Disneyn Tarzan Helsingin Kaupunginteatteriin

Kirjoitin aiemmin tänä syksynä tekstin Disney-musikaaleista ja elokuvaaleista liittyen Jyväskylän kaupunginteatterin Shrek-musikaaliin. Lisäksi edellisessä kirjoituksessani Suomen Kansallisoopperaan tulevasta The Phantom of the Operasta esitin (retorisen) kysymyksen, millaisella ohjelmistolla Helsingin Kaupunginteatteri mahtaa tulevina vuosina kilpailun kiristyessä vastata muiden Helsingin isojen talojen musikaalitarjontaan. (Svenska Teaternissa saa syksyllä 2014 ensi-iltansa ABBA-lauluihin tehty Mamma Mia!) Ja ensimmäinen vastaus kysymykseeni tuli viime viikolla: HKT:n kevään 2014 musikaali on koko perheelle tarkoitettu Disneyn Tarzan, joka on tehty Disneyn oman animaation pohjalta, joka taas puolestaan perustuu alunperin Tarzan-romaaniin ja -elokuviin. Isojen talojen keskinäisessä kilpailussa Disney on itse asiassa juuri se nimi, joka voi kilpailla tunnettuudessa ja kassamagneettisuudessaan ABBA:n ja Lloyd Webberin kanssa. (Vaikka nämä edellämainitut teokset eivät tulekaan ensi-iltoihin samaan aikaan, niin tajuatte varmaan pointin...)

Tarzan on kaikille tuttu aihe, Disney-animaation faneille tuttu juoni ja pop-tähti Phil Collinsin musiikkia, varmaa ja taattua hyvin myyvää viihdettä, eikö niin? En sano että tämä olisi huono valinta ollenkaan, mutta syyskuussa kuvailemani skeptisyys Disney-musikaaleja kohtaan ei ole juuri muuttunut. Olen edelleen sitä mieltä, että "mitä enemmän valmiista viihdetuotteista tehdään uusia versioita esimerkiksi juuri teatteriin, sitä vähemmän jää tilaa aidosti uusille ja kiinnostaville musikaaleille, jotka on tehty lähtökohtaisesti juuri teatterimusikaaleiksi", kuten syyskuussa kirjoitin.

Henkilökohtaisesti olen pettynyt, että tarjolla on taas jotain minun mielestäni näin epäkiinnostavaa kuin koko perheen Disney-musikaali, mutta yritän samalla ajatella, että jos tämä teos tuo edes muutaman lapsen tai nuoren ensimmäistä kertaa teatteriin ja he nauttivat kokemastaan, on se sen arvoista. Lisäksi teattereiden ja varsinkin suurten näyttämöiden ohjelmistopolittiikka ja -valinnat ovat niin vaikea aihe, että siitä ei parane sanoa tässä tekstissä mitään. (Oma teksti sille sitten joskus...)

Tarzanista tulee varmasti taas laadukas ja hyvin tehty, hieno musikaaliesitys. Eräs todella positiivinen seikka on se, että esityksen koreografian tekee suomalaisen tanssiteatterin äiti ja kuningatar, Marjo Kuusela. Kuusela on mestarillinen kertomaan tarinaa liikeen avulla ja hänen luomansa hahmot eläviä ja liikekieli kaunista katsottavaa. Kuuselan poika Oula Kitti tekee esitykseen ilmeisesti taistelu- ja akrobatiakoreografian. Jotain Disney-kaavasta poikkeavaa siis toivottavasti luvassa.

Tämän pienen ja sekavan tekstin päätteeksi linkkaan videon, joka on mielestäni melkein yhtä sekava. Alla oleva Broadway-Tarzanin esittelytraileri ei ole ollenkaan niin hieno tai hyvin tehty kuin vaikka The Lion Kingin mainosvideot, mutta tästä saa varmasti jotain käsitystä millainen teos Helsinkiin on tulossa.

(Tarzan HKT:n sivuilla, katso täältä.)

Phantom valtaa Suomen Kansallisoopperan syksyllä 2015

Musikaalin virallinen logo (Wikipedia)

Menneen viikon ehdottomasti suurin musikaaliuutinen oli, että Suomen Kansallisooppera tekee version yhdestä maailman kuuluisimmasta musikaaleista, Andrew Lloyd Webberin The Phantom of the Operasta (1986). Kansalliooppera on tehnyt viimeksi musikaalia vuonna 1997 (Sondheimin Sweeney Todd), joten oopperan musikaalisuunnitelmat ja -uutiset eivät todellakaan ole jokapäiväisiä. Tulen todennäköisesti kirjoittamaan tulevasta Phantom-produktiosta myöhemminkin, mutta halusin nyt kirjoittaa ylös ensimmäisiä ajatuksiani uutiseen liittyen. Uutisessa ja tulevassa produktiossa on muutamia sellaisia seikkoja, jotka heti kiinnittivät huomioni ja saivat ajatukset ja kysymykset heräämään. Ensinäkin Kansallisooppera on saanut megamusikaali-Phantomista niin sanotut non-replica-oikeudet, eli heidän ei tarvitse tehdä suoraa kopiota alkuperäisestä musikaaliesityksestä. Toinen kiinnostava piirre on, ettei musikaalia suomenneta, vaan se esitetään alkuperäiskielellä englanniksi. Näin suurella musikaalisatsauksella Kansallisooppera asettaa itsensä myös mielenkiintoiseen kilpailutilanteeseen Helsingin perinteisten ja suurten musikaalitalojen, Helsingin Kaupunginteatterin ja Svenska Teaternin, kanssa. Viimeisimpänä muttei vähäisimpänä asiana jäin miettimään Phantomin dramaturgisia haasteita ja sen aikansa elänyttä naiskuvaa: olisiko mahdollista, että vuonna 2015 uudessa, suomalaisen naisen (Tiina Puumalainen) ohjauksessa musikaalista saataisiin sellainen versio, jossa naispäähenkilö Christinen ei tarvitsisi olla pelkkä kirkasääninen, viaton nukke?

