Syksyn 2014 musikaaliohjelmisto

Kirjoitin viimeksi syksyllä 2011 pienen yleiskatsauksen suomalaisten suurten teattereiden musikaaliohjelmistosta. Nyt päätin, että voisi olla taas hyvä hetki tehdä samantyyppinen katsaus tulevan syksyn ohjelmistoihin. Viimeisen kolmen vuoden sisällä suomalaisten teattereiden lavoilla on nähty monenlaisia musikaaleja, isoja hittejä, pienempiä hittejä, vanhanaikaista ja uudempaa. Mitä on luvassa syksylle 2014?

Syksyn ehkä suurin tapaus on Svenska Teaternin Mamma mia! -musikaali: kaikkien jukebox-musikaalien kuningatar ja elokuvanakin menestynyt Abba-hulluttelu esitetään ensimmäistä kertaa suomalaisessa teatterissa. Mamma Miaa on markkinoitu asiaankuuluvalla suureellisuudella jo pitkään, ja musikaalin maailmansuosio on nostanut myös lippujen hinnat poikkeuksellisen korkeiksi (88€/78€/68€/60€). Kuten aiemminkin Svenska Teaterenin musikaaleissa, iso osa työryhmästä tulee Ruotsista. Ilahduttavaa kuitenkin on, että Donnaa näyttelee suomalainen Mia Hafren ja Samia Vallu Lukka, joka hurmasi minut äänellään juuri viime syksynä Lahden West Side Storyn Riffinä. Upeaa, että Lukka on saanut tällaisen tilaisuuden ja pääsee toivottavasti hurmaamaan muutkin taidoillaan. Svenska Teatern todella uskoon Mamma Mian menestykseen: esityksiä on tällä hetkellä aikataulutettu syyskuusta 2014 vuoden 2015 toukokuulle ja 5-6 esityksen viikkotahtia. Mutta ilmeisesti Svenskan luottaa siihen, että musikaali houkuttelee teatterituristeja muualtakin kuin Suomesta, aivan kuten Kristina från Djuvemåla aiemmin.

Kuva: Nicke von Weissenberg / Svenska Teatern

Pitkänsillan toisella puolella Helsingin Kaupunginteatterilla on taas vuorossa Broadwayn kultakauden klassikkomusikaali. Viime syksyn HKT:n musikaaliensi-ilta Tohtori Zivago oli ehkä pieni riski ollessan musikaalina uusi ja Euroopan kantaesitys, mutta ensi syksynä HKT luottaa maailmalla paljon kokeiltuun teokseen: Miten menestyä liike-elämässä vaivatta (How to Succeed in Bisnes Without Really Trying) sai Broadway-ensi-iltansa jo vuonna 1961. Frank Loesserin säveltämää (ja kirjoittamaa) musikaalia on esitetty Suomessa aiemmin kahdesti, vuosia sitten Svenska Teaternissa (1964) ja Helsingin kaupunginteatterissa (1971). Loesserin Enkeleitä Broadwaylla (Guys and Dolls, 1950) on Suomessa paljon enemmän esitetty, ja Miten menestyä... on musiikkityyliltään hyvin samanlaista, eli varmasti yleisölle miellyttävää ja helppoa musiikkia kuunnella. Tarinakin on humoristinen ja romanttinen, juoniselostuksen voi lukea vaikka täältä. Musikaali sai vuonna 2011 uusinta-ensi-illan Broadwayllä, loistavimpana tähtenään Finchin roolissa itse Harry Potter eli Daniel Radcliff. Ehkä juuri tuo kiitoksia ja Tony-palkinnon saanut Broadwayn uusintaversio on tehnyt musikaalista ajankohtaisen myös HKT:n ohjelmistossa. 1960-lukuhenkisyys on muutenkin ollut populaarikulttuurissa pinnalla mm. Mad Men -tv-sarjan suuren suosion takia, ja HKT:n ensimmäiset pressikuvat pelaavat mielestäni aivan samoilla mielikuvilla. Uskon että Antti Lang tulee olemaan loistavan hyvä valinta päärooliin, mutta nähtäväksi jää, saako työryhmä musikaalista irti yhtään terävämpää, nykyaikaankin viittaavaa näkökulmaa, vai jääkö esitys pelkästään kultakauden kiiltokuvaksi ja musikaalin huumorilla pelaavaksi hassutteluksi.

Kuva: Helsingin Kaupunginteatteri

Pääkaupunkiseudulla minua itseäni eniten kiinnostava musikaali on Espoon Kaupunginteatterissa syyskuussa ensi-iltansa saava Kojoottikuu. Kyseessä on José Riveran näytelmään References to Salvador Dali Make Me Hot perustuva Jussi Tuurnan säveltämä läpilaulettu uusi musikaali. Kojoottikuu on ilmeisesti rakkaustarina, jonka pääparia näyttelevät enemmän televisiosta kuin teatterista tutut Iina Kuustonen ja Mikko Leppilampi. Esityksen ohjaa Johanna Freundlich, jonka aiemmista ohjaustöistä olen pitänyt paljon ja Jussi Tuurnan muusiikki oli todella onnistunutta Suomen Kansallisteatterin HOMO! -"oopperassa" muutama vuosi sitten. Ehkä jännittävin aspekti Kojoottikuussa on kuitenkin se, millaisia Kuustonen ja Leppilampi ovat yhdessä teatterin lavalla. Molemmat ovat käsittääkseni hyviä laulajia ja tietenkin karismaattisia esiintyjiä, mutta silti mielestäni on kiinnostavaa, miten esimerkiksi viime aikoina lähinnä juontajan töitä tehnyt Leppilampi selviää tästä haasteesta. Joka tapauksessa Kojoottikuu on omalla kiinnostuslistallani aivan kärkipäässä, koska tällaista ei ihan joka talossa tehdäkään.

Kuva: Saara Salmi / Espoon Kaupunginteatteri

Tampereen Työväen Teatteri on valinnut syksyn vetonaulaksi Andrew Lloyd Webberin suurteos Evitan. Musikaali on viimeksi nähty Suomessa Helsingin Kaupunginteatterin näyttämöllä 2006, joten Tampereen seudulla ja lähialueilla riittää varmasti rutkasti yleisöä tälle hittituottelle. Ja miksei Evitaakin kannattaisi lähteä katsomaan kauempaa: ohjaus on Tiina Puumalaisen, koreografia Osku Heiskasen ja Evitan rooleissa vuorottelevat Laura Alajääski ja Maija Rissanen. Omasta mielestäni Evita on ehkä hieman tylsä valinta ohjelmistollisesti, mutta toivotaan että tamperelaisten esityksestä tulee erityisen hieno.

Turun kaupunginteatteri jatkaa ilmeisen hyväksi kokemaansa Kakola-musikaalin linjaa: suomalaisia (mies)rock-kappaleita hyödyntänyt Kakola saa jatkokseen uuden Seili -nimisen musikaalin, jonka musiikki koostuu suomalaisten naisartistien suurista hiteistä. Tekijät ovat samoja kuin Kakolassa ja rakkaustarina sijoittuu historialliseen Turkuun sekä Seilin mielisairaalasaarelle. Kakola ja Seili ovat kiinnostavia yhdistelmiä jukebox-musikaalia ja suomalaisissa kaupungiteattereissa viime vuosina vahvasti noussutta paikallisuus-tematiikkaa. Turun seudulta löytyy varmasti runsas ja kiinnostunut yleisö tällekin uudelle esitykselle, jos Kakolan menneeseen menestykseen on luottaminen.

Åbo Svenska Teater tuottaa syksyksi vain pienen kahden hengen "kamarimusikaalin", Yhdysvalloissa kohtuullisesti kiitosta keränneen Last Five Years -musikaalin. Last Five Years kertoo saman, eroon johtaneen, parisuhteen tarinan kahdesta eri näkökulmasta: mies kertoo tarinaa ensitreffeistä eroon ja nainen toisinpäin, erosta suhteen alkuaikoihin. Sporifyn perusteella musikaalin musiikki muistuttaa Next To Normalin kaltaista, nykyaikaisen vahvaa ja modernia laulumusikaalia, joka ammentaa monenlaisista musiikkityyleistä popista lattarin kautta ja jazziin. Kojoottikuun lisäksi tämäkin on oman kiinnostuslistani kärkipäässä, ja Helsingissä asuvalle on aivan mahtavaa, että tämänkin voi nähdä Espoon Kaupunginteatterissa vierailulla marraskuun lopussa! Ei tarvitse edes matkustaa Turkuun, Tapiola riittää...

