Oi Bollywood!

Kiitos sisareni ja Helsingin Rakkautta ja Anarkiaa -elokuvafestivaalin, Bollywood-musikaalielokuvat iskeytyivät eilen tajuntaani tuhansien volttien voimalla. Kävimme katsomassa festarinäytöksenä esitetyn dokumentin Bollywood: The Greatest Love Story Ever Told, joka oli, erästä toista katsojaa lainatakseni, "hieman yli tunnin mittainen Bollywood-elokuvien traileri". Erään arvion dokumentista voi lukea esimerkiksi täältä, mutta lyhyesti sanottuna dokumentti oli upea ja värikylläinen sekoitus eri elokuvista leikattuja ja teemoittain yhdistettyjä musikaalikohtauksia sekä muutamia Bollywoodin tähtinäyttelijöiden melko tyhjänpäiväisiä kommentteja. Lisäksi tekijät olivat yhdistäneet musikaalikohtausten oheen vanhoja kuvia ja filmejä Intian 1900-luvun historian hurjimmista ja surullisimmista tapahtumista. Dokumentti ei niinkään tarjonnut faktatietoa Bollywoodista vaan lähinnä ihanaa fiilistelymateriaalia ja tilaisuuden rakastua Bollywoodin musikaalielokuviin uudelleen.

Huomasin myös, että olen musikaali-intoilussani jättänyt Bollywood-genren kokonaan huomiotta, mutta nyt täytyy ryhdistäytyä ja korjata asia. Olen vakaasti päättänyt tutustua intialaisiin ihanuuksiin lähemmin ja tarkemmin. Ehkä jossain vaiheessa voin kirjoittaa tännekin jotain asiaa Bollywoodista, kunhan itse opin sitä paremmin tuntemaan. Osaisitteko te lukijani vinkata minulle jostain hyvistä Bollywood-tietolähteistä tai -elokuvista, jotka kannattaisi ehdottomasti katsoa? Kaikki vinkit auttavat!

Itse olen aikoinani nähnyt elokuvan Kabhi Kushi Kabhie Gham (suom. Ilon päiviä, surun päiviä, 2001), jossa esiintyvät Bollywoodin ehkä kuuluisimmat näyttelijät Amitabh Bachchan, Shahrukh Khan, Kajol, Hrithik Roshan ja Kareena Kapoor. (Joukosta puuttuu vain ihana Aishwarya Rai.) Jotta itsekukin voisi vähän fiilistellä Bollywood-tunnelmia ja saada uutta intialaista tanssienergiaa itseensä näin syysiltojen pimetessä, linkkaan teille laulun "Bole Chudiyan" em. elokuvasta. En tiedä enkä muista mitä laulussa sanotaan, mutta tunnelma puhukoon puolestaan - hyvin näyttää menevän!

Barbara, Lea ja Lauren

Barbara Streisand

Koska edellinen kirjoitukseni käsitteli upeita miestähtiä, ajattelin että tasapainon vuoksi on seuraavaksi käsiteltävä upeita naisia. Tunnetteko musikaalin Funny Girl? Sitä ei ole käsittääkseni koskaan suomennettu eikä siksi esitetty Suomessa, mutta musikaalin elokuvaversio (1968) voi olla monelle täälläkin tuttu. Funny Girl (1964) kertoo revyykoomikko Fanny Bricen (1891–1951) elämästä, urasta ja avioliitosta peluri Nick Arnsteinin kanssa, mutta monet muistavat musikaalin parhaiten yhtenä Barbara Streisandin hienoimmista töistä. Nuori Steisand näytteli Fanny Bricea sekä musikaalin alkuperäisversiossa Broadwaylla että kaksi vuotta myöhemmin musikaalin tullessa ensi-iltaan Lontoossa, ja tietenkin myös musikaalin elokuvaversiossa. Funny Girlin isoimpia hittejä ovat Streisandin tulkitsemat "People" ja "Don't Rain on My Parade". Musikaalin on säveltänyt Jule Styne, sanoittanut Bob Merrill ja tekstin kirjoittanut Isobel Lennart. 

Mutta miksi puhua Funny Girlistä juuri nyt? Esimerkiksi sen takia, että musikaalista on tulossa uusi versio Broadwaylle keväällä 2012 ja kesällä spekulaatiot pääosan naistähdestä kävivät kuumina. Kuka voisi täyttää Barbaran valtavat Funny Girl -saappaat? Kenellä nuorella musikaalinaistähdellä olisi yhtä hieno ääni, tarpeeksi temperamenttia ja sopiva yhdistelmä koomikonlahjoja ja uskottavuutta myös vakavaan näyttelemiseen? Kuka on se nuori naistähti, jolla on tätä kaikkea ja lisäksi näyttääkin ihan Barbara Streisandilta? Tietysti Lea Michele.