Andrew Lloyd Webberin The Phantom of the Opera on ehkä maailman menestynein musikaali (katso vaikka täältä), ja Broadwaylla pisimpään esitetty musikaali kautta aikojen. Se on malliesimerkki megamusikaalista, jota on esitetty samalla visuaalisuudella ja ohjauksellisella konseptilla ympäri maailman vuosi kausia. Suomen Kansallisooppera saa kuitenkin tehdä Phantominsa haluamallaan tavalla. Kansallisooppera on vasta viides paikka, jolle tällainen non-replica-oikeus on myönnetty; aiemmat Phantom-kaavasta poikkenneet esitykset ovat olleet Unkarissa, Puolassa, Uudessa-Seelannissa sekä Englannissa Phantomin 25-juhlavuotisesitys. (Phantomin virallista kopiota on kuitenkin esitetty melkein 30 maassa ympäri maailman. Katso Wikipedia.) Tämä tekee Kansallisoopperan tulevasta esityksesta huomattavasti kiinnostavamman: tulossa on Lloyd Webberin menestysmusikaali, jota kukaan ei ole vielä nähnyt! Musiikki ja teksti ovat toki samat, mutta kun suomalaiset suunnittelijat (Teppo Järvinen, Marjaana Mutanen ja Timo Alhanen) saavat tehdä visuaalisuuden ja ohjaus tulee olemaan uusi, niin voimme odottaa tuoretta näkemystä teoksesta.  Phantomin alkuperäinen ohjaus on suuresti kunniottamani Harold Princen käsialaa, mutta se on todella vuodelta 1986 ja melkein 30 vuodessa maailma, teatteri ja musikaalit ovat ehtineet muuttua paljon. Hienoa siis nähdä uutta kotimaista tulkintaa tällaisesta klassikosta, toivottavasti tekijät uskaltavat tehdä tarpeeksi rohkeita ja omannäköisiään ohjaus- ja tyylivalintoja.

Phantom on eräs "oopperamaisimmista" musikaaleista, joita tiedän. Sen tapahtumapaikkana on ooppera, se sisältää kolme Lloyd Webberin säveltämää pastissioopperapätkää ja osa musikaalin lauluista vaatii oopperalaulajien tasoista laulutaitoa. On hauskaa, että Suomessa Phantom esitetään juuri Kansallisoopperan lavalla. Myös päätös esittää musikaali englanniksi lähentää Phantomia oopperoihin, jotka Suomessa lähes aina esitetään alkuperäiskielellä ja tekstityslaitteen kanssa. En voi lakata miettimästä, millainen suomennos musikaalista olisi kuitenkin voitu tehdä. Erityisesti mietin tiettyjen laulujen mahdollisia suomennoksia: millä tavalla hyvä suomentaja olisi kääntänyt Phantomin maailmankuulut hittilaulut: "All I Ask of You", "Music of the Night" tai musikaalin nimikappaleen "The Phantom of the Opera"? Rehellisesti olen sitä mieltä, että Charles Hartin alkuperäiset laulujen sanoitukset ovat pääosin aika typeriä ja liian yleisiä, ja ne sopivat paremmin radiosoittoon pop-hiteksi kuin musikaalin osaksi. Siksikin olisi ollut kiinnostavaa kuulla hyvän kääntäjän näkemys näistä sanoituksista: olisiko suomenkieliseen tekstiin vuotu tuoda jotain pientä lisää vai olisiko tekstit käännetty yhtä latteiksi loruiksi kuin alkuperäiset? Tulevan produktion kannalta voi olla kuitenkin parempi että esityskieli on englanti, koska monet suomalaiset ovat nähneet alkuperäisen Phantomin Lontoossa tai New Yorkissa, tuntevat sen laulut ja tekstin jo varsin hyvin ja ovat jo valmiiksi täysverisiä Phantom-faneja.

Svenska Teatern ilmoitti aiemmin tänä syksynä tuovansa maailmankuulun ja elokuvanakin tunnetun ABBA:n musiikkiin perustuvan Mamma Mia! -musikaalin Suomeen syksyllä 2014. (Ks.lisää produktion nettisivuilta täältä.) Ja nyt Ooppera julkisti The Phantom of the Operansa syksylle 2015. Helsingin suomenkielistä musikaalitarjontaa on hallinnut tähän saakka Helsingin Kaupunginteatteri omilla suurtuotannoillaan, mutta nämä uutiset jättävät Kaupunginteatterin nyt altavastaajan asemaan. On hyvin kiinnostavaa seurata, mitä musikaaleja Kaupunginteatterin ohjelmistoon on suunniteltu tuleville vuosille ja miten ne pystyvät vastaamaan Mamma Mian ja Phantomin haasteeseen. HKT on onnistunut aiemmin tuomaan uusia ja kiinnostavia Broadway-musikaaleja Helsinkiin melko tuoreeltaan (Spring Awakening, Wicked, Next to Normal), mutta muutaman viime vuoden aikana suuren näyttämön musikaalit ovat vedonneet ehkä enemmän klassikoista kiinnostuneeseen ja vanhempaan yleisöön (Katri Helena, Viulunsoittaja katolla, Zivago). Jää siis nähtäväksi, millaisilla panoksilla HKT pelaa vuosina 2014-2015 Helsingin kovenevassa musikaalikilpailussa. Ja toisaalta, riittääkö yleisöllä aikaa, intoa ja rahaa käydä useammassa talossa katsomassa suurtuotantoja?

Michael Crawford (Phantom) ja Sarah Brightman
(Christine) musikaalin alkuperäisessä produktiossa.
(Wikipedia)

Viimeinen, mutta ehkä se itseäni eniten kiinnostava asia on Phantomin dramaturgiset "ongelmat". Käytän lainausmerkkejä, koska suurimmalle osalle Phantom-faneista musikaalissa ei varmaankaan ole mitään ongelmia, enkä tahdo väittää että miljoonat katsojat olisivat väärässä. Minun näkökulmastani musikaalissa kuitenkin on tiettyjä draamallisia ja dramaturgisia kyseenalaisuuksia, jotka toivon näkeväni jotenkin uudelleen käsiteltyinä tässä Kansallisoopperan tulevassa produktiossa. The Phantom of the Opera oli yksi kolmesta musikaalista, joita analysoin gradussani vuonna 2011. (Linkki graduuni löytyy yläpalkin Kirjoittajasta-sivulta.) Vaikka kuinka yritin, minun oli gradussani vaikeaa peittää sitä faktaa, että en oikein pidä tästä musikaalista. Syitä tähän ovat erityisesti musikaalin vanhanaikainen ja alentava naiskuva sekä sen tapa ratkaista kiinnostavat henkilöiden väliset jänniitteet ihmeellisillä taikatempuilla, onnettomuuksilla tai näyttämöefekteillä.

