavana lähteenä. Kuitenkin vuosituhannen vaihteen elokuvaaleissa eron tekeminen ei ole enää tärkeää, päinvastoin. On markkinoinnille edullista, että musikaali vastaa mahdollisimman tarkasti elokuvallista esikuvaansa, vain uudella musiikilla sävytettynä.

Mutta palatakseni takaisin alkuun: millainen Rakastunut Shakespeare -musikaalista mahtaa tulla? Itse olen ainakin sitä mieltä, että musikaalin tekeminen menestyneestä puhe-elokuvasta on melko järjetöntä - tuovatko väkisin tarinaan ympätyt laulut todella jotain ekstraa jo hyvään juttuun? Jos ja kun Rakastunut Shakespeare -musikaali kuitenkin totetuu, on minun todennäköisesti pakko päästä sitä katsomaan. Mutta mitä mieltä te olette ylipäätään elokuvista sovitetuista musikaaleista? Mitä elokuvaaleja olette nähneet?

Koska olen niin Rakastuneen Shakespearen pauloissa, linkkaan tämän tekstin loppuvideoksi elokuvan trailerin. Suosittelen kaikille lämpimästi tätä elokuvaa, se on mielestäni yksinkertaisesti hieno, älykäs, hauska ja ihana!

P.S. "Elokuvaali" on itse keksimäni hassu suomennos termille "movical". En pahastu, vaikka se olisi jonkun mielestä hölmö tai jopa ärsyttävä. Otan myös mielelläni vastaan uusia ehdotuksia termin suomentamiseksi!

West Side Story -elokuva 50 vuotta

Eräs kaikkien aikojen suosikkimusikaaleistani West Side Story on monelle tuttu vuonna 1961 valmistuneena elokuvana. Ensi tiistaina 18.10.2011 West Side Storyn elokuvaversion ensi-illasta tulee kuluneeksi tasan 50 vuotta. Onnea ihana West Side Story!

Varsinainen WSS-näyttämömusikaali valmistui vuonna 1957 ohjaaja-koreografi Jerome Robbinsin, säveltäjä Leonard Bernsteinin, libretisti Arthur Laurentsin sekä sanoittaja Stephen Sondheimin yhteistyön tuloksena. Se on moderni Romeo ja Julia -tarina, jossa kaksi vihoittelevaa sukua ovat muuttuneet amerikanpuolalaisten ja puertoricolaisten siirtolaisten kaduista taisteleviksi nuorisojengeiksi. Jetsien entinen jäsen Tony rakastuu Sharksien johtajan siskoon Mariaan ja loppu on tietenkin onneton.

West Side Story oli hyvin moderni ja rohkea teos omana aikanaan: temaattisesti, musiikillisesti ja tanssillisesti. Broadwaylla ei oltu ennen nähty musikaalia, jonka kaikki keskeiset mieshenkilöt kuolevat väkivaltaisesti lavalle. Vaikka tanssia oli käytetty musikaaleissa monella tavalla aiemminkin, West Side Story onnistui uudella tavalla sitomaan tanssin ja liikeen osaksi tarinankerrontaa. Teos onkin "läpitanssittu" - näyttelijöiden kaikki liike oli Robbinsin tarkasti koreografioimaan. Bernsteinin musiikki oli musikaalimusiikiksi myös uudenlaista, se yhdisti klassisten oopperoiden sävelkulkuja latinalaisen amerikan rytmeihin ja moderniin jazziin.

Kokonaisuutena West Side Storyn vahvuus on mielestäni sen uskomattoman hieno yhdistelmä traagisia tapahtumia, romantiikkaa, huumoria, musiikkia ja tanssia. Musikaalin realistinen ympäristö ja nuorison todelliset ongelmat kuten ennakkoluulot siirtolaisia kohtaan, työttömyys sekä elämän ja tulevaisuuden yleinen näköalattomuus luovat erinomaisen kontrastin romanttiselle nuorelle rakkaudelle. West Side Story onnistuu käsittelemään aiheitaan samaan aikaan lempeästi, humoristisesti ja viiltävän ironisesti, mikä vain vahvistaa teoksen sydämessä piilevää rakkauden ja rauhan sanomaa.

Vuonna 1961 valmistuneeseen West Side Storyn elokuvaversioon saatiin mukaan se kaikki modernius ja vaikuttavuus, mikä teki musikaalista suositun jo heti kantaesityksensä jälkeen. Elokuvan teossa olivat mukana musikaalin alkuperäiset tekijät sekä ohjaaja Robert Wise. Elokuva voitti kymmenen Oscar-palkintoa (11 ehdokkuudesta), joista yksi oli parhaan elokuvan palkinto. Pääosia näyttelivät Natalie Wood (Maria), Richard Beymer (Tony), Russ Tamblyn (Riff), Rita Moreno (Anita) sekä George Chakiris (Bernardo). Natalie Woodin lauluosuudet dubbasi Marni Nixon ja Richard Beymerin osuudet lauloi Jimmy Bryant.