Kuva: Pette Rissanen / Åbo Svenska Teater

Muualla maakunnissa musikaaliohjelmisto noudattelee samoja linjoja kuin aiemminkin: on monta kertaa nähtyjä ikiklassikkoja (Kuopion kaupunginteatterin The Sound of Music, Lahden kaupunginteatterin Chicago ja Jyväskylän kaupunginteatterin Lainahöyhenissä), suomalaisen iskelmätaivaan historiakertomuksia (Rauman Vexi Salmi -musikaali ja Mikkelin Jos helmiä kyyneleet ois -musikaali) sekä paikallisuutta korostavaa kierrätystä (Kotkan kaupunginteatterin samannimiseen elokuvaan perustuva Keisarikunta). Uskon ja toivon, että nämäkin teokset löytävät omat yleisönsä omilla alueillaan.

Koska Espoon Kaupunginteatterin Kojoottikuusta ei ole vielä olemassa traileria, jonka voisin linkata tähän, laitan teille kuunneltavaksi Last Five Years -musikaalin ensimmäisen laulun. Mielestäni jo siitä saa ihan hyvää käsitystä, millaisesta musiikista (ja ehkä myös tunnelmasta?) teoksessa on kyse.

Vakavasti otettavaa viihdettä

Esittävien taiteiden aikakauslehti Teatteri & Tanssi + Sirkus paneutui vuoden ensimmäisessä numerossaan (1/2014) ihailtavan monipuolisesti musikaalien maailmaan. Genreä käsiteltiin sekä varsinaisissa jutuissa että Annukka Ruuskasen ja Minna Tawastin pääkirjoituksessa "Musikaalien paradoksit". Sekä pääkirjoituksen että Ruuskasen "Moraliteettien karnevaalit" -jutun perusteella musikaalitutkija ja -fani jäi kuitenkin hämilleen: miksi minusta tuntuu, että teatterin ammattikentällä ihmisten on todella hankala suhtautua musikaaleihin? Ainakin puheen tasolla musikaalit halutaan ottaa vakavasti ja niitä halutaan arvioida kuten muutakin teatteria, mutta sivulauseessa niitä kutsutaan "viihdemusikaaleiksi" sekä ajastaan jääneiksi reliikeiksi, mitkä molemmat sisältävät selvän arvolatauksen.

Annukka Ruuskasen kirjoitus "Moraliteettien karnevaalit" on oikeastaan viiden eri musikaalikritiikin yhdistelmä ja niiden pohjalta tehty analyysi suomalaisen musikaalikentän tilasta. Ruuskanen päätyy siihen, että Suomessa on koko joukko osaavia tekijöitä, mutta esitykset ontuvat ohjauksellisesti ja kokonaisnäkemys puuttuu. Ruuskanen kirjoittaa: "Vaikuttaa siltä, että musikaaleja ei koeta tulkinallisesti yhtä merkittäviksi kuin puhenäytelmiä. Ajattelevatko ohjaajat, että tärkeintä on vain se, miten komealta esitys näyttää ja kuulostaa?". Uskon, että ensimmäinen lause on ihan totta, toisesta en ole ihan varma. Gimmick on omassa blogissaan jo kirjoittanut (suomalaisesta) musikaaliohjauksesta, joten en puutu siihen tässä tekstissä. Olen kuitenkin pohtinut sitä, miksi musikaaleja ei koeta tulkinnallisesti yhtä merkittäviksi kuin puhenäytelmiä - miksi niihin ei ehkä suhtauduta niin vakavasti, miksi niistä puhutaan ja kirjoitetaan jotenkin alempiarvoisena - viihteenä?

Kuten kaikki tämän blogin lukijat tietävät, musikaaligenre on hyvin vahva genre. Vahva siis siinä mielessä, että sillä on selkeät ominaispiirteensä ja tunnistettava tyylinsä. Olen usein sanonut, että niiden jotka eivät tykkää musikaaleista, ei kannata mennä katsomaan musikaaleja. Kuten monien muidenkin teatteri/elokuva/kirjallisuus/taide-genrejen kohdalla tyylilajin tuntemisesta on apua taideteoksen vastaanottamisessa. Musikaalikentän tyylikirjo on toki todella laaja, mutta teoksia yhdistää tietyt perustekijät: musiikin, tanssin ja replikoinnin vuorottelu, joka nostaa esityksen pois realismin rajoista.

Millie Taylor nostaa teoksessaan "Musical Theatre, Realism and Entertainment" (Ashgate 2012) hyvin esille sen seikan, että musikaalin lajityypillisten piirteiden lisäksi niitä määrittää myös katsojien reagointitapa ja siihen liittyvä musikaalien tehtävä. Taylorin mukaan musikaaleihin reagoidaan tunteella ja niiden merkitys on aina ollut niiden kyvyssä tuottaa katsojalleen nautintoa tai mielihyvää (pleasure). Musikaalit ovat epärealistisia (ihmiset eivät oikeassa elämässä puhkea lauluun kesken keskustelujensa), jolloin on luontevaa, että katsomiskokemus lähtee liikkeelle heittäytymisestä ja eläytymisestä, tunteesta ja mielihyvästä, ja on siis siinä mielessä aina "epä-älyllinen".

Teatteri & Tanssi + Sirkus -lehdessä Annukka Ruuskanen mielestäni asettaa itsensä juuri tähän katsojapositioon artikkelinsa alussa kirjoittamalla: "Olin valmis ottamaan suuret tarinat vastaan, nauttimaan taituruudesta ja eläytymään. Miten kävi?". Tekstin kuluessa käy ilmi, että Ruuskanen kuitenkin analysoi teoksia älyllisistä ja analyyttisistä lähtökohdista, koska mikään muu kuin Tampereen Teatterin Les Misérables -musikaali ei ole saanut hänessä aikaan tunnetason eläytymistä ja heittäytymistä. Suomessa on taitavia tekijöitä, mutta se ei Ruuskasen mukaan riitä, koska tarvitaan myös ohjauksellista näkemystä. En kuitenkaan ole varma, onko tämä selitys sille, miksi muut esitykset eivät ole saaneet häntä reagoimaan niihin tunteella.

Ruuskasen kokemus ja arviot näkemistään esityksistä ovat hyvin perustellut. Mutta miksi Ruuskanen viittaa näkemiinsä musikaaleihin mielummin sanalla viihdemusikaali kuin pelkkä musikaali? Ruuskanen kirjoittaa: "Näkemäni esitykset lukeutuvat niin sanottuun viihdemusikaalien sarjaan, ja niiden maailmaan pitäisi ainakin jollain tasolla pystyä samastumaan". En ymmärrä Ruuskasen termiä "viihdemusikaalien sarja": jos nämä vakavista aiheista kertovat suuret ja keskenään erilaiste tarinat ovat viihdemusikaaleja, niin mitkä ovat tavallisia musikaaleja - ilman etuliitettä? Viihde-sana on aina ollut vastinparina sanalle taide ja niiden keskinäinen arvojärjestys on selkeä: viihde on jotenkin alempaa kuin taide, kevyempää, helpompaa, kansanomaisempaa, "matalampaa" kuin "korkea" taide. Viihteen tarkoitus on "viihdyttää" eli herättää tunteita ja tuottaa mielihyvää kokijalleen. Mutta muistatteko, musikaaleille voidaan nimetä nuo samat tehtävät! Olen aina ollut itse sitä mieltä, että musikaalit ovat lähtökohtaisesti teattereiden viihdettä, eikä siinä pitäisi olla mitään pahaa. Ja kuten on huomattu, laadukkaan viihteen tekeminen on vaikeaa, ja toisaalta jo valmiiksi nihkeästä katsojasta on vielä vaikeampi saada irti eläytyvää tunnereaktiota.