Phantomin juoni on yksinkertaisuudessaan kolmiodraama kasvoiltaan epämuodostuneen musiikillisen neron Kummituksen (Phantom), nuoren laulajanurasta haaveilevan tanssijan Christinen ja tämän sulhaskandidaatin, varakreivi Raoulin välillä. Ja jos nyt vielä vähän kärjistän: tässä kolmiodraamassa sulhas-Raoul on komeahko tenoriääninen statisti, jonka tehtävänä on pelastaa viaton sopraanonhempukka järkiavioliittoon yöllisiltä seksuaalisilta (ja musiikillisilta) houkutuksilta, joita ruma, mutta vetoava Kummitus edustaa. Tässä kuviossa Christine, joka on musikaalin naispäähenkilö, jää ihmeellisen tahdottomaksi naisen kuoreksi, joka liikkuu aina siihen suuntaan, mihin mies häntä vetää. Omissa yksinlauluissaan hän haaveilee miehistä (rakastetusta, Kummituksesta, isästään!), eivätkä duetot miesten kanssa synnytä ristiriitatilanteita. Christinelle on kirjoitettu muutama rohkea liike (Kummituksen kasvojen paljastaminen, tämän suuteleminen), mutta niitäkään ei käsitellä mitenkään naisen näkökulmasta tai Christinen ei edes anneta kommentoida omaa toimintaansa, vaan niitä seuraavat näyttämölliset efektit vievät katsojien huomion. Lisäksi musikaalissa Kummituksen ja Christinen välinen suhde on jatkuvasti ladattu seksuaalisuudella ja toisaalta siihen liittyvällä (väki)vallalla ja pakottamisella sekä naisen antautumisella. Seksiä vastaan minulla ei ole mitään, mutta edellä mainittujen yhdistelmä herättää minussa joka kerta inhoa ja ärsytystä kuunnellessani tai katsoessani Phantomia. Uudessakaan produktiossa musikaalin tekstiä ei voi muuttaa, mutta odotan toiveikkaana ja kiinnostuneena, voisiko Kansallisoopperan uusi ohjaus tehdä Christinestä edes vähän paremmin nykynaiselle samastuttavan hahmon. Saa myös nähdä, voisiko uusi ohjaus tuoda ylipäätään henkilöistä enemmän uusia puolia ja tulkintoja esille. Phantom on draamallisesti kuitenkin melko kevyt teos, jossa tärkeässä osassa ovat olleet mieleenpainuvat musiikaalikohtaukset, laulut ja visuaaliset efektit. Olisin iloinen, jos saisimme Kansallisoopperassa nähdä draamallisilta jännitteiltään jotenkin terävöitetyn ja silti visuaalisesti ja musiikillisesti upean produktion.

Gradustani on jo muutama vuosi aikaa ja olen sittemmin oppinut ymmärtämään paremmin niitä asioita, jotka Phantomissa vetoavat yleisöön ja päihdyttävät suuret katsojajoukot Phantomin fanijoukkoihin. Phantom on taitavasti tehty hieno viihdetuote, upea omassa lajissaan. Siksi on oikein mainiota, että saamme nähdä sen Suomessakin muutaman vuoden päästä. Seuraavaksi voikin ruveta miettimään, ketkä laulajat/näyttelijät haluaisi nähdä musikaalin rooleissa ja tietenkin odottamaan lisätietoja tulevasta produktiosta.

Koska olen parjannut useammalle ihmiselle Phantomin musiikkia, on aika vetää sanat osittain takaisin ja korjata, että kyllä minäkin tykkään muutamista kappaleista tässä musikaalissa. Lloyd Webberin musiikki on todella helposti mieleen jäävää hittikamaa ja auttamattoman melodista ja romanttista. Tässä siis minun henk.koht. suosikkini, kaikki pätkät ovat The Phantom of the Opera 25th Anniversary -produktiosta Lontoon Royal Albert Hallista vuodelta 2011. Phantomina Ramin Karimloo ja Christinenä Sierra Bogges.

Kummituksen viettelylaulu "Music of the Night" (bonuksena italiankielinen tekstitys!):




"The Point of no Return" on duetto Kummituksen itse säveltämästä modernista oopperasta "Don Juan Triumphant", jonka hän on kirjoittanut Christinelle (ja itselleen).

Michael Kunzen draamamusikaalista – kommentti Mari Kulmasen artikkeliin (Musiikin suunta 2/2013)

Suomen Etnomusikologinen Seura (www.etnomusikologia.fi) julkaisee musiikintutkimuksen aikakauslehteä, Musiikin suuntaa (http://www.facebook.com/MusiikinSuunta). Uusimman lehden aiheena on musiikkiteatteri, ja lehti on täynnä mielenkiintoisia artikkeleita. Kirjoitan kommentin kuitenkin nyt vain yhteen teksteistä: tohtoriopiskelija Mari Kulmasen erinomainen artikkeli Michael Kunzen draamamusikaali on lähimpänä omaa gradututkimustani ja herätti heti runsaasti ajatuksia.

Michael Kunze. Kuva: www.dramamusicals.com

Michael Kunze on saksalainen libretisti, joka aloitti uransa popmusiikin parissa ja siirtyi kirjoittamaan musikaaleja 1990-luvulla. Hänen musikaaleistaan on Suomessakin nähty Elisabeth, Rebecca ja Tanz der  Vampire (Vampyyrien tanssi). Lisää Kunzesta voi lukea vaikka täältä.

Mari Kulmanen käsittelee artikkelissaan Kunzen musikaalityyliä, jonka libretisti on itse nimennyt draamamusikaaliksi. Kulmanen kirjoittaa Kunzen itse määritelleen draamamusikaalin ”eurooppalaiseksi populaarin musiikkiteatterin muodoksi, jossa draamallinen kerronta dominoi muita elementtejä”. Draamamusikaalissa musiikki on siis alisteinen tarinalle, mutta toisaalta Kunzen draamamusikaalit ovat läpisävellettyjä, eli puhe ja musiikki eivät vuorottele, vaan musiikki ja laulu hallitsevat kerrontaa. En referoi Kulmasen artikkelia nyt enempää, etsikää ihmeessä teksti käsiinne vaikka kirjastosta tai ostakaa lehden irtonumero, jossa on paljon muutakin hyvää luettavaa.  Keskityn tässä kommentissani lyhyesti vain muutamaan asiaan: läpisävelletyn draamamusikaalin suhde yhtenäismusikaaliin (engl. integrated musical, Kulmanen käyttää suomennosta integraatiomusikaali) sekä musikaalin suhde oopperaan. Lisäksi kirjoitan hieman musikaalitermien suomennoksista, joka on mielestäni pieni, mutta silti tärkeä asia.