Lea Michele

Lea Michele valloitti Broadwayn vuonna 2006 esittämällä Spring Awakening -musikaalin Wendlaa ja vuodesta 2009 lähtien Michele on säteillyt showkuorosta kertovan Glee-televisiosarjan Rachelina. Vuoden 2010 Tony-gaalassa Michele esitti "Don't Rain On My Parade"-kappaleen vaikuttavalla tavalla (katso video), mikä tietysti toimi kuin todella julkisena koelauluna Funny Girlin uuden version päärooliin.

En epäile, etteikö Michele olisi kyennyt esittämään Fanny Bricen roolia hyvin, mutta siitä huolimatta olin todella positiivisesti yllättynyt kun luin elokuun alussa uutisen, että rooliin oli valittu Lauren Ambrose. Ambrose muistetaan varmasti parhaiten Mullan alla -TV-sarjan Claire Fisherinä ja tuskin kovin moni on kuullut Ambrosen laulavan. Itsekin rupesin heti kaivelemaan netistä Ambrosen lauluesityksiä ja päädyin toteamaan että huh ja vau kuinka hienosti hän laulaakaan! Ambrose esiintyy näyttelemisen ohella The Leisure Class -bändinsä kanssa, ja esimerkiksi heidän versionsa myös Funny Girl -elokuvassakin mukana olleesta Fanny Bricen "My Man" -laulusta on kuunneltavissa täältä. Toinen vaikuttava esimerkki Ambrosen laulutaidoista on tämä video, laulu alkaa suunnilleen kohdassa 6:10.

Lauren Ambrose

Olen uutisen luettuani miettinyt paljon, millainen Ambrosen Fanny Bricesta tulee ja olen päätynyt uskomaan, että hän pystyy tekemään roolista aivan omanlaisensa ja hyvällä tavalla Streisandin versiosta poikkeavan suorituksen. Hän on Lea Michelea kahdeksan vuotta vanhempi ja pystyy todennäköisesti myös tuomaan aikuisen Fannyn hahmoon enemmän elämänkokemusta kuin mitä nuorella Michelella olisi ollut tarjota. Funny Girlin tarina kuitenkin kuljettaa Fanny Bricen elämää nuoruudesta keski-ikään. Olisi todella hienoa päästä keväällä New Yorkiin tätä katsomaan, mutta saas nähdä pääsenkö. (Funny Girl tulee itseasiassa ensi-iltaan ensin Los Angelesissa tammikuussa 2012 mutta siirtynee New Yorkiin myöhemmin keväällä.)

Entä te, hyvät lukijani, miltä Ambrose teidän korviinne kuulostaa tai mitä mieltä olette Lea Michelesta tai Barbara Streisandista? Koska omasta mielestäni Barbara Steisandin Funny Girl on käsittämättömän hieno ja valloittavan ihana, haluan linkata teille tähän loppuun sydämeenkäyvän "People"-laulun musikaalin elokuvaversiosta. Kohtauksessa on mukana myös Nick Arnsteinia esittänyt tummasilmäinen Omar Sharif.

Musikaalilavalta elokuvatähdeksi

Hugh Jackman

Tiedättehän Hugh Jackmanin - tuon komean australialaislähtöisen elokuvatähden, jonka osa muistaa X-men-elokuvien Wolverinena ja toiset Baz Luhrmannin Australia-elokuvan lihaksikkaana cowboyna? Mutta tiesittekö, että ennen Hollywood-aikojaan Jackman on tehnyt näyttävän uran musikaalitähtenä Australiassa, Iso-Britanniassa sekä Yhdysvalloissa? Olen jo aiemmin linkannut tähän blogiin videon Jackmanista laulamassa Oklahoma!-musikaalin "Rimpsukattoiset kärryt"-laulua (kirjoittajan vapaa suomennos). Entä sitten surusilmäinen, mutta yhtäkaikki hurjan komea näyttelijä Patrick Wilson, joka on viime vuosina nähty elokuvissa Little Children (2006) ja Morning Glory (2010) sekä upeassa HBO-minisarjassa Angels in America (2003). Tiesittekö, että Wilsonkin on ollut jo ennen elokuvauraansa melkoinen musikaalitähti?