Mikä minua sitten tässä "viihdemusikaali"-puheessa rupesi häiritsemään? Olettaako Ruuskanen, että näiden näkemiensä "viihdemusikaalien" lisäksi on jotain ei-samastuttavia ja älyllisesti haastavia (ehkä jopa realistisia!) "musikaaleja", joita Suomessa ei kuitenkaan ymmärretä esittää? Ruuskasen ja Minna Tawastin dialogimuotoisessa pääkirjoituksessa puhutaan siitä, miten suuret talot ovat tehneet musikaaleja taloudellisella interssillä kattaakseen niillä kokeellisten riskituotantojen kustannuksia. Toisaalta musikaalitkaan eivät ole enää varmoja taloudellisia voittoja ja Tawast esittää kysymyksen, entä jos yleisö kyllästyy "riskittömään musikaalivirtaan". Kirjoittajat myös arvioivat, että musikaaleissa yritetään peittää vakavat aiheet "sulavaan ja kimaltelevaan pakettiin", niin ettei katsojaa häiritsisi. Ihan kuin se olisi joku syytös, että musikaalit ovat sulavia ja kimaltelevia? Eivätkä tarpeeksi vakavia? Millaisia musikaalien sitten pitäis olla, jos ne eivät saa olla oman genrensä edustajia? Musikaalit ovat musikaaleja! Eivätkä ne yritä ollakaan mitään muuta kuin musikaaleja: ihania, koskettavia, tunteita herättäviä ja välillä naurettavan pateettisiakin oman tyylilajinsa multipaketteja.

Monet ihmiset pitävän musikaaleista juuri siksi mitä ne itsessään ovat. Katsojat eivät tule musikaaleihin välttämättä hakemaan uusia ajatuksia tai kriittistä yhteiskunnallista pohdintaa, vaan he tulevat hakemaan mielihyvää. Ja uskon että useimmiten he saavat musikaaleista juuri sen, mitä hakevatkin: tunne-elämyksiä ja nautintoa, liikutuksen ja hyvän mielen. Ja sen kokemuksen, miten musiikin, laulun, näyttelemisen ja tanssin yhdistetty taituruus koskettavat sydäntä ja sielua ainutlaatuisella tavalla. Vaikka Suomessa tehtäisiin edelleenkin nykyiseen tahtiin musikaaleja, niin täällä silti riittää vaikka kuinka paljon tekijöitä, jotka tekevät taiteellisesti kunnianhimoista, riivaavaa, älyllisesti haastavaa, yhteiskunnallisesti järisyttävää ja kaikin puolin tärkeää ja taitavaa puheteatteria.

Ruuskanen ja Tawast päättävät kirjoituksensa ajatukseen, että musikaalimuoto on jumiutunut paikalleen ja menneisyyteen rahan ja copyrightin vangiksi. Minusta musikaalit Suomessa jumiutuvat juuri tämän alentuvan "viihdemusikaali" -leiman alle: niistä puhutaan lähtökohtaisesti jo taiteellisesti vähempiarvoisina ja "taloudellisina tuotteina", ja niitä arvioidaan ehkä liikaa älyllisillä mittareilla tunne- ja mielihyvämittareiden sijaan. Musikaaleista Suomessa ja suomalaisesta musikaalista tulee ja pitää keskustella ja olen iloinen, että Teatteri & Tanssi + Sirkus on avannut keskustelun. Jatketaan sitä yhdessä, blogeissa, lehdissä, teattereiden takahuoneissa, auloissa, johtoportaissa tai ihan missä vaan!


P.S. Tähän loppuun linkkaan videon eräästä musikaalista, joka on tunteellista ja koskettavaa viihdettä ja silti "älyllinen, vakava ja ajatuksia herättävä". Laulu kertoo siitä, miltä miehestä tuntuu, kun sen paras ystävä ja työtoveri rupeaa menestymään itsekseen ja ajautuu yhä kauemmas toveruudesta - ja musikaalibisneksessä! "Franklin Shepard Inc." Stephen Sondheimin musikaalista Merrily We Roll Along. Tää on vaan tosi hyvä.

)

Vietä päivä Ilonan kanssa!

Olen luonteeltani ja koulutukseltani täysverinen humanisti, mutta tosinaan pieni tilastointoilija minussa nostaa päätään. Tällöin saatan juuttua katselemaan ja pyörittelemään numeroita ja lukumääriä - kunhan ne vain koskevat jotain kiinnostavaa asiaa. Juuri näin kävi viime viikolla, kun erehdyin eräänä aamupäivänä avaamaan pitkästä aikaa Teatterin tiedotuskeskuksen ja Teatterimuseon ylläpitämän Ilona-esitystietokannan. Ilona on siitä petollinen sivusto, että omalla kohdallani "nopea vilkaisu" muuttuu helposti useamman tunnin haku/ristiin haku/tekijä/esitys/teoshaku -maratoniksi. Tällä kertaa päätin, että voin hyvällä omalla tunnolla viettää aikaa Ilonan kanssa, jos uskottelen itselleni että tarkoitus on tehdä alustavaa tutkimustyötä tai kerätä tietoa esimerkiksi uutta blogikirjoitusta varten.

Suomen teatteri ja draama
Kuva: Like

Jouduin tällä kertaa Ilonan pariin oikeastaan erään kirjan takia. Olin löytänyt vähän aikaa sitten kirja-alennusmyynneistä naurettavan edullisesti isohkon teatterihistoriajärkäleen "Suomen teatteri ja draama" (toim. Mikko-Olavi Seppälä ja Katri Tanskanen, Like 2010). Kirja on laaja katsaus Suomen teatterihistoriaan ja se koostuu sekä erillisistä artikkeleista että historiaa kuljettavasta ja suomalaisen teatterin erilaisia ominaispiirteitä kuvaavasta, kertovasta tekstistä. Teosta lukiessa minulle tuli joku ajatus liittyen suomalaisen musiikkiteatterin vaiheisiin, ja halusin tarkistaa jonkun asian Ilona-tietokannasta saman tien. Suosittelen muuten em. kirjaa kaikille suomalaisesta teatterihistoriasta kiinnostuneille, mutta jos se tuntuu liian suurelta, hyvän katsauksen suomalaiseen teatterihistoriaan saa myös upeasti kuvitetusta "Näyttämöllä - teatterihistoriaa Suomesta" (Pentti Paavolainen ja Aino Kukkonen, WSOY 2005) -kirjasta. 

En edes muista, minkä asian tarkistamisesta Ilona-seikkailuni lähti liikkeelle, mutta se, mitä päätin lopulta tuoda tänne blogiin, on numerotietoa Suomessa eniten esitetyistä musikaaleista. Tein tietokannasta "esityshaun", laitoin genreksi "musiikkinäytelmän" ja genren alalajiksi "musikaalin". Sitten selailin aakkosellista listaa ja tein uusia hakuja yksittäisistä musikaaleista nähdäkseni kuinka monta produktioita Ilona niille listaa. Ilonassa on listattu vain ammattiteattereiden esitykset (1800-luvun lopusta tähän päivään), eli näissäkään numeroissa eivät ole mukana lukuisat harrastajateatterit. Valistuneena arvauksena esitän, että harrastajateatteritilastot antaisivat samansuuntaisia tuloksia. Tässä suosituimmat:

Esitetyimpien musikaalien produktiomäärät suomalaisissa ammattiteattereissa (1800-luvun loppu-2013):

1. Bock & Harnick: Viulunsoittaja katolla: 47 produktiota

2. Brecht & Weill: Kerjäläisooppera / Kolmen pennin ooppera: 34 produktiota

3. Kander & Ebb: Cabaret: 33 produktiota

4. Lerner & Loewe: My Fair Lady: 29 produktiota

5. Rogers & Hammerstein: The Sound of Music: 24 produktiota

Yllättyikö kukaan? Itse yllätyin siitä, että Kerjäläisooppera ja Cabaret ovat saaneet enemmän produktioita kuin My Fair Lady tai Sound of Music. Toisaalta eri produktioiden määrä ei kuitenkaan kerro siitä, kuinka paljon esityskertoja tai katsojia kyseinen musikaali on vuosien aikana yhteensä saanut. (Esimerkiksi 1960-luvulla Viulunsoittaja katolla -musikaalin näki pelkästään Helsingin Kaupunginteatterissa yli 300 000 katsojaa.) Näitä viittä suosituinta musikaalia yhdistää se, että produktioita on ollut tasaisen jatkuvasti jo vuosikymmenien ajan, ja ympäri Suomen. Listan seuraavat teokset poikkeavat näistä suosituimmista juuri siinä, että musikaaleja on tuoreeltaan esitetty usein, mutta viime vuosina yhä vähemmän (paitsi West Side Storya).