Kulmanen kysyy artikkelissaan kannattaako draamamusikaalia ylipäätään erottaa terminä megamusikaalista (ks. Sanasto), jota se osittain tyylillisesti lähestyy. Kuten Kulmanenkin toteaa, draamamusikaaleilla ja megamusikaaleilla on eronsa ja itse olen artikkelin luettuani sitä mieltä, että draamamusikaalin käsite on hyvä pitää erillään megamusikaalista. Olen itse asiassa muutamaan kertaan miettinyt termiä, joka sopisi kuvaamaan näitä keskieurooppalaisia tietyntyyppisiä musikaaleja, joten on erittäin hyvä, että sellainen onkin jo olemassa ja voin hyvillä mielin ottaa sen käyttöön.

Kunze on määritellyt itse draamamusikaalin tyylilajin hyvinkin tarkasti, erityisesti dramaturgian kannalta. Kulmanen esittelee artikkelissaan Kunzen lajiperusteita selkeästi. Muiden musikaalityylilajien määritelmät ovat häilyvämpiä ja muuttuvampia, koska määrittelijöitä on ollut aina useita, historioitsijoita ja tutkijoita. 1900-luvun puolessa välissä Broadwaylla kehittynyt yhtenäismusikaali, on kuitenkin tyylilaji jonka useimmat kirjoittajista määrittelevät jokseenkin samalla tavalla. Yhtenäismusikaali tai toiselta suomennokseltaan integraatiomusikaali (palaan näihin suomennoksiin tekstini lopussa) on lähtökohdiltaan musikaaliteos, jonka kaikki osa-alueet, teksti, musiikki ja tanssi tukevat tarinankerrontaa ja palvelevat juonenkuljetusta. Richard Kislan (teoksessa The Musical – A Look at the American Musical Theatre, 1995) jopa määrittelee yhtenäismusikaalin siten, että se on teos, jonka pohjana on aina teksti, jolle musiikki ja laulut ovat alisteisia. Kuulostaa melko samalta, kuin draamamusikaalin lyhyt määritelmä. Yhtenäismusikaalit eivät ole läpisävellettyjä, vaan niissä puhe, laulut ja koreografioidut tanssikohtaukset vuorottelevat. Nämä kaikki em. elementit ovat kuitenkin dramaturgisesti uskottavia, syventävät henkilöhahmoja tai edistävät juonta.

Jäinkin miettimään Kulmasen artikkelin luettuani, miten draamamusikaalit eroavat yhtenäismusikaaleista. Kulmasen esittelemä Kunzen oma dramaturginen määritelmä on toki niin tarkka, että harva yhtenäismusikaali sopisi siihen täydellisesti. Toisaalta yhtenäismusikaaleilla viitataan juuri Broadwayn kultakauden, 1900-luvun puolenvälin musikaaleihin, joten termiin liittyy välttämättä historiallinen kaiku. Kunzen draamamusikaalit taas ovat 1990- ja 2000-luvun teoksia, jotka ovat musiikilliselta ja ehkä ulkoiselta tyyliltäänkin melko kaukana yhtenäismusikaalia määrittävistä Rogers & Hammersteinin musikaaleista. Väittäisin kuitenkin, että draamamusikaalit lähestyvät tekstilähtöisyydessään, protagonistikeskeisyydessään ja yhteiskunnalliselta vireeltään enemmän yhtenäismusikaaleja kuin Kulmasen mainitsemia 1980-luvun megamusikaaleja. Toisaalta yhtenäismusikaalit eivät ole läpisävellettyjä, mikä on niiden ja draamamusikaalien olennainen ero. Jäin kuitenkin miettimään, onko yhtenäismusikaali todella vain historiallisia teoksia määrittelevä termi, jolla ei enää voi määritellä uusia musikaaleja? Ja toisaalta, syntyykö Kunzen määritelmän mukaisia draamamusikaaleja muualla tai jonkun muun kynästä? Esimerkiksi voisiko joku amerikkalainen tehdä Broadwaylle keskieurooppalais-kunzelaisen draamamusikaalin?

Kunze perustelee sitä, että draamamusikaalit ovat läpisävellettyjä ”sisäisen uskottavuuden säilyttämisellä". Hänen teoksissaan on mahdollisimman vähän dialogia, jotta ”henkilöiden puhkeaminen lauluun ei tuntuisi katsojasta epäluontevalta”. Ajatus on mielestäni ihan hassu: kyseessähän ovat musikaalit! Lajityypin määrittelevin tekijä on se, että hahmot puhkeavat lauluun ja rikkovat siten perinteisen puhedraaman realismin. Musikaaleissa lähtökohtaisesti dialogi ja laulu vuorottelevat ja luovat kerrontaan vaihtelevuutta. Jokainen musikaalikatsoja tietää jo etukäteen, että jossain vaiheessa puhe loppuu ja laulu alkaa, he tuskin ajattelevat sen olevan ”epäluontevaa” – ovathan he katsomassa juuri musikaalia.

Läpisävellettyjen megamusikaalien kohdalla nousee usein kysymys niiden suhteesta oopperaan, mutta Kunzen draamamusikaalien kohdalla kysymys on mielestäni vielä kiinnostavampi. Kunze ei itse yhdistä teoksiinsa Richard Wagnerin alun perin käyttämää kokonaistaideteoksen (Gesamtkunstwerk) käsitettä, mutta Kulmanen kirjoittaa, että Kunzen draamamusikaaleissa voidaan nähdä myös ”viitteitä kokonaistaideteoksen estetiikasta”. Kunzen musikaaleissa on myös toinen vahvasti wagneriaaninen tehokeino, eli musiikilliset johtoaiheet. Myös Kunzen musikaalien juonia hallitsevien synkkien ja traagisten sävyjen voidaan mieltää olevan lähempänä useita oopperoita kuin musikaaleja.

Mikä sitten lopulta erottaa läpisävelletyn musikaalin oopperasta? Sekö että toinen määritellään ”populaariksi” ja toinen ”korkeakulttuuriksi”? Nykyään sekä musikaalissa että oopperassa kaikki aiheet ovat sallittuja. Musikaalit eivät ole enää pitkään aikaan olleet pelkkiä romanttisia musiikkikomedioita, eikä oopperoiden pohjana ole aina vain historialliset juonikuviot. Ehkä suurin ero on musiikki- ja laulutyylissä sekä tekijöiden taustassa ja konkreettisesti esityspaikassa. Läpisävelletyt musikaalit ovat kuitenkin poistaneet sen oopperoita ja musikaaleja erottaneen tekijän, että laulujen väleissä musikaaleissa on dialogia ja oopperassa resitatiivia. Nykyään resitatiivi on aivan normaalia myös musikaaleissa. (Toisaalta esimerkiksi Sondheimin Sweeney Toddia on esitetty Suomen Kansallisoopperassa ja Gershwin usein musikaaliksi mielletty Porgy and Bess on määritelmältään ooppera.) Kiinnostavana sivuhuomautuksena Kunzen erään musikaalin aiheena on Wolfgang Amadeus Mozart – eräs maailman tunnetuimpien oopperoiden säveltäjä.