En osaa valita suosikkikohtaustani elokuvasta - se on kokonaisuutena niin loistava, niin toimiva, niin upea, niin vaikuttava, niin hurja ja niin ihana! Linkkaan tähän nyt yhden suosikeistani, "America" -laulun ja tanssikohtauksen. "America" oli alkuperäisessä näyttämömusikaalissa pelkästään puertoricolaisten tyttöjen laulu, mutta elokuvaan tehty "American" muutos tyttöjen ja poikien yhteiseksi lauluksi toimii mielestäni ehdottomasti paremmin. Oikeastaan olisin voinut linkata myös Tonyn laulun "Something's Coming", Jetsien "Coolin" tai "Gee Officer Krupken" tai Marian "I Feel Prettyn" tai minkä vaan rakkauslauluista... Oi, jokainen kohtaus West Side Story -elokuvasta on uudelleenkatsomisen arvoinen!

Hyvä lukijani, liity kanssani WSS:n 50-vuotispäivien juhlintaan "American" tahdissa ja kommentoi mikä on sinun suosikkikohtauksesi!

Musikaalilaulujen tyyppejä

Palautin eilen graduni lopullisesti yliopistolle tarkastukseen ja olen vihdoin valmistumassa maisteriksi. Tämän kunniaksi ajattelin, että voisin kirjoittaa pienen jutun tänne blogiinkin liittyen graduni aiheeseen. Graduni (eli yliopiston lopputyöni) otsikko on mahtipontinen Laulujen dramaturgiset tehtävät kolmen eri aikakauden musikaaleissa. West Side Story, Company ja The Phantom of the Opera. - ja kuten otsikko kertoo, käsittelin työssäni kolmen em. musikaalin laulujen tekstuaalisia tehtäviä eli sitä, mitä laulujen aikana musikaalissa tekstin tasolla tapahtuu. (Gradu on luettavissa täällä.) Ajattelin poimia kuitenkin tähän blogiin erään yksityiskohdan työstäni: amerikkalaisen musikaalitutkija Richard Kislanin tekemän jaottelun musikaalien keskeisimmistä laulutyypeistä. (Älkää pelästykö, vaikka tämä kirjoitus on selvästi pidempi kuin monet aiemmat - palaan kyllä taas ensi kerralla noihin vähän lyhyempiin teksteihin.)

Kislan esittää teoksessaan The Musical: A Look at The American Musical Theater melko rohkean musikaalilaulujen jaottelun yksinkertaisiin tyyppikategorioihin. En suhtaudu Kislanin jaotteluun aivan kritiikittömästi, mutta mielestäni se on hauska työväline ja näkökulma musikaalien tarkasteluun. Hänen mielestään laulut voidaan jakaa erilaisiin päätyyppeihin, joita ovat balladi (ballad), hurmauslaulu (charm song), huumorilaulu (comedy song), musikaalikohtaus (musical scene), minä olen -laulu (I Am -song), minä tahdon -laulu (I Want -song) sekä erityismateriaali (special material).

Balladit ja hurmauslaulut ovat rakkauslauluja, joissa joko kuvataan rakkautta tai yritetään saada toinen rakastumaan. Rakkausballadeja löytyy varmasti melkein kaikista maailman musikaaleista, mutta hyviä esimerkkejä voi poimia vaikkapa Rogersin ja Hammersteinin klassikoista. Hurmauslaulujen tehtävänä on myös tuottaa mielihyvää yleisölle ja kuvata sitä, että kaikki päättyy lopulta varmasti hyvin. The Sound of Musicin "My Favorite Things" on yksi Kislanin antamista hurmauslaulu-esimerkeistä. Omasta mielestäni The Phantom of the Operan “All I Ask of You” on sekä balladi että erinomainen esimerkki hurmauslaulusta, jonka tarkoitus on tyynnyttää Christinen ohella myös yleisö.

Huumorilaulujen tehtävä on Kislanin mukaan kääntää epäonni tai turhautuminen nauruksi ja vapauttaa siten tunnelmaa.  Eräs esimerkki tällaisesta laulusta on West Side Storyn “Gee, Officer Krupke”, jonka tehtävä musikaalin alkuperäisessä näyttämöversiossa oli purkaa Jetsien tappelun jälkeistä jännitystä ja ahdistusta mustan huumorin keinoin. Huumorilauluja on myös runsaasti muissakin musikaaleissa, varmasti tekin keksitte monta esimerkkiä!