6. Berlin & Fields: Annie Mestariampuja: 21 produktiota

7. Bernstein, Laurents, Robbins & Sondheim: West Side Story: 19 produktiota

8. Schmidt & Jones: Fantasticks: 17 produktiota

9. Porter & Spewack: Kiss Me Kate / Suutele minua Kati: 16 produktiota

10. Kander & Ebb: Zorbas: 13 produktiota

Mielestäni tämä lista on tietyllä tapaa hyvä osoitus siitä, että vaikka suomalaisissa teattereissa esitetään paljon musikaaleja, on ohjelmistossa myös runsaasti eri musikaaleja. Ilonan hakulistoista löytyy lukemattomia musikaaleja, joista on tehty 5-10 eri produktiota ja sen lisäksi paljon teoksia, joita on esitetty vuosien varrella vain kerran tai kaksi.

Kun olin aikani pyöritellyt mielessäni näitä (amerikkalaisia) musikaaleja, muistin suomailaisen musiikkiteatterin ikiklassikon, Teuvo Pakkalan Tukkijoen ja sen, että ennen Broadway-musikaaleja joka paikassa esitettiin eurooppalaista operettia. Tein siis uuden haun Ilonasta: "esityshaku" ja genre "musiikkinäytelmä", mutta jätin alalajin tyhjäksi. Lista näytti tämän jälkeen todellakin hyvin erilaiselta:

Esitetyimpien musikaalien produktiomäärät suomalaisissa ammattiteattereissa (1800-luvun loppu-2013) 

1. Pakkala / Merikanto: Tukkijoella: suomalainen laulunäytelmä, 135 produktiota, joista viimeisin 2008.

2. Kálmán, Stein & Jenbach: Mustalaisruhtinatar: unkarilainen operetti, 100 produktiota, joista viimeisin 1998

3. Sihvo: Jääkärin morsian: suomalainen laulunäytelmä, 96 produktiota, joista viimeisin 2003

4. Abraham, Földes, Grünwald & Löhner-Beda: Viktorian husaari / Viktoria ja hänen husaarinsa: unkarilainen operetti, 70 produktiota, joista viimeisin 2002

5. Ferenc: Punainen laukku: unkarilainen operetti, 63 produktiota, joista viimeisin 1969

6. Hervé, Meilhac & Millaud: Pikku pyhimys:  ranskalainen operetti, 62 produktiota, joista viimeisin 1966

7. Lehár: Iloinen leski: unkarilainen operetti, 59 produktiota, joista viimeisin 2013

8. Duo: Orpopojan valssi: suomalainen laulunäytelmä, 44 produktiota, joista viimeisin 2004

9. Abraham, Földes, Grünwald & Löhner-Beda: Havaijin kukka / Hawaijin kukka: unkarilainen operetti, 43 produktiota, joista viimeisin 1983

10. Kálmán & Günwald: Sirkusprinsessa: unkarilainen operetti, 42 produktiota, joista viimeisin 1985

Kotimaisia laulunäytelmiä ja unkarilaista operettia! Tämä yllä oleva lista on minusta hyvin viehättävä ja ajatuksia herättävä. Kymmenestä teoksesta puolet on unkarilaisia operetteja kolmelta säveltäjältä ja melkein kaikkien näiden produktiomäärät ylittävät tai pääsevät samalle tasolle suosituimman amerikkalaisen musikaalin kanssa. Lista antaa minusta hyvää historiallista perspektiiviä tähän joskus liiankin Broadway/West End -lähtöiseen musiikkiteatteripuheeseen. Musikaalit eivät ole syntyneet tyhjästä (tietenkään!) ja suomalainen musiikkiteatteriperinne on yhtä vanha kuin suomalainen puheteatterikin. 

Tukkijoella (1951), Tauno Palo ja Rauni Ikäheimo
Kuva: Elonet.fi

Listan kärjessä komeilee huikealla 135 eri produktiolla Teuvo Pakkalan Tukkijoella. Näytelmä sai kantaesityksensä Kaarlo Bergbomin johtamassa (Kansallisteatterin edeltäjässä) Suomalaisessa Teatterissa vuonna 1899. Se on klassinen romanttinen kansankomedia maalaisidyllissä: nuori ja ihanteellinen sankaripari, juonikas roisto, palvelusluokkaan kuuluvat komedialliset pariskunnat ja hieman vajaa Pölhö-Kustaa. Juoni on juuri sellainen, mitä voimme pelkästään edellä mainittujen hahmojen perusteella kuvitella, ja loppu on tietysti onnellinen. Musiikki on pääosin Oskar Merikannon säveltämää tai kansanlauluista muokkaamaan. Vuosien varrella Tukkijoella on uponnut suomalaisten sydämiin kuin kuuma veitsi voihin. Sitä on esitetty tasaisesti ympäri Suomen ja vuosi toisensa jälkeen aina uusissa produktioissa - ja kuten sanottu, Ilona ei edes listaa harrastajateatteriproduktioita! Lisäksi suosiota ovat pönkittäneet useammat eri elokuvasovitukset, joista vuoden 1951 filmissä tukkijätkä Turkkaa näytteli itse Tauno Palo.

Tukkijoella -näytelmän valtavan suosion edessä ei voi kuin hiljentyä: käsittääkseni se kiteyttää monella tavalla sen, mitä suomalainen teatterikansa on tahtonut 1900-luvulla nähdä. Vuoden 2008 jälkeen näytelmää ei ole tehty suomalaisissa ammattiteattereissa, mutta on hyvin kiinnostavaa nähdä, kestikö näytelmän suosio vain 109 vuotta, vai kaivaako joku teatteri sen sittenkin vielä naftaliinista ja elvyttää romanttisen maalaisidyllin? (Paitsi että jossain kesäteatterissa tätä on ihan varmasti näytelty vielä viime vuosinakin...) En ole ihan varma toivonko Tukkijoella -näytelmälle enää 136:ta ammattilaisteatteriproduktiota - jos joku sellaisen kuitenkin tekee, olisi moderniksi päivitetty näkemys aiheesta tarpeen.

Suosituimpien musikaalien etsintäni päättyi siis siihen, että Tukkijoki jätti kaikki amerikkalaiset ja eurooppalaisetkin musiikkinäytelmät taakseen. Unkarilaiset operetit saivat kaikki keskenänsä jaetun kakkostilan ja henkisen pronssin sai Broadway-musikaalien ykkönen Viulunsoittaja katolla. Tämän kunniaksi linkkaan tietenkin laulun voittajanäytelmästä, äänessä 1951-elokuvaversion Turkka, Tauno Palo.

Six by Sondheim - mestarin omin sanoin

Amerikkalainen kaapeli-tv-kanava HBO on tunnettu laadukkaista sarjoistaan, mutta kanavalla on myös omaa dokumenttituotantoa. Joulukuun alussa HBO:lla sai ensi-iltansa Stephen Sondheimista kertova uusi dokumenttielokuva Six By Sondheim, ja HBO Nordic -nettipalvelun ansiosta dokumentti oli katsottavissa Suomessakin heti ensi-iltaa seuraavana päivänä, suomenkielisin tekstityksin. Minun kaltaiselleni Sondheim-fanille dokumentin näkeminen oli kuin ennenaikainen joululahja, mutta kuten hyvistä joululahjoista yleensäkin, siitä on ollut paljon iloa myös joulun jälkeen. Sondheimin faneille dokumentti on antaa tietysti paljon, mutta uskon että siinä on muillekin musikaaleista kiinnostuneille paljon mielenkiintoista asiaa. Dokumentti on samaan aikaan hyvä äkkisyväsukellus Sondheimin musikaalien maailmaan ja toisaalta tarkka analyysi ja kertomus säveltäjä-sanoittajan työtavoista ja musikaalin syntymisestä.