Kaiken kaikkiaan draamamusikaali on minusta oikein pätevä ja käyttökelpoinen termi, joka kannattaa ottaa käyttöön suomenkielisessäkin musikaalikeskustelussa. Haluaisin kuitenkin nyt kiinnittää huomiota toisten musikaalitermien suomennoksiin. Kuten jo alussa mainitsin, Kulmanen käyttää artikkelissaan englanninkielisesta termistä integrated musical suomennosta integraatiomusikaali ja termistä concept musical suomennosta konseptimusikaali. Olen omassa gradussani ehdottanut näille termeille vaihtoehtoisia suomennoksia (yhtenäismusikaali ja teemamusikaali), viljellyt omia suomennoksiani taajaan tässä blogissa ja otan asian nyt vielä kerran esille, nyt vähän paremmin perustellen. 

Vaikka integraatio tarkoittaa suomeksikin erillisten osien yhdistämistä, mihin englanninkielinen ”integrated” viittaa, on se suomenkielisenä terminä mielestäni epäselvä ja kökkö. "Integraatiomusikaalista" on vaikea ymmärtää, millaiseen musikaaliteokseen se viittaa: esimerkiksi jos totean West Side Storyn olevan integraatiomusikaali, niin ajatteleeko nykylukija sen kuvaavan enemmän teoksen juonta, joka kertoo puertoricolaisten siirtolaisten vaikeasta integroitumista amerikkalaiseen yhteiskuntaan vai musikaalin eri rakenteellisten osien yhtenäisyyttä? Olen käyttänyt integraatiomusikaalin sijasta omaa suomennostani/muokkaustani yhtenäismusikaali, joka mielestäni kuvaa paremmin lajityypin sisältöä. Odotan mielelläni muita suomennosehdotuksia ja vaihtoehtoisia termejä, mutta samaan aikaan ehdotan, että luovumme yhdessä harmaita hiuksia aiheuttavan ”integraatiomusikaali” -sanan käytöstä. 

Toinen väärinkäsityksiä aiheuttava suomennos on "konseptimusikaali", joka on suora käännös termistä concept musical. Kyseinen englanninkielinen sanapari ei kuitenkaan viittaa 1980-luvun megamusikaaleihin, joita siirretään esityskaupungista toiseen aina samalla konseptilla, eli toteuttamalla esitys tiettyjen lavastus-, ohjaus- ja jopa markkinointisääntöjen mukaisesti. Englanninkielinen concept musical viittaa 1970-luvulla yleistyneisiin musikaaleihin, jotka (toisin kuin yhtenäismusikaalit) eivät olleet juoneltaan lineaarisesti kulkevia, vaan rakentuivat enemmän tietyn teeman tai metaforan ympärille. Siksi olen itse käyttänyt termistä suomennosta teemamusikaali, jotta sekaannusta konsepteina siirrettäviin megamusikaaleihin ei syntyisi. Toivon siis tässäkin, että jatkossa suomenkielisessä musikaalikeskustelussa ei enää viljeltäisi sanaa ”konseptimusikaali”, jotta sekaannuksilta vältyttäisiin. Megamusikaali ja draamamusikaali ovat sen sijaan mielestäni selkeitä, suomen kieleen sopivia ja hyvin toimivia käsitteitä, joiden käyttöä kannatan lämpimästi.

Mari Kulmanen on kirjoittanut todella hyvän ja mielenkiintoisen artikkelin Michael Kunzen draamamusikaalista, ja tämä minun kommenttini on ollut vain pieni ja rajoitettu koonti sen herättämistä ajatuksista. Toivon, että tällainen (ainakin osittain) akateeminen, suomenkielinen keskustelu musikaaleista jatkuu, vaikkapa myös täällä blogissa tai tulevina vuosina myös enemmän yliopistojen teatterin- ja musiikintutkijoiden keskuudessa.

Poikkeuksellisesti en linkkaa tähän loppuun mitään videota, koska ihan rehellisesti tunnen Kunzen musikaalit niin huonosti, että minulla ei ole niiden joukosta suosikkikappaleita. Tiedän kuitenkin, että blogin lukijoissa on niitä, jotka tuntevat Kunzensa erinomaisesti ja pyydänkin teitä nyt linkkaamaan kommentteihin omat suosikkinne. Videoita odotellessa!

(Pahoittelut järkevien viitteiden puuttumisesta. Kysykää, jos joku lähde on epäselvä ja haluatte tarkennusta. Olen pyrkinyt laittamaan suorat lainaukset Kulmasen artikkelista lainausmerkkien ja virkkeen sisälle siten, että kirjoittaja on tunnistettavissa.)    

Disney-musikaalit ja Jyväskylän Shrek

Ehkä maailman kuuluisimmalla viihdejättiläisellä Disneyllä on ollut jo pitkään suuri merkitys myös Broadwayn musikaalibisneksessä.  1990-luvulla Broadway-valtauksensa tehnyt yhtiö on vähitellen saapunut myös Suomen musikaalikentälle. Helsingin Kaupunginteatteri on esittänyt Disneyn Kaunotar ja Hirviö -musikaalin 2007 ja Maija Poppanen -musikaalin 2009. Viime syksynä itsenäinen musiikkiteatteriryhmä Polar Illusions tuotti kaksikielisen Aladdin-musikaalin Aleksanterin Teatteriin. Käsittääkseni Disney-musikaalien esitysoikeuksia on melko vaikea saada ja ne ovat kalliita toteuttaa. 

Rupesin miettimään Disney-musikaaleja ja ”elokuvaaleja” kun huomasin, että Jyväskylän kaupunginteatterissa tulee tänä lauantaina 7.9. ensi-iltaan toisen suuren viihdeyrityksen, DreamWorksin, animaatioon perustuva Shrek-musikaali. Jyväskylän kaupunginteatteri on siis tehnyt suuren satsauksen ja laajentanut ensimmäisenä Disney-tyyppisten musikaalien kenttää Helsingin ulkopuolelle. (Vai olenko väärässä, onko jossain muualla tehty aiemmin jo jotain vastaavaa, jonka unohdan?)