Musikaalikohtauksesta Kislan antaa esimerkiksi West Side Storyn “Tonight-ensemble” -kappaleen, joka yhdistää kaikkien päähenkilöiden odotukset tulevasta illasta yhteen lauluun ja tekee musiikin ja laulunsanojen avulla suuren siirtymän morsiuskaupan rauhasta väkivaltaiseen tappeluun. The Phantom of the Operassa musikaalikohtauksia ovat esimerkiksi "Masquerade" sekä "Notes".

Minä olen- ja minä tahdon -lauluja Kislan ei määrittele tarkemmin, mutta niiden nimet kertovat tyyppien sisällöstä. Hän ei myöskään esittele enempää viimeistä kategoriaansa, erityismateriaalia, mutta se on ilmeisesti vapaa kaikille numeroille, joita ei pystytä määrittelemään miksikään muuksi. Erityismateriaali on itseasiassa minusta Kislanin jaottelun hölmöin osa, se on ns.kaatoluokka, joka osoittaa, että jaottelu ei ole mitenkään täydellinen.

Analysoin gradussani siis kolmea musikaalia, joista keskimmäinen on tässä blogissa aiemminkin mainittu Stephen Sondheimin Company (1970). Company on niin sanottu teemamusikaali, jonka laulut on kirjoitettu tuomaan toisen, usein ristiriitaisen, näkökulman kohtaukseen tai laulua edeltäneeseen dialogiin. Monet Companyn lauluista laulaa joku kohtauksen ulkopuolinen henkilö ja niiden sävy on usein hyvin ironinen. Yllättäen (tai ei) Companyn laulut eivät oikein millään osuneet Kislanin tyyppijaotteluun. Kislan on tehnyt selvästi jaottelunsa Broadwayn kultakauden niin sanottujen yhtenäismusikaalien perusteella ja modernimpi teemamusikaali istuu jaotteluun todella huonosti.

Vaikka Kislanin jaottelussa on omat ongelmansa, eikä se sovi ollenkaan kaikkien musikaalien analysointiin, päädyin gradussani kuitenkin ehdottamaan muutamia lisäyksiä Kislanin kategorioihin. (Lähinnä jotta Kislanin jaottelusta tulisi käyttökelpoisempi ja siksi, että keksin muutaman uuden laulutyypin...)

Ensimmäinen uusista tyypeistä voisi olla ns. viettelylaulu, jonka tehtävänä on saada vastaanottaja ihastumaan tai rakastumaan laulajaan. Viettelylaulu eroaa Kislanin balladeista ja hurmauslauluista siinä, miten laulajan tarkoitus ei ole pelkästään ilmaista omaa tunnettaan, vaan laululla on selkeä suunta ja päämääränä muutoksen aiheuttaminen vastaanottajassa. The Phantom of the Operassa on täydellinen viettelylaulu "Music of the Night" ja lisäksi viettelylaulusta käy esimerkiksi Funny Girlin humoristinen “You are Woman, I Am Man”.

Toinen laulujen lisätyyppi olisi mielipiteenmuodostus- tai päätöksentekolaulu, jonka aikana hahmo yrittää tehdä tai tekee päätöksen häntä vaivaavassa asiassa. Laulua edeltää tai sen aikana käy ilmi hahmon sisäinen tai ulkoisten olosuhteiden aiheuttama ristiriita, johon tarvitaan ratkaisu. Klassinen esimerkki tällaisesta on My Fair Lady -musikaalissa professori Higginsin viimeinen laulu “I’ve Grown Accustomed To Her Face”, jonka aikana Higgins selvittää itselleen tunteensa Elizaa kohtaan.

Kolmas uusi laulutyyppi olisi niin sanottu itsetunnonvahvistuslaulu. Sen tehtävänä on vahvistaa laulajan tai laulajien uskoa itseensä. Tällaisilla lauluilla on samoja ilahduttavia ja toivoa luovia piirteitä kuin Kislanin hurmauslauluilla, mutta itsetunnonvahvistuslaulut eroavat hurmauslaulusta siinä, että niillä on ensisijainen merkitys draaman sisäisessä maailmassa, laulua laulavalle hahmolle. Itse käsitän hurmauslaulut lähinnä yleisöä piristäviksi musiikkinumeroiksi, mutta itsetuntoa vahvistavien laulujen tehtävä on ensin muuttaa hahmoa, jonka kautta vasta yleisön mieli kohoaa. West Side Storyssa tällaisia lauluja ovat porukan yhteistä itsetuntoa ja yhteenkuuluvuutta vahvistavat “Jet Song”, “Cool” ja “America” sekä Marian “I Feel Pretty”. Muista hyvistä itsetunnonvahvistuslauluista olen kirjoittanut tässä blogissa jo aiemmin.