Patrick Wilson

Molemmat mainitsemani tähdet ovat tulleet ainakin minulle tutuiksi ensisijaisesti elokuvien kautta, mutta heidän musikaalimenneisyytensä innostaa ja kiinnostaa minua valtavasti. Luulen, että kyse on oikeastaan isommasta asiasta: kiinnostavinta olisi tietää, kenellä kaikilla Hollywood-tähdillä onkin musikaalimenneisyys, joka ei vain koskaan mistään viihdeuutisista käy ilmi? Hyvät lukijani, auttakaa tietämätöntä naista mäessä: keksittekö te lisää supertähdiksi nousseita (elokuva)näyttelijöitä, joilla olisi selvästi tausta musikaalipuolella?

Hugh Jackmanin musikaaliuran kärkiteoksiin käsittääkseni kuuluvat juuri aiemminkin linkattu Lontoon Royal National Theatren Oklahoma! (1998) sekä australialaisen showmiehen Peter Allenin elämäntarinan kertova jukebox-musikaali The Boy from Oz (2003), josta Jackman itseasiassa voitti Tony-palkinnon. Kun edellä mainittu Trevor Nunnin ohjaama Lontoon Oklahoma! siirrettiin Broadwaylle (2002), Hugh Jackmanin aiemmin esittämän Curlyn rooliin palkattiin - hassua kyllä - juuri Patrick Wilson. Sitä ennen Wilson oli nähty Broadwaylla muun muassa Jerry Lukowskina brittielokuvaan perustuneessa The Full Monty -musikaalissa (2001) sekä Carouselin kiertueversion (1996) Billy Bigelow'na. Vuonna 2004 Wilson nähtiin The Phantom of the Operan elokuvaversion Raoulina, mikä oikeastaan hauskalla tavalla linkittää Wilsonin musikaali- ja elokuvaurat toisiinsa. (Ikävää vain, että Raoulin rooli on lähes pelkkää patsastelua, eikä Wilsonilla ole juuri näyteltävää.) Myös Jackman pääsee vihdoin piakkoin yhdistämään vastaavalla tavalla omat musikaali- ja elokuvatähteytensä: Jackman on palkattu näyttelemään Jean Valjeania Les Misérables -musikaalin uudessa elokuvaversiossa (uutinen esimerkiksi Playbillin nettisivuilla). Vaikka en olekaan fanaattinen Les Mis -fani, odotan kyllä innolla Jackmanin ja Russel Crowen(!) näkemistä laulamassa valkokankaalla.

Niin runsas ja monipuolinen historiallisten videopätkien aarreaitta kuin Youtube onkin, en löytänyt oikein mitään edustavaa musikaalipätkää Patrick Wilsonista, joten tyydyn taas vain alleviivaamaan Hugh Jackmanin taituruutta. Tällä kertaa Hugh hassuttelee musikaalipotpurin yhdessä mainion Neil Patrick Harrisin kanssa vuoden 2011 Tony Awardsissa. Neil Patrick Harris on muuten eräs, joka voisi kuulua tähän samaan listaan Jackmanin ja Wilsonin kanssa, mutta palataan häneen ehkä joskus toiste. Nyt kuitenkin hauskanpitoa Tonyissa!

Next to Normal

Olin vihdoin eilen katsomassa Helsingin kaupunginteatterin Next to Normal -musikaalia. Täälläkin aiemmin hehkutetun Tony- ja Pulizer-palkittu teoksen kohdalla odotukseni olivat melko korkealla, mutta ne täyttyivätkin lähes täysin. Huomasin kuitenkin, että menneen kesän graduanalysointi oli jäänyt ehkä hieman päälle ja keskityin musikaalissa eniten dramaturgisen kokonaisuuden ja laulujen suomennosten tarkkailemiseen. Esityksen loppu oli toki koskettava, mutta en ollut ollenkaan niin liikuttunut, kuin olin ennakkoon ajatellut tai mitä jotkut toiset yleisössä olivat. (Se oli erikoista, koska liikutun todella helposti kyyneliin.)

Kuva: Helsingin kaupunginteatteri

Next to Normalin tarkemman juoniselostuksen voitte lukea vaikkapa Wikipediasta, mutta lyhyesti sanottuna musikaalin keskiössä on perhe, jonka äiti Diana sairastaa bipolaarista oireyhtymää eli on voimakkaasti maanisdepressiivinen. Perheen ensimmäinen lapsi, poika Gabe, on kuollut jo vauvana, mutta äiti kuvittelee poikansa jatkuvasti vierelleen, mikä haittaa suhdetta aviomies Daniin ja tytär Natalieen. Helsingin esityksessä Dianaa näytteli upeasti Jonna Järnefelt, muissa rooleissa olivat Juha Junttu (Dan), Vuokko Hovatta (Natalie), Tuukka Leppänen (Gabe), Petrus Kähkönen (Henry, Natalien poikaystävä) ja Antti Timonen (Tohtori Fine / Tohtori Madden, Dianaa hoitavat lääkärit).