Dokumentin nimi Six by Sondheim tulee kuudesta laulusta, jotka on poimittu Sondheimin elämäntyöstä ja joiden kokonaiset esitykset rytmittävät dokumenttia. Muutamasta laulusta kuullaan hienot arkistoesitykset ja toisista on tehty aivan uudet versiot nimekkäillä laulajilla. Kuusi valittua laulua ovat West Side Storyn "Something's Coming", Companyn "Being Alive", Follies-musikaalin "I'm Still Here", A Little Night Music -musikaalin "Send in the Clowns", Sunday in the Park with George -musikaalin "Sunday" ja ehkä tärkeimpänä Merrily We Roll Along -musikaalin "Opening Doors", joka on Sondheimin mukaan oikeastaan ainoa laulu, johon hän on kirjoittanut selviä viittauksia omaan elämäänsä. Sondheimin tuotanto on niin laaja ja vaihteleva, että vain kuuden laulun esillenostaminen jättää välttämättä paljon hienoja lauluja pimentoon, mutta toisaalta valinta on selkeä ja sopii hyvin dokumentin rungoksi. Valitut laulut ovat kuitenkin keskenään sen verran erilaisia että myös Sondheimia tuntematon kuulija saa säveltäjä-sanoittajasta monipuolisen käsityksen.

Dokumentin on ohjannut Sondheimin pitkäaikainen yhteistyökumppani James Lapine, jonka ansiosta dokumentissa on äänessä lähinnä Sondheim itse. Elokuva antaa mielestäni juuri siksi musikaalimestarista melko kaunistelemattoman ja aidon tuntuisen kuvan, kun minuutteja ei ole täytetty toisiaan toistavilla Broadway-tähtien kehuilla ja ihasteluilla. Sen sijaan Sondheimin haastatteluja on kerätty usealta vuosikymmeneltä ja omasta mielestäni dokumentin hauskimmat paikat ovat sellaisia, joissa Sondheim kertoo samaa juttua samalla tavalla (esim. suhteestaan Oscar Hammersteiniin) noin kymmenessä eri haastattelussa, jotka ovat leikattu peräkkäin lause kerrallaan. Arkistomateriaalin ja haastattelujen määrä ja niiden aikaperspektiivi 1950-luvulta nykypäivään kertoo itsessään siitä kuinka valtavan tärkeä ja suosittu tekijä Sondheim on ollut, ja jo niin monta vuosikymmentä - ylimääräisiä kiittelijöitä ja kehujia ei siis tarvita. Dokumentti kokoaa kuitenkin hienosti yhteen kaikki tarinat ja jutut Sondheimin perheestä, urasta ja musikaaleista, ja koska Sondheim on itse äänessä, tulee jutuista aivan eritavalla tosia ja koskettavia kuin vaikka lehtiartikkeleista tai kirjoista luettuna. Ja tutkijana en voi olla tulkitsematta, kuinka Sondheimin oma hyvin vaikea äitisuhde on varmasti heijastunut hänen työhönsä: Sondheimin musikaaleista voi nimittäin nimetä useamman melko hankalan ja hermoromahduksen partaalla tasapainottelevan keski-ikäisen naisen, joita ei teoksissa käsitellä silkkihansikkain, päin vastoin.

Lähde: Wikipedia

Sondheim puhuu paljon työtavoistaan, säveltämisestä ja kirjoittamisesta sekä jonkun verran myös muista Broadwayn ammattilaisista. Dokumenttia kehystäväksi lauluksi on nostettu tosiaan Merrily We Roll Along -musikaalin "Opening Doors". Merrily on teos, joka floppasi pahasti ensi-iltansa jälkeen vuonna 1981 ja päätti Sondheimin ja hänen ystävänsä, ohjaaja Harold Princen monta vuotta kestäneen tuottoisan musikaaliyhteistyön kauden. (Sondheim ja libretisti George Furth ovat sittemmin kirjoittaneet musikaalista uudistetun version ja sitä on esitetty menestyksekkäästi monta kertaa ensi-floppaamisen jälkeen.) Merrily We Roll Along kertoo kolmesta ystävyksestä, jotka toimivat musikaali/kulttuurialalla New Yorkissa ja sittemmin Hollywoodissa. Ystävien yhteinen tarina kerrotaan käänteisessä kronologisessa järjestyksessä eli keski-iän kyynisyydestä ja epäonnistumisista toiveikkaaseen ja onnelliseen nuoruuteen. Musikaalin alun näyttämät ystävien riidat ja surulliset kohtalot on rankkaa katsottavaa, mutta musikaalin edetessä tunnelma keventyy ja muuttuu onnellisemmaksi, loppuen oikeastaan todella kauniiseen ja iloiseen tunnelmaan, koska päähenkilöiden elämässä kaikki on siivä vaiheessa vasta alussa.

Säveltäjän, libretistin ja kirjailijan ystävyyttä kuvataan heidän henkilökohtaisten suhteidensa ja töidensä kautta, ja dokumenttiin nostettu "Opening Doors" -kappale on musikaalin loppupuolelta, jossa nuoret taiteilijat vasta yrittävät päästä esille ja saada teoksiaan julki. Laulu kuvaa nuorten kirjoittajien tasapainoilua pätkätöiden ja taiteellisten töiden välillä, yritystä tarjota omaa juttua rahakkaalle tuottajalle sekä lopulta rohkeutta ottaa riski ja ryhtyä itse tekemään teatteria pienellä budjetilla ja nopealla aikataululla. Sondheim on sanonut, että hän on yrittänyt laulussa kuvata millaista hänen ja hänen ystäviensä elämä oli 1950-60-luvuilla, kun he yrittivät päästä Broadway-maailmassa eteenpäin ja esille.

Vaikka tietenkin tykkäsin dokumentista aivan valtavasti, voi sitä hieman arvostella selkeän kronologian puuttumisesta. Musikaalit ja laulut tulevat esille "noin suunnilleen" -järjestyksessä, mutta tarkemmat faktat ja teosten ensi-iltavuodet kannattaa katsoa vaikka Wikipediasta. Parasta dokumentissa on kuitenkin se, että Sondheim kertoo itse omasta urastaan ja työstään ja jättää näin hienon ja tärkeän perinnön jälkipolville. Olisi hienoa, jos saisimme muistakin musikaali- ja teatteritaivaan suurnimistä yhtä perusteellisesta haastattelut.

Ennen viimeistä videota vielä pieni hauska sattuma: kirjoitin syksyllä Gypsy-musikaalin "Rose's Turn" -laulun erilaisista versioista ja harmittelin sitä, ettei alkuperäisen Mama Rosen, Ethel Mermanin versiota löydy mistään videomuodossa. Mutta kappas, kuin tilauksesta, Six by Sondheim -dokumentissa näytetäänkin filmiä Mermanin kyseisestä esityksestä! Mikä sattuma! Ja kuten tekstissäni arvelin, vaivaannuttavan kömpelöt strippauseleet ja se takin riisuminen ovat todellakin lähtöisin Mermanin roolisuorituksesta. Oli todella hienoa nähdä tuokin "Rose's Turn" videolla.

Six by Sondheim on hieno, koskettava ja runsas dokumentti, joka antoi minulle paljon, ja johon tulen varmasti palaamaan vielä monia kertoja. Dokumentin trailerin voi katsoa täältä ja lopuksi linkkaan tähän (huonohkon, mutta ainoan löytyneen) videon dokumentin "Opening Doors" -versiosta, jossa esiintyy pari tv-tähteä ja eräs tunnettu säveltäjä-sanoittaja itse. (Laittakaa volyymit kovalle, videon äänenlaatu on heikko.)

