Hinterm Horizont Berliinissä

Olin kirjoittanut tämän blogitekstin melkein valmiiksi yli vuosi sitten, mutta se oli jäänyt julkaisematta täällä. Koska huomasin, että kyseistä musikaalia esitetään edelleen Berliinissä, ainakin ensi vuoden alkuun saakka, ajattelin julkaista tekstin vähän päivitettynä, viivästymisestä huolimatta.

Musikaalit (ja toki teatteri ylipäätään!) ovat siitä hienoja teoksia, että ne pystyvät parhaimmillaan herättämään suuria tunteita vaikka ei osaisikaan esityksessä puhuttua kieltä. Näin toukokuussa 2012 Berliinissä kaupungin lähihistoriaan liittyvän menestysmusikaalin Hinterm Horizont, jonka loppuaplodien aikana lauloin nimikappaleen kertosäkeistössä mukana, taputin rytmiä ja pyyhin kyyneleitä silmäkulmista – minä, joka olen lukenut vain lyhyet saksan alkeet enkä osaa kieltä nimeksikään.  Mutta musiikki ja näyttämöllinen elämys ovat joskus niin voimakkaita, ja toisaalta tunnelma tarttuu; berliiniläinen yleisö oli selkeästi vaikuttunut musikaalista, ja bravo-huudot, mukana laulaminen ja seisaallaan suosion osoittaminen eivät ole mitään heikkoja signaaleja.

Hinterm Horizont ei ollut pelkästään hieno musikaali vaan myös todella hyvä esimerkki onnistuneesta jukebox-musikaalista. Olin nähnyt Helsingin Kaupunginteatterin Katri Helena -musikaalin vain vähän aiemmin ja kirjoittanut siitä blogiini jukebox-musikaalien näkökulmasta, joten vertailu oli väistämätöntä. Kritisoin Katri Helena -musikaalia dramaturgian heikkoudesta, mutta Hinterm Horizont osoitti, että vain yhden artistin vanhoja kappaleita voi esittää kimpullisen myös jännittävässä, hauskassa ja koskettavassa tarinassa. Tuskinpa olisin ollut musikaalista yhtä innoissani, jos se olisi kertonut saksalaisen rokkarin Udo Lindenbergin elämäntarinan nuoruuden hiteistä tähän päivään.

Hinterm Horizont on siis saksalaisen Lindenbergin lauluista koottu jukebox-musikaali, mutta sen vahvuus on erittäin hyvin musikaaliksi sopiva romanttinen ja dramaattinen juoni muurin jakamassa Berliinissä. (Seuraava juoniselostus on muokkaus täältä.)

Vuonna 1983 länsisaksalainen rokkari Udo Lindenberg esiintyy Itä-Berliinin puolella Palast Der Republikissa (Tasavallan palatsissa). Udo rakastuu nuoreen Jessyyn, joka on konsertissa mukana laulamassa FDJ:n (Freie Deutsche Jugend -järjestö) kuorossa. Stasi kuitenkin kiinnostuu heidän välisestä suhteestaan ja Udon vaikutuksesta itäsaksalaiseen nuorisoon ylipäätään, koska se on "poliittisesti arveluttavaa". Stasi yrittää laimentaa Udon epäilyttävää vaikutusta alttiiseen yleisöönsä luomalla Udolle itäsaksalaisen kopion, mikä ei kuitenkaan tuota haluttua tulosta, eikä saa nuorisoa kääntämään selkäänsä Udolle. Samaan aikaan Jessyn veli vangitaan, koska hän on yrittänyt salakuljettaa tytön rakkauskirjeen Udolle länteen ja Jessy pakotetaan suostumaan Stasin vakoojaksi. Jessy tapaa Udon Moskovassa, minkä seurauksena Jessy tulee raskaaksi, Udon tietämättä. Muurin murtuessa 1989 Jessy ja Udo tapaavat, mutta Udo torjuu tytön, koska on juuri saanut kuulla hänen toimineen Stasin vakoojana. Musikaalin kehystarina kulkee nykypäivässä, Udon menneisyyden"salarakkaasta" kiinnostuneen toimittajan haastatellessa Jessyä. Musikaalin lopussa nyt parikymppinen Jessyn ja Udon poika saa tietää oikeasta isästään, he tapaavat toisensa ja lopulta koko perhe sekä muu ensemble liittyvät yhteiseen laulavaan ja tanssivaan finaaliin.