Next to Normal on hieno esimerkki siitä, että musikaaliksi sopii myös vakava, rankka ja traaginen tarina. Viime vuosina yhä enenevässä määrin tehtyjen elokuvien musikaaliversioiden ja tietyn bändin biisien ympärille kyhättyjen jukebox-musikaalien suossa oikeaan dramaturgisesti uskottavaan, liikuttavaan ja kestävään tarinaan perustuva musikaali on ainakin minulle varsinaista taivaan mannaa. Next to Normalin tarina on sellainen, että sen pikemminkin odottaisi näkevänsä teatterin pienellä näyttämöllä tiivistunnelmaisena puhedraamana, mutta se sopii musikaaliksi mielestäni todella hyvin. Musikaalien voima on niiden kyky esittää ihmisten välisiä tunteita laulujen, liikkeen ja musiikin avulla niin että ne tuntuvat kaikkien katsojien sisuskaluissa ja saavat katsojien omat tunnevirrat liikkeelle. Surun ja perheen sisäisen ahdistuksen kuvaamiseen musikaalin keinot ovat itseasiassa todella sopivia.

Next to Normalin musiikki on modernia, melodista rock-pop-musiikkia. Ensimmäisen katselukerran aikana laulut eivät ehdi tulla niin tutuiksi, että ne jäisivät soimaan päähän. Pikemminkin laulut on tehty helposti omaksuttaviksi, mikä tekee niistä myös helposti unohtuvia. Huomasin esityksestä lähtiessäni, että päässäni soi Helsingin kaupunginteatterissa muutama vuosi sitten esitetyn Spring Awakening -musikaalin kappaleet. Spring Awakeningin soundtrackia olen kuunnellut enemmän ja mielestäni musikaalien kappaleissa on todellakin jotain samaa. Mitä mieltä te olette? Onko vaikutelmani aivan väärä vai jopa itsestäänselvä?

Ainoa asia, joka minua häiritsi Next to Normalissa on se, että musikaali on käytännössä läpisävelletty. Musikaalitutkija Scott McMillin kirjoittaa teoksessaan Musical as Drama siitä, että musikaalilajityyppi on aina perustunut kahden erilaisen moodin, tekstin ja musiikin, vaihtelulle. McMillin näkee musikaalin tekstin eli dialogin luovan esitykseen eteenpäin kulkevan aikatason ja musiikkinumeroiden keskeyttävän tämän omalla lyyrisellä, toisteisella aikatasollaan. Näiden eteenpäin kulkevan ja lyyrisen, toisteisen aikatason vuorottelu on musikaalien ydin ja sydän, ja se nostaa musikaalin siivilleen. Next to Normal, kuten kaikki muutkin läpisävelletyt musikaalit, kompastuvat juuri tässä; olen samaa mieltä McMillinin kanssa siitä, että musiikkinumerot ovat vaikuttavimpia silloin kun ne vuorottelevat dialogin, musiikittoman ajan, kanssa. Kun nämä molemmat osa-alueet ovat tasapainossa, katsoja odottaa seuraavaa musiikkinumeroa ja saa nautintoa siitä, että musiikkinumero näyttää henkilöt uudessa valossa tai kertoo saman asian erilaisella tavalla kuin dialogi. Next to Normalin vähäinen dialogi puhutaan lähes aina sillä tavalla, että taustalla on musiikkia vielä edellisestä laulusta tai jo tulevan laulun alkutahdit. Se, että lähes kaikki tärkeä kerrotaan laulaen on osittain myös hyvän ja dramaturgisesti yhtenäisen musikaalin merkki (laulut eivät ole pelkkiä hömppätaukoja), mutta Next to Normalin kohdalla itse huomasin kaipaavani myös musikaalien toista kerrontamoodia - puhdasta dialogia, ilman musiikkia.