Hieno West Side Story Lahdessa

Aivan ensimmäiseksi on sanottava, että West Side Story on eräs lempimusikaaleistani. (Perustietoja musikaalista voi lukea vaikka täältä.) Osaan teoksen myös käytännössä ulkoa, koska se oli yksi graduni analyysiteoksista ja sain lukea tekstiä eestaas ja kuunnella musiikkia uudestaan ja uudestaan. Seuraavaa kirjoitustani Lahden Kaupunginteatterin West Side Story -esityksestä voi lukea tämän näkökulman kautta: olen melko intohimoinen em. musikaalin suhteen, enkä odottanut uudelta Lahden Kaupunginteatterin versiolta paljonkaan. Olin kuitenkin esityksen nähtyäni lähes pelkästään vaikuttunut. Miika Murasen Lahden Kaupunginteatteriin ohjaama West Side Story on todella hyvää ja taitavaa teatterityötä.

Natalil Lintala ja Markku Haussila
Kuva Lauri Rotko /
Lahden Kaupunginteatteri

West Side Story on erityisesti musiikillisesti todella vaikea musikaali ja jo pelkästään siitä suoriutuminen ilman pahempia mokia on kiitoksen aihe. Lahden Kaupunginteatterissa ei kuitenkaan pelkästään suoriuduta, vaan pystytään herättämään musikaali eloon hienolla laulusuorituksilla, tasaisen hyvällä ohjauksella ja toimivalla visuaalisuudella. Jo musikaalin alkusoiton ja prologin aikana voi moni asia mennä pieleen, mutta Lahdessa on pieni, mutta taitava orkesteri sekä hienosti liikkuva ja voimakas ensemble, jotka saavat musikaalin liikkeelle heti ensi metreistä lähtien. Kohtausten kuluessa minut vakuutti erityisesti Vallu Lukka (Riff), Markku Haussila (Tony) ja paljon kehuttu Natalil Lintala (Maria) - kaikki upeaäänisiä ja erinomaisia laulajia. Olen jopa sitä mieltä, että jos West Side Storyn musikaalikohtaukset (tanssi ja laulu) onnistuvat, näyttelijäntyöstä ja ohjauksesta voi antaa paljon anteeksi. Mutta ei lahtelaisessa näyttelemisessä eikä ohjauksessakaan mitään ongelmaa ollut! West Side Storyn "Tonight-ensemble" on yksi haastavimmista ensemble-kohtauksista musikaaleissa, mutta kun ensimmäisen näytöksen lopulla Lahden porukka selvisi siitäkin hienosti, olin täysin myyty: tämä on todella hyvä esitys West Side Storysta, eikä Suomen mittakaavassa voi juuri tämän parempaa toivoa!

Musikaalin kokonaisuudesta näytellyt dialogikohtaukset jäävät vähemmälle huomiolle ja voimakkaat musikaalikohtaukset jäävät tietysti mieleen (varsinkin kun laulut ovat niin tuttuja). Pidin esityksessä erityisesti Haussilan herkästä "Aavistus" (Something's coming) -laulusta sekä Lintalan ja Kaisa Leppäsen (Anita) yhteisestä kohtauksesta "Ei tappajat rakasta / Saan rakastaa" (A Boy Like That / I have A Love). Molemmat olivat erittäin hyviä tulkintoja sekä musiikillisesti että ajatuksellisesti, ja varsinkin jälkimmäinen duetto oli myös ohjauksellisesti kiinnostava. Olen gradussani kirjoittanut, että "A Boy Like That / I Have A Love" on mielestäni yksi West Side Storyn dramaturgisesti tärkeimmistä musiikkinumeroista ja Murasen ohjaus antoi sille tässä esityksessä mielestäni tarpeeksi painoarvoa.

Ensemblen naisille on annettava kunnia hienosti esitetystä "Amerikka" (America) -laulusta, jonka aikana Laura Huhtamaan (Rosalia) tanssitaidot varastivat koko shown. Ohjauksellisesti toinen naisensemblen laulu "Kaunis olo" (I Feel Pretty) oli mielestäni mainio tyttöjen skumppaetkoina (käsittääkseni jotain samantyyppistä on tehty myös Broadwayn vuoden 2009 uusintaversiossa). Hyvien laulajien lisäksi Lahden enseblessa on monta todella taitavaa tanssijaa, jotka toteuttavat Katja Koukkulan ja Jussi Väänäsen koreografista näkemystä hienosti. Tietysti osasta näyttelijöistä huomaa, että tanssi ei ole heidän vakituinen lajinsa, mutta ensemblen kokonaisuudessa pienet kömpelyydet eivät haittaa.

Kati Taitonen, Maiju Saarinen, Henna Wallin,  Kaisa Leppanen, Anni Kajos ja Laura Allonen.
Kuva: Lauri Rotko / Lahden Kaupunginteatteri

West Side Storyn näyttämöversiossa on eräs tyhmä dramaturginen ratkaisu, joka "korjattiin" vuoden 1961 elokuvaversioon. Alkuperäisessä näyttämöversiossa, jonka dramaturgiaa Lahdenkin esitys seuraa, laulu "Cool" on jo ensimmäisessä näytöksessä ennen Sharksien ja Jetsien "sotaneuvottelua" ja tappelua, kun taas komediallinen "Konstaapeli Krupke" (Gee, Officer Krupke) on vasta toisessa näytöksessä tappelun ja kuolemien jälkeen. Yleisön on kuitenkin todella vaikea lähteä mukaan "Krupken" riimittelyyn, ironiseen yhteiskuntakritiikkiin ja komediallisuuteen kun toisen näytöksen yleistunnelma on aivan toisenlainen. Niin hyvin kuin Lahden näyttelijät "Krupken" esittivätkin, jäi siitä puuttumaan yleisön innostus, mikä olisi voinut nostaa laulun erääksi musikaalin parhaista kohtauksista. Elokuvaversion tyyli esittää "Cool" vasta tappelun jälkeen, kun Jetsit yrittävät toipua ystävänsä kuolemasta ja samalla piilotella poliisia, toimii mielestäni myös paremmin kuin ensimmäisen näytöksen kohta laululle. Lahden Kaupunginteatterin esityksessä "Cool" oli kyllä intensiivinen, mutta ehkä se olisi ollut vieläkin latautuneempi toisessa näytöksessä "Krupken" paikalla. Toisaalta silloin emme olisi saaneet kuulla siinä Vallu Lukan (Riff) huikean hienoa baritonia.

Niin paljon kuin Lahden esityksestä pidinkin, keksin muutaman pienen kritisoitavan asian. En erityisemmin perustanut Riffin ja Bernardon kuolemien hidastetusta ja tyylitellystä esittämisestä, ja erityisesti se rupesi häiritsemään kun vertasin tätä ensimmäisen näytöksen lopussa tapahtuvaa tuplakuolemaa koko musikaalin finaaliin, jossa Tony kuolee. Murasen ohjauksessa Riffin ja Bernardon kuolemat olivat saaneet tilaa ja aikaa ja jopa hienon visuaalisen efektin kattorakenteiden laskeutuessa ruumiiden päälle. Tonyn kuolema, joka on ainakin minulle ehdottomasti musikaalin koskettavin kohtaus, kiiruhdettiin kuitenkin aivan liian nopeasti läpi. Tony ehtii huomata Marian, samalla Chino ampuu hänet maahan ja melkein ennen kuin Maria ehtii Tonyn luokse on myös koko muu ensemble paikalla! Missä on tila, aika tai rauha Tonyn kuolla? Keskeinen ongelma oli minulle se, että ensemble tuli samantien lavalle, jolloin fokus hajoaa pääpariskunnasta ja Tonyn kuolemasta liiaksi ympäri näyttämön. Mielestäni kohtauksessa olisi pitänyt antaa enemmän aikaa Marian ja Tonyn viimeiselle kohtaamiselle ja samalla katsojan järkytykselle ja liikutukselle. Loppuun olisi pitänyt saada samanlainen rauha kuin ensimmäisen näytöksen lopetukseen, musiikki antaa sen kyllä myöden.