Kuva: stage-entertainment.de

Esityksessä parasta olivat hyvän dramaturgian lisäksi erinomaiset näyttelijät ja, yllättävää kyllä, todella hienosti toimiva lavastus. Näyttämöllä oli vain muutamia yksinkertaisia elementtejä: kaksi muuriseinää, joihin heijastettiin valoja ja värejä, mutta myös oikeaa dokumenttikuvaa muun muassa Berliinin muurin pystyttämisestä, Udon esiintymisistä, tv-uutisista, muurin murtumisesta jne. (Lavastuselementtejä näkyy vähän yllä olevassa mainosvideossa.)  Oli todella ilo katsoa myös esityksen varsinaisia musikaalikohtauksia (eli ne joissa musiikki yhdistyy lauluun ja tanssiin), jotka oli tehty taiten ja jotka usein edistivät juonta klassisten yhtenäismusikaalien tyyliin. Esimerkiksi Jessyn veljen yritys salakuljettaa rakkauskirjettä länteen, sen epäonnistuminen ja veljen vangitseminen oli tehty kaikki yhdellä tanssikohtauksella - nerokasta ja hienoa! En muista, koska olisin viimeksi nähnyt niin erinomaisen esimerkin tuosta musikaalien ytimessä olevasta yhtenäisyydestä, siitä että musikaaleissa musikkilla, laululla ja tanssilla on väliä dramaturgian kannalta. (Eikä niin, että käydään aikaajoin etulavalla patsastelemassa ja lurauttamassa joku hittibiisi.)

Ainoa piirre, joka esityksessä mielestäni ontui, oli kehystarina, mutta se toki mahdollistaa rakkaustarinan "onnellisen" lopun samalla pitäen tarinan kuitenkin vähän uskottavana Udo Lindenbergin todellisen henkilön ja hahmon kannalta.

Kaiken kaikkiaan, jos menette Berliiniin ja musikaalit kiinnostaa, käykää ihmeessä katsomassa Hinterm Horizont. Kokonaisuudessaan hieno juttu ja esitys, eikä tarvitse edes osata saksaa nauttiakseen. Musikaalin nettisivuilta löytyy englanninkielinen esite, jossa on juoni kohtaus kohtaukselta ja jonka avulla esityksen jaksaa katsoa oikein hyvin. Itse harmittelin sitä, että selvästi paljon huumoria sisältävästä dialogista jäi suurin osa vitseistä tajuamatta ja tietysti ne laulujen sanat...  

Mutta viimeiseksi fiilistelkäämme musikaalin nimilaululla, jota minäkin ajauduin laulamaan yhteen ääneen seisaaltaan taputtavan berliiniläisyleisön kanssa.

Very Inspiring Blogger Award

Olen iloisesti yllättynyt ja kiitollinen: olen saanut ihanan kiertopalkinnon!
Erittäin asiantuntevan One Night In Theatre -blogin Laura nimesi minut blogissaan Very Inspiring Blogger Awardin saajaksi, eli on minun vuoroni kertoa seitsemän faktaa itsestäni ja nimetä seuraavat bloggaajat, joille jaan inspiroivasta tekstistä kiittävää palkintoa eteenpäin.

Tämä blogin tarkoitus ei ole kertoa minusta vaan musikaaleista, mutta teen tällä kertaa poikkeuksen ja kerron todella nyt jotain itsestäni. Yritän kuitenkin kertoa vain sellaisia faktoja, jotka jollain tapaa sivuavat teatteria, jottei mennä ihan pelkkiin henkilökohtaisuuksiin.