Kuva: Helsingin kaupunginteatteri

Kaikenkaikkiaan Next to Normal oli kuitenkin hieno kokemus ja teos kyllä ansaitsee kaikki palkintonsa. Hienoa, että Helsingin kaupunginteatteri tarjoaa meille kaiken muun ohjelmistonsa lomassa moderneja, voimakkaita ja kiinnostavia Broadway-musikaaleja - muilla suomalaisilla teattereilla tuskin olisikaan siihen kapasiteettia. Esityksen miehityksestä on vielä mainittava, että Jonna Järnefelt, Tuukka Leppänen ja Vuokko Hovatta ovat hurjan hyviä, säteilevän upeita ja kokonaisvaltaisen vaikuttavia ja jättivät Juha Juntun, Petrus Kähkösen ja Antti Timosen ikävä kyllä varjoonsa. Kokonaisuus toimi kuitenkin hienosti, ja Lasse Hirven johtama pieni orkesteri sai musiikista paljon irti. (Vaikka omasta mielestäni musiikin volyymi oli vähän liian kovalla.) Samaan hengenvetoon kiitän vielä Markus Tsokkisen yksinkertaisen toimivaa lavastusta ja Teppo Saarisen valosuunnittelua, joka korosti hienolla tavalla muuttuvia tunnetiloja. Mikko Koivusalon suomennos teoksesta oli melko sujuva, mutta musikaalilaulujen suomentamisesta täytyy kirjoittaa joskus toiste aivan oma tekstinsä.

En löytänyt Next to Normalin alkuperäislevytystä Spotifysta, mutta Youtubesta se löytyy kappale kerrallaan. Linkkaan teille nyt musikaalista kappaleen "I'm Alive" (suom. "Eloon jäin") alkuperäisen Broadway-Gaben Aaron Tveitin esittämänä. Tuukka Leppänen tulkitsi tämän kappaleen eilisessä esityksessä räjähtävän voimakkaasti. Kannattaa kuunnella myös muita biisejä - niistä löytää hyviä rytmejä, hienoja harmonioita ja hauskoja sanoituksia. Suosittelen. 

Pyjama päälle ja musikaalikomedia pyörimään!

Mikä sopisikaan paremmin harmaaseen sunnuntain alkuiltaan kuin 1950-luvun musikaalikomedia? Päätin tänään sanoa piutpaut velvollisuuksille ja viettää lokoisan ja virkistävän sunnuntain musikaalien seurassa. Tällä kertaa katseltavaksi valikoitui musikaalielokuva Pyjamaleikki (The Pajama Game 1954, elokuva 1957), jonka tarina seuraa todella klassista kaavaa: poika tapaa tytön - he rakastuvat - ilmenee vaikeuksia - vaikeudet selviävät ja rakkaus voittaa. Pyjamaleikissä on hauskaa se, että romanttisen (musikaali)komedian juoni on sijoitettu tapahtuvaksi pyjamatehtaalle(!) ja rakastumassa toisiinsa ovat uusi pomo ja pyjamatyöntekijöiden ammattiyhdistystä edustava tehtaan luottamusnainen. Elokuvassa pätevää ja työläisten oikeuksista välittävää luottamusnaista esittää ihastuttava Doris Day ja naiseen rakastuvaa uutta pomoa esittää John Raitt.

Doris Day Pyjamaleikissä

1950-luvun parhaissa musikaalikomedioissa on runsaasti mainioita lauluja, tanssi- ja musiikkinumeroita sekä melko nokkelaa sanailua. Tämä pätee myös Pyjamaleikkiin, jossa huumori rakentuu erityisesti hauskoille henkilöhahmoille ja heidän välisille tapahtumilleen. Juonen ytimessä on työläisten vaatimus 7 ja ½ sentin palkankorotuksesta, jota tehtaan omistaja ei halua työläisille antaa. Uusi pomo saa kuitenkin lopulta selville, että omistaja on merkannut palkakorotuksen jo tilikirjoihin, mutta korjannut rahat omaan pussiinsa. Tämän avulla luottamusnainenkin voi tunnustaa rakkautensa pomoon ja kaikki päättyy onnellisesti. Aiheestaan huolimatta musikaali ei ole yhtään poliittinen, päin vastoin, asiat selviävät melko helposti, eikä todellista juopaa työläisten ja omistajien välille juuri rakenneta.

Pyjamaleikki on hauska ja klassinen musikaalikomedia, mutta sen lisäksi teoksen tekijäkaartiin kuuluu muutamia 1900-luvun musikaalihistorian merkittävimpiä miehiä.

• Ohjaaja George Abbott oli amerikkalaisen musiikkiteatterin suurmiehiä, joka työskenteli yhdeksällä vuosikymmenellä muun muassa ohjaajana, tuottajana, käsikirjoittajana ja näytelmäkirjailijana. Useimmat Abbottin musikaaleista ovat suomalaiselle yleisölle melko tuntemattomia, mutta amerikkalaisessa kontekstissa ja 1930-1960-luvun musikaaleista puhuttaessa Abbott oli vaikuttamassa monen klassikon syntyyn. Wikipediasta löytyy hyvä lista hänen teoksistaan ja sitä kautta pääsee taas eteenpäin katsomaan yksittäisten teosten sisältöjä ja muita tekijöitä.
   