Yksi Lahden esityksen ohjauksellinen poikkeama musikaalin alkuperäisestä tekstistä tapahtuu myös aivan esityksen lopussa. Alkuperäistekstissä Jetsit ja Sharksit kantavat Tonyn ruumiin yhdessä pois lavalta - osoituksena ymmärryksestä riitansa aiheuttamia seurauksia kohtaan ja toisaalta sovinnon eleenä. Lahden esityksestä tämä katsojalle toivoa ja mahdollista rauhaa symboloiva ele on jätetty pois ja Jetsit kantavat Tonyn ruumiin yksinään, ilman Sharksien apua. Tämä ratkaisu on ehkä paremmin linjassa Bernsteinin musikaalin loppusoinnuksi kirjoittaman piinaavan ja tiukan tritonus-intervallin kanssa (kuuntele täältä), joka ei päästä kuulijaa rauhaan, vaan antaa olettaa, että "tämä sota ei ollut tässä". Mutta siitä huolimatta huomasin kaipaavani edes sitä pientä kathartista sovinnon elettä, joka nyt jäi puuttumaan.

Vallu Lukka, Laura Allonen, Jarkko Miettinen
Kuva: Lauri Rotko / Lahden Kaupunginteatteri

Palatakseni takaisin kehuihin, Sami Parkkisen suomennos oli yksi illan suurimmista positiivisista yllätyksistä. Teksti sujui ja soljui, oli uskollinen alkuperäiselle tekstille, mutta silti esimerkiksi laulujen sanat olivat luontevia, kauniita ja rimmasivat hyvin. Suomennos oli selkeä, mutta siinä oli silti riittävästä runoa ja tähtitaivasta. Esityksen visuaalisuus toimi mielestäni myös hyvin: Minna Välimäen lavastus oli tarpeeksi yksinkertainen ja helposti muunneltava, ja silti toi hyvin New Yorkin kujat ja tiiliseinät lahtelaisen teatterin lavalle. Kari Laukkasen valosuunnittelu toimi lavastuksen kanssa hyvin yhteen. Anne Lasonpalon puvut palvelivat myös tarkoitustaan: Jetsien ja Sharksien jengit erotti puvustuksen perusteella hyvin ja tarpeeksi  nopeasti ja samalla 1950-luvun epookki ja tunnelma olivat mukana. Pientä miinusta annan puertoricolaisten hieman stereotyyppisistä "latinalais"-henkisistä röyhelömekoista. Ihmettelin Anitan hahmolle tehtyä vauvamahaa, joka ilmeisesti ei ole näyttelijän oma, vaan ohjaajan ja/tai pukusuunnittelijan hahmolle luoma "lisäominaisuus". Se tuokin Anitan hahmoon kiinnostavia uusia piirteitä, mutta samalla rikkoo 50-luvun epookin: katolinen tyttö olisi tuossa vaiheessa jo äkkiä naimisissa, eikä esittelisi mahaa noin ylpeänä pystypäin.

Ohjaaja Murasen näkemys siitä, että laulu "Jossain" (Somewhere) tiivistää West Side Storyn sanoman, käy ilmi paitsi käsiohjelmasta, myös hienosti itse esityksestä. Laulun ympärille rakennettu suuri ja kaunis ensemble-kohtaus pysäyttää nopealla tempolla kulkevan tarinan ja antaa tilaa paitsi Tonyn ja Marian rakkaudelle myös katsojan omalle tunnelmoinnille ja herkistymiselle. Valkoisissa vaatteissa tanssittu parikoreografia toimi erittäin hienosti perinteisen dream ballet -kohtauksen paikalla ja ensemblen upeat lauluharmoniat kertosäkeessä saivat tietenkin kyyneleet silmään. Lahden pienehkö orkesteri loisti tässäkin kohtauksessa, kuten oikeastaan läpi koko esityksen. Kapellimestari Antti Vauramo on saanut sovitettua bändilleen hyvän version Bernsteinin sinfonia-musikaalista ja kaikki olennainen on orkestraatiossa paikallaan.

West Side Story on paitsi esiintyjille, myös katsojalle vaikea teos. Lopulta käteen ei jää juuri mitään onnellista, iloista eikä rauhoittavaa ja musiikkiinkin on varmasti ensikuulemalta vaikea päästä sisälle. Myös juoni on todella nopeasti kerrottu ja nuorten salamarakkaus on ehkä aika epäuskottavaa (mutta siitä syyttäkäämme Shakespearea). En ihmettele, että esitys on saanut myös nihkeämpiä arvioita, esimerkiksi täällä ja täällä. Bernsteinin säveltämät harmoniat (kuten em. tritonus) ovat hurjia ja outoja ja musiikin tyylilaji vaihtelee oopperasta lattarirytmien kautta jazziin ja takaisin. Lahden Kaupunginteatterissa tästä vaikeasta teoksesta on saatu kuitenkin paras mahdollinen irti. Esitys on kaikin puolin hienosti, koskettavasti ja taitavasti tehty. Se on samalla uskollinen alkuperäisteokselle ja samalla moderni ja omannäköisensä. Näin pitää suuret klassikkomusikaalit tehdä! Missään vaiheessa esitystä minulle ei tullut vaivaantunut tai vaikea olo, eikä esiintyjien puolesta tarvinut pelätä ("Ylettyykö se sinne korkeimpaan nuottiin...?") vaan esitykseen saattoi vain sukeltaa sisään, eläytyä, nauttia ja tuntea. Tämä oli sen verran upeaa, että jos West Side Story kiinnostaa edes vähän, suosittelen käyntiä Lahdessa. Hienoa työtä, kiitos!

Produktion nettisivut löydät täältä.

Traileri:

Musikaalihistorian hienoin hermoromahdus

Vuonna 1959 ensi-iltansa saanut Gypsy-musikaali perustuu burleskitanssija Gypsy Rose Leen elämäkertaan ja vaikka musikaalin nimi on Gypsy, sen keskushahmo on oikeastaan tämän äiti Rose, hulluuteen asti määrätietoinen tiikeriäiti, joka yrittää tehdä lapsistaan Junesta ja Louisesta vaudeville- ja kabaree-tähtiä. Gypsyn käsikirjoituksen teki Arthur Laurents, musiikin Jule Styne ja laulujen sanoitukset Stephen Sondheim. Alkuperäisesityksen ohjasi koreografi-ohjaaja Jerome Robbins. (Laurents, Sondheim ja Robbins olivat muutamaa vuotta aiemmin tehneet yhdessä West Side Storyn.) Musikaalissa on monia hauskoja ja mieleenpainuvia kohtauksia ja lauluja, mutta niistä ehdottomasti hurjin ja tunnepitoisin on Rosen viimeinen laulu "Rose's Turn".

Kuva: Wikipedia

Gypsyn sanoittajana toiminut Stephen Sondheim kirjoittaa teoksessaan Finishing the Hat (ks. Blogin lähteet), miten ohjaaja Jerome Robbins oli alunperin suunnitellut "Rose's Turn" -laulun paikalle tanssikohtausta, ns. dream ballet -koreografiaa, Rosen kuvitelmaa/unta, jonka aikana hän olisi kohdannut kaikki elmänsä ihmiset. Sondheim itse ehdotti tanssin paikalle laulua, joka koostuisi musikaalissa aiemmin kuultujen musiikkinumeroiden pätkistä ja joka ajaisi saman asian viittaamalla eri laulupätkillä muihin henkilöihin ja aiempiin musikaalin tapahtumiin.

Gypsy-musikaalin äiti Rose on omistanut koko elämänsä tyttäriensä showbisnes-uran edistämiselle. Hän on käyttäytynyt määrätietoisesti ja toisten tunteista ja mielipiteistä välittämättä. Se on kuitenkin johtanut ensin nuoremman tyttären Junen karkaamiseen, Rosen miehen Herbien lähtemiseen ja lopulta vanhemman tyttären Louisen ja Rosen väliseen riitaan ja välirikkoon. "Rose's Turn" on kaikkensa menettäneen naisen tunteenpurkaus ja yritys selvittää itselleen kenen vuoksi hän kaiken työnsä teki. Sondheim on kuvaillut kohtausta sanoilla "a musical mad scene".