Olen aiemmin kirjoittanut 2000-luvulla yleistyneestä trendistä kierrättää menestyneitä elokuvia Broadway-musikaaleiksi. (Lue teksti täältä.) Suomensin tuolloin englanninkielisen termin ”movical” sanalla ”elokuvaali”, ja odotan edelleen muita suomennosehdotuksia teiltä lukijoilta. Nyt keskityn kuitenkin vähän Disneyyn.

Käytännössä melkein kaikki Disneyn animaatioelokuvat ovat olleet musikaaleja, ensimmäisestä Lumikki ja seitsemän kääpiötä (1937) -piirroselokuvasta lähtien. Varsinkin 1980–90-luvun vaihteessa alkoi Disneyn tuottoisa musikaalianimaatioiden aika, joidenkin näkemyksen mukaan Pieni merenneito -elokuvasta (1989). Elokuvat ovat olleet menestyneitä elokuvina ja oheistuotteina ja saaneet uuden elämän ja uudet katsojasukupolvet video- ja dvd-julkaisuina. Showtime -teoksen kirjoittajan Larry Stempelin mukaan Disney oikeastaan oli osaltaan käynnistämässä ”elokuvaalien” uutta nousukautta tekemällä Broadway-version Kaunotar ja Hirviö -animaatioelokuvastaan (Beauty and the Beast 1991, Broadway-ensi-ilta 1994). Kaunottaresta ja Hirviöstä tuli hitti, jota seurasi Leijonakuningas (The Lion King 1994/1997), Tarzan (2006), Maija Poppanen (Mary Poppins, 2006), Pieni merenneito (The Little Mermaid, 2008) ja muita. Samaan aikaan ja osin Disneyn vanavedessä samaan ryhtyivät monet muutkin elokuva- ja viihdetuotantoyhtiöt, jotka tajusivat teattereihin siirrettyjen elokuvasovitusten kaupallisen potentiaalin.

Jos teokset ovat hittejä Broadwaylla, niin miksei sitten Suomessa? Onhan täälläkin aivan vastaava yleisöpohja eli monta sukupolvea Disney-faneja, jotka ovat erittäin potentiaalista yleisöä tuttujen elokuvien näyttämösovituksille. Disneylle on annettava myös kaikki kunnia siitä, että heidän animaatioidensa musiikintekijöissä on ollut aina huippunimiä, myös musikaalimaailmasta. Esimerkiksi Kaunottaren ja Hirviön on säveltänyt Alan Menken (jonka kynästä ovat käytännössä kaikki muutkin Disneyn suurimmat 1990-luvun animaatiohitit) ja laulunsanat ovat Howard Ashmanin ja Tim Ricen, joka on muuten sanoittanut muun muassa Andrew Lloyd Webberin säveltämät Evitan ja Jesus Christ Superstarin. Alan Menken ja Tim Rice muuten ansaitsisivat omat blogikirjoituksensa, toivottavasti ehdin palata heihin joskus myöhemmin.

Disneyn The Lion King -musikaali, http://www.thelionking.co.uk/

En ole ihan varma, mitä itse ajattelen Disney-musikaaleista ja elokuvaaleista: kyynisenä ja vanhanaikaisena musikaalipuritaanina olen melko epäileväinen, mutta toisaalta tunnen Disneyn 1990-luvun animaatiot lauluineen paremmin kuin hyvin ja olen aina pitänyt niistä varauksetta. Ehkä mieltäni vaivaa se, että mitä enemmän valmiista viihdetuotteista tehdään uusia versioita esimerkiksi juuri teatteriin, sitä vähemmän jää tilaa aidosti uusille ja kiinnostaville musikaaleille, jotka on tehty lähtökohtaisesti juuri teatterimusikaaleiksi. Elokuvien ja varsinkin animaatioiden siirtäminen teatterin lavalle on aina sovittamista ja muokkaamista ja ratkaisut joudutaan tekemään todennäköisesti enemmän kompromisseina kuin alun perin teatterille suunnitelluissa esityksissä. (Tässä kohtaa täytyy todeta, että Disneyn The Lion King/Leijonakuningas on kuitenkin tehty hieman muista jutuista poiketen: ohjaaja Julie Taymor halusi sovittaa teoksen käyttäen vahvoja teatterillisia keinoja, mm. eläinhahmojen luominen naamioilla, hiuspäähineillä ja nukeilla, niin että näyttelijä on kuitenkin tunnistettavissa. Katso video!)

Shrek -musikaali, kuva Jyväskylän kaupunginteatteri.

Myös Jyväskylän kaupunginteatterin johtaja ja Shrekin suomentaja-ohjaaja Kari Arffman myöntää haastattelussa (ks. täältä), että animaation siirtäminen teatterinlavalle tuottaa toki joissain kohdissa päänvaivaa, mutta Shrekissä on hyvä tarina ja teatterissa aina omat erityislaatuiset puolensa. Yleisestä penseydestäni huolimatta suhtaudun Jyväskylän uuteen Shrekiin hyvin positiivisesti. Ajattelen, että tällaisen Disney/DreamWorks -musikaalin tekeminen on aina riskialtista: esitysoikeuksien täytyy olla kalliit ja koska yleisö tuntee teoksen jo entuudestaan, voi se olla hyvinkin kriittistä esiintyjien ja visuaalisuuden suhteen. Ja ylipäätään kriittistä sen suhteen, tavoittaako teatteriversio elokuvan hengen, sielun ja ulkonäön ”tarpeeksi hyvin”. Vaikka kuinka väitettäisiin, ettei alkuperäistä elokuvaa ja uutta teatteriversiota kannata vertailla, ei vertailulta voi tietenkään välttyä. Siksi minusta on vilpittömän hienoa, että jokin muu kuin Helsingin Kaupunginteatteri on uskaltanut tarttua tällaiseen massiiviseen haasteeseen ja (ainakin markkinoinnin perusteella) satsannut siihen täysillä. Olen iloinen, että muuallakin Suomessa on kykyä, resursseja ja intoa tehdä isoja musikaaleja ja uskallusta ottaa riskejä – koska on aina riski tehdä jotain, josta katsojilla on jo niin selkeä valmis mielikuva päässään kuin animaatioelokuvasta.