• Koreografi Bob Fosse on myös yksi amerikkalaisen musikaalihistorian tärkeistä ohjaaja-koreografeista. Fossen käsialaa (ohjaus ja koreografia) ovat esimerkiksi musikaalit How to Succeed in Business Without Really Trying (1961), Sweet Charity (1966) ja Chicago (1975). Lisäksi Fosse ohjasi Cabaret-musikaalin elokuvaversion (1972) ja voitti ohjauksestaan Oscarin.
  
  
• Tuottaja Harold Prince on eräs omista suosikkihenkilöistäni amerikkalaisessa musikaalihistoriassa. (Stephen Sondheimilla on minun listassani ykköspaikka, mutta Prince tulee ehkä jo kakkosena.) Prince aloitti 1950-luvulla tuottajana, ja Pyjamaleikin lisäksi hän oli tuottamassa esimerkiksi sellaisia klassikkoja kuin West Side Story (1957) ja Viulunsoittaja katolla (Fiddler on the Roof 1964). Vähitellen Prince siirtyi myös ohjaamaan musikaaleja ja hänen alkuperäisohjauksiaan olivat muun muassa musikaalit Cabaret (1966), Zorbas (Zorba, 1968), Company (1970), Kesäyön hymyilyä (A Little Night Music, 1973), Sweeney Todd (1979), Evita (1979) ja The Phantom of the Opera (1986). Princen yhteistyö George Abbottin, Stephen Sondheimin sekä Andrew Lloyd Webberin kanssa tuotti upeita musikaaleja, joista todella monet ovat kestäneet hienosti aikaa ja jäävät varmasti musikaalihistorian kaanoniin.

Pyjamaleikki on siis hauskalla tavalla yhdistelmä musikaalin suurmiesten yhteisvaikutusta ja elokuvaversion tietenkin kruunaa suurnainen Doris Day! Videoklipiksi haluan nostaa elokuvan alussa olevan "Racing With the Clock" -laulun, jossa kuvataan pyjamatehtaan työläisten arkea esimesten painostaessa kiirehtimään. Jaa-a, monessakohan vaatetehtaassa on näin värikästä väkeä tai näin synkronoidut työoloista valittavat laulut ja tanssit?

Kuka laulaa?

Musikaalit ovat erityistä taitoa vaativa teatterin laji. Musikaaliesiintyjän pitää paitsi osata näytellä, myös laulaa ja usein jopa tanssia. Teatterissa yleisö huomaa varmasti, jos näyttelijän laulu- tai tanssitaidot eivät ole riittävät, tai jos hyvin laulaja esiintyjä ei osaa näytellä yhtään. Ja useimmiten koko musikaali tuntuu aika tuhnuiselta, jos esiintyjien taidot eivät ole kohdallaan.

Musikaalielokuvien tähdet pääsevät kuitenkin tässä suhteessa kuin koirat veräjistä! Musikaalielokuvissa näyttelevien ei tarvitse osata laulaa, tai joskus he eivät jopa edes saa laulaa, vaikka kuinka tahtoisivat. Musikaalielokuvia kuitenkin markkinoidaan mieluumin tähtinäyttelijöiden kuin lauludubbaajien nimillä - sitä paitsi olisihan se nyt noloa, jos paljastuisi, ettei Audrey Hepburn laulakaan itse My Fair Ladyn Elizan lauluja... Ai niin, eikun, sehän paljastuikin jo vuosia sitten.

Musikaalitähtien dubbaajista puhuttaessa on mielestäni taas yksi ylitse muiden. (Huomaan käyttäväni paljon tätä ilmaisua, mutta selvästi tykkään nostaa tiettyjä esimerkkejä massan yläpuolelle.) Dubbaajien kuningatar on tietenkin Marni Nixon, juurikin samainen nainen, joka laulaa Elizan laulut huulisynkassa Audreyn näyttelemisen päälle. Paitsi että Nixon tekee Elizan lauluosuudet upeasti ja täydellisessä yhtenäisyydessä Hepburnin esitykseen, hän laulaa myös West Side Storyn elokuvaversiossa Natalie Woodin esittämän Marian laulut sekä The King and I -musikaalin elokuvaversiossa Deborah Kerrin esittämän Annan laulut. Lisäksi Marilyn Monroen tähdittämässä elokuvassa Herrat pitävät vaaleaveriköistä (Gentlemen Prefer Blondes, 1953) Nixon auttaa Marilynia laulamaan laulun "Diamonds Are a Girl's Best Friend" ylä-äänet.