"Rose's Turn" on laulu, jonka aikana Rosen hahmossa tapahtuu käänne, ratkaiseva muutos ja avautuminen. Se on dramaturginen lakipiste, jota kohti kaikki edeltävät tapahtumat ovat kulkeneet ja se purkaa musikaalin dramaturgisen jännitteen Rosen tietynlaiseen huulluun hermoromahdukseen. Se on samalla malliesimerkki niin sanotusta "kello yhdentoista laulusta" ("11 o'clock number"), joka on useimmiten tähtinäyttelijän show'n pysäyttävä esitys toisen näytöksen lopussa, kuitenkin ennen varsinaista viimeistä kohtausta tai finaalia.

Sondheim kirjoittaa, miten ohjaaja Jerome Robbins oli myöntynyt idealle laulusta unibaletin sijasta ja ruvennut samantien suunnittelemaan koreografiaa laulua varten:

"Jerry clambered onto the stage and started to move back and forth across it like a stripper, but a clumsy one: like Rose doing a strip."

"Rose's Turn" on todella vaativa ja siksi juuri hyvin esitettynä huikean hieno. Parhaimmillaan laulu on yhdistelmä juuri edellä mainittua vaivaannuttavaa strippaamista, voimakasta katkeruutta, sydämensärkevää surua ja kaikista näistä muodostuvaa pientä hulluutta. Vaikka laulu ei ole musikaalin viimeinen kohtaus, on se ehdottomasti musikaalin finaali ja draamallisesti tärkein kohta. Se on myös monille keski-ikäisille tai sitä vanhemmille musikaalinäyttelijättärille vaativa taidonnäyte, josta useimmat haluavat tehdä oman versionsa. (Vähän samaan tapaan kuin vaikkapa Companyn "Ladies Who Luch", A Little Night Musicin "Send in the Clowns" tai Sunset Boulevardin "As If We Never Say Goodbye".)

Olen koonnut tähän viisi erilaista versiota "Rose's Turn" -laulusta eri vuosikymmeniltä. Tähän joukkoon olisi voinut liittää myös Angela Lansburyn, joka oli  vuoden 1974 Gypsyn uusintaversion tähti, mutta hänen esityksestään ei ole youtubessa kuin pieni videopätkä, sen voi täältä. Alla olevia videoita yhdistää paitsi laulu, myös se että jokaisessa heitetään jossain vaiheessa takki pois päältä - tarkkailkaa, missä kohdassa!

Ethel Mermanin alkuperäisesitys ja -levytys vuodelta 1959 on varmasti se, johon kaikkia muita verrataan. Itse olen kuunnellut tämän version niin monta kertaa, etten osaa sanoa tästä mitään erikoista, muuta kuin että mielestäni tämä tietenkin tavoittaa laulun kaikki sävyt upeasti. Hyvän näyttelijän tunteet, painotukset ja pienetkin vivahteet tulevat esille pelkällä ääniraidalla, vaikka tietysti olisi ollut upeaa nähdä tästä kuvamateriaaliakin.



Rosalind Russell esitti ensimmäisen Gypsy-elokuvan Rosea vuonna 1962. Hänen versionsa laulusta on melko hillitty, pidättyväinen ja enemmän surullinen kuin katkera ja vihainen. Vaivaannuttavat strippaukset tulevat tässä hienosti esille ja kuvittelen, että ne ovat melko hyvin Robbinsin alkuperäistä ajatusta vastaavat. Russellin ääni ei muuten ollut tarpeeksi matala kaikkiin lauluihin, joten tässäkin kappaleessa hänen omaan lauluunsa on miksattu yhteen kontra-altto Lisa Kirkin laulua (lähde Wikipedia). Lauludubbauksesta olen kirjoittanut aiemmin täällä. Videolla näkyy myös musikaalin viimeinen kohtaus, Rosen ja Louisen sovinto.



Bette Midler teki Gypsysta TV-elokuvan vuonna 1993 ja seuraava video on hänen versionsa laulusta. Tässä on ikään kuin kaikki palaset ihan kohdallaan ja Midler on toki taitava, mutta minua tämä ei kosketa samalla lailla kuin jotkut muut versiot. Esityksessä on ulkokohtaisuuden ja teennäisyyden tuntua, ehkä Midler on liian "siisti" ja kasassa, eikä tarpeeksi vereslihalla minun makuuni.



Paremmin elokuvaohjaajana ja Kate Winsletin miehenä tunnettu Sam Mendes valitsi vuonna 2003 Broadwaylle ohjaamansa Gypsyn päärooliin Bernadette Petersin, joka ei monien mielestä sopinut mielikuvaan Rosesta. Video on Tony Awardsien esiintymisestä, joten sitä edeltää Petersin oma mielenkiintoinen tulkinta Rosen hahmosta ja kyseisestä kohtauksesta. Petersin "huono strippaaminen" on aivan mainiota ja silti katkeruus, pettymys ja suru tulevat hienosti esille tulkinnassa.



Patti LuPone esitti Rosea Broadwaylla vuonna 2008. LuPone vie Rosen vihan ja hulluuden näistä esimerkeistä kaikista pisimmälle. Tämä esitys on täynnä katkeruutta ja suuttumusta ja vaikka joku voisi huomauttaa, että esityksestä puuttuu sävyjä, niin LuPonen esityksen voimakkuus voittaa ainakin minut puolelleen. Video on jonkun salaa esityksessä kuvaama ja epätarkka, mutta tunnelma välittyy täysin. Näyttää myös siltä, että LuPone on näistä Rosen esittäjistä ainoa, joka jättää strippaamisen tekemättä ja siten juuri fokusoi laulun koko voiman synkkiin tunteisiin ja Rosen hermoromahdukseen. Toisissa versioissa laulun alussa yleisöä voi vielä naurattaa, mutta LuPone ei jäätävyydessään ja hurjuudessaan jätä tilaa hymyille. Kaikista näistä videoista tämä on minun oma suosikkini, vaikka tästä puuttuukin juuri se strippaus-eleiden ja Rosen "esiintymisen" tuoma variaatio ja laulun kerroksellisuus. Mutta tunnetta tässä on enemmän kuin tarpeeksi.



Viimeiseksi haluan viedä ajatuksenne vielä Suomeen. Gypsy-musikaalia on esitetty Suomessa ammattiteatterissa vain kerran: se sai ensi-iltansa Helsingin Kaupunginteatterissa vuonna 1992 nimellä Rose ja nimiosassa oli Ritva Valkama. Näiden edellä nähtyjen esitysten jälkeen voimmekin nyt kuvitella itsemme 90-luvun alun Helsinkiin ja eläytyä Ritva Valkaman vetoon "Rose's Turn" -laulusta. Internetin ihmeellisistä kätköistä tätä esitystä ei tietenkään löydy, mutta pelkästään ajatus Valkamasta esittämässä laulua voisi olla hyvinkin Teatterimuseon arkistoon suuntaavan retken arvoinen juttu.

Uusi ulkoasu

Kuten huomaatte, blogini ulkoasu on muuttunut, toivottavasti selkeämpään ja luettavampaan suuntaan. Sisältö tulee jatkossakin pysymään samankaltaisena, päivitystiheys yhtä harvana ja vanhat jutut löytyvät sivuilta edelleen.

Perustin blogin aikoinaan kesällä 2011 ja kerroin silloin eräässä tekstissä blogin nimeämistä. Koska siitä on kuitenkin jo pitkä aika, eikä minun mielestäni Sondheimia ole koskaan liikaa, haluan linkata teille blogin uuden ulkoasun kunniaksi erään hienon ja mielenkiintoisen version "Being Alive" -laulusta. Video on Company-musikaalin alkuperäislevytyksen nauhoituksista ja tarkkaamon puolella häärää myös itse säveltäjä-sanoittaja-Sondheim. Robertin osan laulaa Dean Jones, joka joutui jättämään roolinsa vain muutama viikko kantaesityksen ensi-illan jälkeen. Ironista kyllä, hänen roolista vetäytymisensä syynä olivat ongelmat hänen omassa avioliitossaan (vrt. Companyn tematiikka).