Viimeinen ehdottamani uusi tyyppikategoria on niin sanotut vastalaulut. Vastalaulut esittävät vastakohtaisen näkemyksen tai ristiriidassa olevan kommentin tekstin eli dialogin tasolla tapahtuneisiin asioihin. Teemamusikaali Companyssa lähes kaikkien laulujen ensisijainen tehtävä on toimia tällaisina kohtauksia kommentoivina lauluina, mutta esimerkiksi myös West Side Storyn lauluista “I Feel Pretty” -laulun kepeä huumori luo kylmäävän kontrastin edellisessä kohtauksessa tapahtuneille murhille.  The Phantom of the Operassa eräänlaisena vastalauluna toimii ”The Point of No Return”, jossa Christine laulaa Kummituksen säveltämän oopperan sisällä intohimoista rakkaudentunnustusta tätä kohtaan, vaikka aiemmin tyttö on kertonut pelkäävänsä Kummitusta.

Mutta nyt, hyvät lukijani! Toivoisin teiltä kommentteja Kislanin ja itseni esittämistä tyyppiakategorioista! Kiistäkää ja väittäkää vastaan, tai jos keksitte hyviä esimerkkejä tai uusia tyyppilajeja, niin antakaa tulla! Miltä tällainen kategoriointi teistä vaikuttaa? Fiksua vai tyhmää? Hyödyllistä vai turhaa? Olisin todella kiinnostunut kuulemaan ajatuksianne, koska tiedän että lukijoissa on jo useampia musikaaleihin hyvin perehtyneitä ihmisiä. Tällä kertaa en linkkaa loppuun mitään videota, mutta klikkailkaa tämän tekstin laulujen nimiä, niin pääsette käsiksi videoihin. Hauskoja lauluhetkiä taas itsekullekin!

Oi Bollywood!

Kiitos sisareni ja Helsingin Rakkautta ja Anarkiaa -elokuvafestivaalin, Bollywood-musikaalielokuvat iskeytyivät eilen tajuntaani tuhansien volttien voimalla. Kävimme katsomassa festarinäytöksenä esitetyn dokumentin Bollywood: The Greatest Love Story Ever Told, joka oli, erästä toista katsojaa lainatakseni, "hieman yli tunnin mittainen Bollywood-elokuvien traileri". Erään arvion dokumentista voi lukea esimerkiksi täältä, mutta lyhyesti sanottuna dokumentti oli upea ja värikylläinen sekoitus eri elokuvista leikattuja ja teemoittain yhdistettyjä musikaalikohtauksia sekä muutamia Bollywoodin tähtinäyttelijöiden melko tyhjänpäiväisiä kommentteja. Lisäksi tekijät olivat yhdistäneet musikaalikohtausten oheen vanhoja kuvia ja filmejä Intian 1900-luvun historian hurjimmista ja surullisimmista tapahtumista. Dokumentti ei niinkään tarjonnut faktatietoa Bollywoodista vaan lähinnä ihanaa fiilistelymateriaalia ja tilaisuuden rakastua Bollywoodin musikaalielokuviin uudelleen.

Huomasin myös, että olen musikaali-intoilussani jättänyt Bollywood-genren kokonaan huomiotta, mutta nyt täytyy ryhdistäytyä ja korjata asia. Olen vakaasti päättänyt tutustua intialaisiin ihanuuksiin lähemmin ja tarkemmin. Ehkä jossain vaiheessa voin kirjoittaa tännekin jotain asiaa Bollywoodista, kunhan itse opin sitä paremmin tuntemaan. Osaisitteko te lukijani vinkata minulle jostain hyvistä Bollywood-tietolähteistä tai -elokuvista, jotka kannattaisi ehdottomasti katsoa? Kaikki vinkit auttavat!

Itse olen aikoinani nähnyt elokuvan Kabhi Kushi Kabhie Gham (suom. Ilon päiviä, surun päiviä, 2001), jossa esiintyvät Bollywoodin ehkä kuuluisimmat näyttelijät Amitabh Bachchan, Shahrukh Khan, Kajol, Hrithik Roshan ja Kareena Kapoor. (Joukosta puuttuu vain ihana Aishwarya Rai.) Jotta itsekukin voisi vähän fiilistellä Bollywood-tunnelmia ja saada uutta intialaista tanssienergiaa itseensä näin syysiltojen pimetessä, linkkaan teille laulun "Bole Chudiyan" em. elokuvasta. En tiedä enkä muista mitä laulussa sanotaan, mutta tunnelma puhukoon puolestaan - hyvin näyttää menevän!