Sisar Sophia (Marni Nixon)

Lauludubbaukset olivat tietenkin Hollywoodin tarkoin varjeltu julkinen salaisuus, jonka varmasti monet tiesivät, mutta josta tuskin sai puhua. Musikaalielokuvien nimilistoissa tai alkuperäislevytyksien yhteydessä ei mainittu dubbaanjien nimiä, vaikka esimerkiksi edellä mainittujen klassikkoelokuvien levytyksissä on enemmän Nixonin kuin Hepburnen, Woodin tai Kerrin ääntä. Nixon pääsi kuitenkin lopulta itsekin näyttelemään musikaalielokuvassa, kun hän upeasti esitti yhtä The Sound of Musicin nunnista. Marni Nixon on toki myös tehnyt hienon uran Broadwaylla ja saanut moneen kertaan tunnustusta työstään - onneksi.

Tämän kirjoituksen laululinkkinä on itseoikeutetusti eräs Marni Nixonin esityksistä, My Fair Lady -klassikko "Wouldn't It Be Loverly". You Tubesta löytyy myös versio, jossa lauluraitana on Hepburnin oma ääni, jonka elokuvan ohjaaja ja tuottajat hylkäsivät, vaikka Hepburn olisi halunnut tietenkin esittää omat laulunsa. Voitte katsoa alla olevan ja sen jälkeen Hepburnin version ja kommentoida kumpi kuulostaa kiinnostammalta, uskottavammalta, aidommalta tai vain paremmalta.

Suomi-ilmiö

Kirjoitin muutama viikko sitten lyhyesti suomalaisten teattereiden syksyn 2011 musikaaliohjelmistoista. Lupasin silloin palata ohjelmistoista esille nousevaan kiinnostavaan Suomi-ilmiöön: teatterit täyttyvät tänä syksynä kotimaisista (uusista) musikaaleista. Vain muutama päivä kirjoitukseni jälkeen sain tietää, että uusimmassa Rondo-lehdessä (8 / 2011) käsitellään aivan samaa aihetta, kotimaisia uutuusmusikaaleja, otsikolla "Teatterissa soivat nyt suomalaiset sävelet". Tommi Saarelan kirjoittama artikkeli käsittelee erityisesti Helsingin kaupunginteatterin Katri Helena -musikaalia, Tampereen Työväen Teatterin (TTT) Anna-Liisa -musikaalia, ja Kuopion kaupunginteatterin Katrina-musikaalia. Saarela haastattelee teosten tekijöitä ja kirjoittaa yleisemminkin siitä, että kotimaiset aiheet tuntuvat nyt kiinnostavan musiikkiteatterin kentällä. En aio enempää referoida Saarelan juttua, vaan kehotan kiinnostuneita hankkimaan uusimman Rondon käsiinsä esimerkiksi kirjastosta. (Rondon nettisivuilla on myös linkki, joka kautta voisi kai selata lehden näköisversiota, mutta tällä hetkellä en itse ainakaan saa linkkiä toimimaan oikein.)

Juice Musiikkiteatteri Palatsissa

Ei ihme että lehdistössäkin on tartuttu juttuun suomalaisista uusista musikaaleista: paitsi täysin uusia teoksia, kaupunginteattereiden ohjelmistossa on myös vanhempia kotimaisia musikaaleja. Edellä mainittujen teosten lisäksi voi mainita ainakin seuraavat:

• Savonlinnan Teatterissa esitetään Arto Paasilinnan romaaniin perustuvaa musikaalia Ulvova Mylläri, jonka musiikista vastaa Pauli Hanhiniemi (joka on muuten myös tehnyt lauluntekstit TTT:n Anna-Liisaan)
• Kemin kaupunginteatteri kantaesittää Tuomas Timosen ja Pärttyli Rinteen musikaalin Bussi Somerolle, joka kertoo Rauli Badding Somerjoen tarinan.
• Teatteri Imatra esittää syksyllä esitystä Ollaan ihmisiksi - Rock-kupletti Juice Leskisestä, Tamperelainen Musiikkiteatteri Palatsi esittää musikaalia Juice - Taiteilijaelämää, mutta ikävä kyllä Teatteri Eurooppa Neljän Juice-musikaali meni vain kesäkaudella ja viimeinen esitys siitä oli menneellä viikolla.
• Varkauden Teatterin syksyn musikaali Päivänsäde, minä ja menninkäinen kertoo Tapio Rautavaarasta ja Rauman kaupunginteatterissa jatkaa keväällä ensi-iltaan tullut musikaali Georg Ots - Saarenmaan ääni

Juice  Teatteri Eurooppa Neljässä

Hyvä lukijani, miltä edellä oleva listaus kuulostaa? Musikaaleja suomalaisista suurmiehistä? Ainakin musiikin alalta. Mutta ei unohdeta Katri Helenaa! Tämän syksyn ohjelmisto näyttää jatkavan vahvasti suomalaista perinnettä kunnioittaa iskelmätaivaan tähtiä omilla musikaaleilla. Toki vain muutamat edellä mainituista ovat kantaesityksiä. Ei kannata kuitenkaan unohtaa 2000-luvun aikana ensi-iltansa saaneita aiempia musikaaleja esimerkiksi Laila Kinnusesta, Olavi Virran musiikista, Dannysta ja Anita Hirvosesta.