Helsingin Kaupunginteatterin Kaunottaresta ja Hirviöstä voi lukea täältä ja Maija Poppasesta täältä. Polar Illusionsin Aladdinin kotisivut löytyvät täältä ja Siirin pätevän arvion esityksestä täältä.

Shrek-musikaalin runsaat kotisivut löytyvät täältä ja ensi-ilta on tosiaan tämän viikon lauantaina. Toivotan vilpittömästi onnea tekijäjoukolle ja toivon, että katsojat ottavat esityksen omakseen. Menkää ihmeessä Jyväskylään katsomaan Shrekiä, itsekin menisin jos lastenhoitojärjestelyt sen sallisivat.

Tähän loppuun West Endin Shrek The Musicalin traileri – hauskan näköistä menoa!

Kuka on sinun suosikkidiivasi?

Sosiaalisessa mediassa on ahkerasti klikkailtu laulaja (ja musikaalinäyttelijä) Christina Biancon youtube-videota, jossa hän esittää "Total Eclipse of The Heartin" imitoiden kuuluisia laulajadiivoja. Myös Playbill-lehti huomioi videon tänään nettisivuillaan. Video on hauska ja imitaatiot ovat hyviä, mutta parasta tässä on se, kuinka taitava Bianco itse on laulajana tehdessään nämä kaikki diivat saman laulun aikana. Minun suosikki-imitaatioitani tästä ovat tietysti Patti LuPone, Bernadette Peters ja huikea Kristin Chenoweth, joten linkkaan Biancon videon alle videot myös heidän eräistä esityksistään. Ketkä ovat teidän suosikkidiivanne? Ja linkatkaa tekin kommentteihin heidän suosikkiesityksensä!




Patti LuPone: "Ladies Who Lunch" (Sondheim: Company)




Bernadette Peters: "Move On" (Sondheim: Sunday in the Park with George)




Kristin Chenoweth: "Popular" (Schwartz: Wicked)

Hinterm Horizont Berliinissä

Olin kirjoittanut tämän blogitekstin melkein valmiiksi yli vuosi sitten, mutta se oli jäänyt julkaisematta täällä. Koska huomasin, että kyseistä musikaalia esitetään edelleen Berliinissä, ainakin ensi vuoden alkuun saakka, ajattelin julkaista tekstin vähän päivitettynä, viivästymisestä huolimatta.

Musikaalit (ja toki teatteri ylipäätään!) ovat siitä hienoja teoksia, että ne pystyvät parhaimmillaan herättämään suuria tunteita vaikka ei osaisikaan esityksessä puhuttua kieltä. Näin toukokuussa 2012 Berliinissä kaupungin lähihistoriaan liittyvän menestysmusikaalin Hinterm Horizont, jonka loppuaplodien aikana lauloin nimikappaleen kertosäkeistössä mukana, taputin rytmiä ja pyyhin kyyneleitä silmäkulmista – minä, joka olen lukenut vain lyhyet saksan alkeet enkä osaa kieltä nimeksikään.  Mutta musiikki ja näyttämöllinen elämys ovat joskus niin voimakkaita, ja toisaalta tunnelma tarttuu; berliiniläinen yleisö oli selkeästi vaikuttunut musikaalista, ja bravo-huudot, mukana laulaminen ja seisaallaan suosion osoittaminen eivät ole mitään heikkoja signaaleja.

Hinterm Horizont ei ollut pelkästään hieno musikaali vaan myös todella hyvä esimerkki onnistuneesta jukebox-musikaalista. Olin nähnyt Helsingin Kaupunginteatterin Katri Helena -musikaalin vain vähän aiemmin ja kirjoittanut siitä blogiini jukebox-musikaalien näkökulmasta, joten vertailu oli väistämätöntä. Kritisoin Katri Helena -musikaalia dramaturgian heikkoudesta, mutta Hinterm Horizont osoitti, että vain yhden artistin vanhoja kappaleita voi esittää kimpullisen myös jännittävässä, hauskassa ja koskettavassa tarinassa. Tuskinpa olisin ollut musikaalista yhtä innoissani, jos se olisi kertonut saksalaisen rokkarin Udo Lindenbergin elämäntarinan nuoruuden hiteistä tähän päivään.

Hinterm Horizont on siis saksalaisen Lindenbergin lauluista koottu jukebox-musikaali, mutta sen vahvuus on erittäin hyvin musikaaliksi sopiva romanttinen ja dramaattinen juoni muurin jakamassa Berliinissä. (Seuraava juoniselostus on muokkaus täältä.)

Vuonna 1983 länsisaksalainen rokkari Udo Lindenberg esiintyy Itä-Berliinin puolella Palast Der Republikissa (Tasavallan palatsissa). Udo rakastuu nuoreen Jessyyn, joka on konsertissa mukana laulamassa FDJ:n (Freie Deutsche Jugend -järjestö) kuorossa. Stasi kuitenkin kiinnostuu heidän välisestä suhteestaan ja Udon vaikutuksesta itäsaksalaiseen nuorisoon ylipäätään, koska se on "poliittisesti arveluttavaa". Stasi yrittää laimentaa Udon epäilyttävää vaikutusta alttiiseen yleisöönsä luomalla Udolle itäsaksalaisen kopion, mikä ei kuitenkaan tuota haluttua tulosta, eikä saa nuorisoa kääntämään selkäänsä Udolle. Samaan aikaan Jessyn veli vangitaan, koska hän on yrittänyt salakuljettaa tytön rakkauskirjeen Udolle länteen ja Jessy pakotetaan suostumaan Stasin vakoojaksi. Jessy tapaa Udon Moskovassa, minkä seurauksena Jessy tulee raskaaksi, Udon tietämättä. Muurin murtuessa 1989 Jessy ja Udo tapaavat, mutta Udo torjuu tytön, koska on juuri saanut kuulla hänen toimineen Stasin vakoojana. Musikaalin kehystarina kulkee nykypäivässä, Udon menneisyyden"salarakkaasta" kiinnostuneen toimittajan haastatellessa Jessyä. Musikaalin lopussa nyt parikymppinen Jessyn ja Udon poika saa tietää oikeasta isästään, he tapaavat toisensa ja lopulta koko perhe sekä muu ensemble liittyvät yhteiseen laulavaan ja tanssivaan finaaliin.

Kuva: stage-entertainment.de

Esityksessä parasta olivat hyvän dramaturgian lisäksi erinomaiset näyttelijät ja, yllättävää kyllä, todella hienosti toimiva lavastus. Näyttämöllä oli vain muutamia yksinkertaisia elementtejä: kaksi muuriseinää, joihin heijastettiin valoja ja värejä, mutta myös oikeaa dokumenttikuvaa muun muassa Berliinin muurin pystyttämisestä, Udon esiintymisistä, tv-uutisista, muurin murtumisesta jne. (Lavastuselementtejä näkyy vähän yllä olevassa mainosvideossa.)  Oli todella ilo katsoa myös esityksen varsinaisia musikaalikohtauksia (eli ne joissa musiikki yhdistyy lauluun ja tanssiin), jotka oli tehty taiten ja jotka usein edistivät juonta klassisten yhtenäismusikaalien tyyliin. Esimerkiksi Jessyn veljen yritys salakuljettaa rakkauskirjettä länteen, sen epäonnistuminen ja veljen vangitseminen oli tehty kaikki yhdellä tanssikohtauksella - nerokasta ja hienoa! En muista, koska olisin viimeksi nähnyt niin erinomaisen esimerkin tuosta musikaalien ytimessä olevasta yhtenäisyydestä, siitä että musikaaleissa musikkilla, laululla ja tanssilla on väliä dramaturgian kannalta. (Eikä niin, että käydään aikaajoin etulavalla patsastelemassa ja lurauttamassa joku hittibiisi.)

Ainoa piirre, joka esityksessä mielestäni ontui, oli kehystarina, mutta se toki mahdollistaa rakkaustarinan "onnellisen" lopun samalla pitäen tarinan kuitenkin vähän uskottavana Udo Lindenbergin todellisen henkilön ja hahmon kannalta.

Kaiken kaikkiaan, jos menette Berliiniin ja musikaalit kiinnostaa, käykää ihmeessä katsomassa Hinterm Horizont. Kokonaisuudessaan hieno juttu ja esitys, eikä tarvitse edes osata saksaa nauttiakseen. Musikaalin nettisivuilta löytyy englanninkielinen esite, jossa on juoni kohtaus kohtaukselta ja jonka avulla esityksen jaksaa katsoa oikein hyvin. Itse harmittelin sitä, että selvästi paljon huumoria sisältävästä dialogista jäi suurin osa vitseistä tajuamatta ja tietysti ne laulujen sanat...  

Mutta viimeiseksi fiilistelkäämme musikaalin nimilaululla, jota minäkin ajauduin laulamaan yhteen ääneen seisaaltaan taputtavan berliiniläisyleisön kanssa.

Very Inspiring Blogger Award

Olen iloisesti yllättynyt ja kiitollinen: olen saanut ihanan kiertopalkinnon!
Erittäin asiantuntevan One Night In Theatre -blogin Laura nimesi minut blogissaan Very Inspiring Blogger Awardin saajaksi, eli on minun vuoroni kertoa seitsemän faktaa itsestäni ja nimetä seuraavat bloggaajat, joille jaan inspiroivasta tekstistä kiittävää palkintoa eteenpäin.

Tämä blogin tarkoitus ei ole kertoa minusta vaan musikaaleista, mutta teen tällä kertaa poikkeuksen ja kerron todella nyt jotain itsestäni. Yritän kuitenkin kertoa vain sellaisia faktoja, jotka jollain tapaa sivuavat teatteria, jottei mennä ihan pelkkiin henkilökohtaisuuksiin.

Siispä Very Inspiring Blogger Award - seitsemän asiaa minusta ja teatterista:

Kuva: Wikimedia
Commons

1. William Shakespeare on ihan oikeasti yksi lempinäytelmäkirjailijoistani. Shakespearen merkitystä maailman teatteri- ja kirjallisuushistoriassa ei mielestäni kannata väheksyä, vaan hänen tuotantoonsa kannattaa tutustua rauhassa ja löytää sieltä omat suosikkinsa. Uskon, että jokainen voi löytää Shakespearelta jotain, joka koskettaa, naurattaa, suututtaa tai ärsyttää. Sitä paitsi WSOY on viime vuosien aikana suomennuttanut Shakespearen näytelmät uudestaan, joten nyt voi tarttua uunituoreisiin suomennoksiin! (Katso lisää täältä.)

2. Muita lempinäytelmäkirjailijoitani ovat mm. Harold Pinter, Eugene O'Neill, Anna Krogerus ja Juha Jokela. Suosittelen lämpimästi tutustumaan kaikkiin.

3. Kun mietin jossain vaiheessa gradulleni aihetta, minulla oli kaksi vaihtoehtoa: joko teen "urani kannalta hyödyllisen, mutta tylsän" gradun suomalaisten teattereiden hallintomuodoista ja/tai rahoituksesta tai sitten pidän hauskaa ja teen graduni musikaaleista. Onneksi teatteritieteen opiskelijana sain valita aiheeni itse ja päädyin kirjoittamaan musikaaleista ja samalla uppoamaan myös akateemisesti musikaaleihin, joita olin siihen asti vain puolisalaa rakastanut sydämessäni. Ja tässä sitä ollaan, musikaaliblogissa.

4. Olen viettänyt lapsuudestani useampia tunteja Helsingin Kaupunginteatterin puvustossa ja vaatturien työhuoneessa.

5. Muutamia todella hienoja näkemiäni teatteriesityksiä ovat olleet esimerkiksi:
Kristian Smeds/Von Krahl: Lokki (Tampereen Teatterikesä, 2007),
Suomen Kansallisteatteri: Poltto (2009),
Teatteri Takomo (Räsänen/Pöyhönen): Leipäjonoballadi (2008)

6. Kirjoitin kandidaatintutkielmani Leena Landerin Käsky-romaanin näytelmäversiosta, mikä jätti minuun taustalla kytevän kiinnostuksen romaanien näytelmäsovituksia kohtaan. En kovinkaan usein pidä em. sovituksista teatterissa, mutta ne ovat aina dramaturgisten ratkaisujensa osalta todella kiehtovia.

7. Tavoitteenani on työskennellä tulevaisuudessakin teatterissa, tai vähintään teatterin liepeillä.

No niin, olipa avartavaa, eli ei. Mutta nyt se on tehty.
Ja nyt kiertopalkinnon seuraavat saajat:

Very Inspiring Blogger Award goes to:
- Viola, joka parantaa maailman ja piristää päivää Wellabe-blogissaan sekä
- Minttumari, joka saa minut joka kerta nauramaan blogissaan Kokematon kotirouva

(Pitäisi varmaan nimetä useampia, mutta aivot lyövät nyt tyhjää...)

Mukavia kesäpäiviä ja hauskaa bloggailua kaikille! <3