Kaksi Juicea Teatteri Imatrassa

 Luin sattumalta menneellä viikolla teatterintutkija Marjatta Häti-Korkeilan mielenkiintoista väitöskirjaa Teatterinjohtamisen dramaturgiaa (2010), jossa nykyinen Helsingin kaupunginteatterin apulaisjohtaja, entinen Lahden kaupunginteatterin johtaja Kari Rentola kertoo Lahden kaupunginteatterin 2000-luvun alussa järjestämästä Hopeakuu-musiikkiteatterikilpailusta. Kilpailun tarkoituksena oli löytää täysin uusia suomalaisia musiikkiteatteriteoksia ja samalla Lahden kaupunginteatterin pyrkimyksenä oli profiloitua erityisesti laadukkaita musikaaleja esittäväksi teatteriksi. Hopeakuu-kilpailun tuloksena Lahdessa esitettiin muun muassa teokset Astoria (2003, Linkola-Itkonen-Hedman) ja Leyla ja Daniel (2005, Kaivanto-Toivonen). Jostain syystä uudet suomalaiset musikaalit eivät kuitenkaan Lahdessa silloin menestyneet ja johtaja Rentola vaihtoi lopulta työpaikkaa.

Luettuani Tommi Saarelan jutun uusista suomalaisista musikaaleista sekä kertomukset Lahden kaupunginteatterin tilanteesta 2000-luvun alussa, jäin miettimään mikä suomalaisessa teatterikentässä on mahdollisesti muuttunut viimeisten vuosien aikana. Miksi kotimainen musikaali nyt kiinnostaa, vaikka viisi vuotta sitten se ei innostanut (ainakaan Lahdessa)? En keksinyt mitään ihmeellistä suurta muutosta, mutta ymmärsin että tämän syksyn kotimaisten musikaaliensi-iltojen ja Lahden kaupunginteatterin kilpailuttamien uusien musikaalien välillä on vissi ero: lähes jokaisessa tämän syksyn ensi-iltamusikaalissa on jotain tuttua, päähenkilö, laulut tai tarina jolle musikaali perustuu. Hopeakuu-kilpailun teokset olivat tekstiltään ja musiikiltaan täysin uusia, eikä niissä ollut yleisölle mitään tuttua elementtiä, mihin kiinnittyä ja sanoa "ai toi on toi juttu". Toisaalta Kuopion kaupunginteatterin uusi Katrina-musikaali perustuu melko tuntemattomaan romaaniin, eikä tekijäkaartissakaan ole varsinaisia julkkiksia. Toivon että kyseinen teos ja mahdolliset muutkin uudet musikaalit todistavat hypoteesini lopulta vääräksi - soisin mielläni lisää katsojia rohkeille, tutut sävelmät ja tarinat hylkääville rehellisesti uusille musikaaleille.

Syksyn kotimaisista toivon itse ehtiväni katsomaan ainakin TTT:n Anna-Liisan. Canthin klassikon on musikaaliksi sovittanut Sirkku Peltola, musiikki ja laulut ovat Pauli Hanhiniemen ja Hehkumo-yhtyeen käsistä. Tanssimassa on porukkaa Tanssiteatteri Tsuumista ja Anna Liisana näyttelee ja laulaa Suvi-Sini Peltola. Jos ehdin Kuopioon, käyn kyllä katsomassa myös Katrinan ja oikeastaan myös HKT:n Katri Helena kiinnostaa jollain tavalla - ainakin pressikuvien perusteella on luvassa huikean hauskoja retrovaatteita.

Tiedän että kun nyt lopetan tämän tekstin, jää vielä paljon sanomatta suomalaisista musikaaleista ja ehkä ensi syksyn musikaaliohjelmistostakin. Kommentoikaa siis ja väittäkää vastaan, jos esittämäni asiat kuulostavat hölmöiltä, jos joku asia jäi epäselväksi tai jos olen jättänyt huomiotta jonkun tärkeän seikan. Mutta ennen kaikkea, hauskoja teatteri-iltoja kotimaisten musikaalien parissa itse kullekin!