Siispä Very Inspiring Blogger Award - seitsemän asiaa minusta ja teatterista:

Kuva: Wikimedia
Commons

1. William Shakespeare on ihan oikeasti yksi lempinäytelmäkirjailijoistani. Shakespearen merkitystä maailman teatteri- ja kirjallisuushistoriassa ei mielestäni kannata väheksyä, vaan hänen tuotantoonsa kannattaa tutustua rauhassa ja löytää sieltä omat suosikkinsa. Uskon, että jokainen voi löytää Shakespearelta jotain, joka koskettaa, naurattaa, suututtaa tai ärsyttää. Sitä paitsi WSOY on viime vuosien aikana suomennuttanut Shakespearen näytelmät uudestaan, joten nyt voi tarttua uunituoreisiin suomennoksiin! (Katso lisää täältä.)

2. Muita lempinäytelmäkirjailijoitani ovat mm. Harold Pinter, Eugene O'Neill, Anna Krogerus ja Juha Jokela. Suosittelen lämpimästi tutustumaan kaikkiin.

3. Kun mietin jossain vaiheessa gradulleni aihetta, minulla oli kaksi vaihtoehtoa: joko teen "urani kannalta hyödyllisen, mutta tylsän" gradun suomalaisten teattereiden hallintomuodoista ja/tai rahoituksesta tai sitten pidän hauskaa ja teen graduni musikaaleista. Onneksi teatteritieteen opiskelijana sain valita aiheeni itse ja päädyin kirjoittamaan musikaaleista ja samalla uppoamaan myös akateemisesti musikaaleihin, joita olin siihen asti vain puolisalaa rakastanut sydämessäni. Ja tässä sitä ollaan, musikaaliblogissa.

4. Olen viettänyt lapsuudestani useampia tunteja Helsingin Kaupunginteatterin puvustossa ja vaatturien työhuoneessa.

5. Muutamia todella hienoja näkemiäni teatteriesityksiä ovat olleet esimerkiksi:
Kristian Smeds/Von Krahl: Lokki (Tampereen Teatterikesä, 2007),
Suomen Kansallisteatteri: Poltto (2009),
Teatteri Takomo (Räsänen/Pöyhönen): Leipäjonoballadi (2008)

6. Kirjoitin kandidaatintutkielmani Leena Landerin Käsky-romaanin näytelmäversiosta, mikä jätti minuun taustalla kytevän kiinnostuksen romaanien näytelmäsovituksia kohtaan. En kovinkaan usein pidä em. sovituksista teatterissa, mutta ne ovat aina dramaturgisten ratkaisujensa osalta todella kiehtovia.

7. Tavoitteenani on työskennellä tulevaisuudessakin teatterissa, tai vähintään teatterin liepeillä.

No niin, olipa avartavaa, eli ei. Mutta nyt se on tehty.
Ja nyt kiertopalkinnon seuraavat saajat:

Very Inspiring Blogger Award goes to:
- Viola, joka parantaa maailman ja piristää päivää Wellabe-blogissaan sekä
- Minttumari, joka saa minut joka kerta nauramaan blogissaan Kokematon kotirouva

(Pitäisi varmaan nimetä useampia, mutta aivot lyövät nyt tyhjää...)

Mukavia kesäpäiviä ja hauskaa bloggailua kaikille! <3

Judy Kuhn: Cosette, Pocahontas ja Fosca

Eräs asia, joka tuottaa minulle suurta iloa ja nautintoa, on musikaalitekijöiden tai -teosten yllättävä toisiinsa linkittyminen sekä muut hauskat yhteensattumat. (Esimerkiksi se, että Stephen Sondheimilla ja Andrew Lloyd-Webberillä on sama syntymäpäivä!) Tässä yksi sellainen:

Sondheimin 1994 valmistunut hurjan intohimoinen, riivaava ja romanttinen musikaali Passion (lue lisää täältä) on piinannut minua hyvällä tavalla jo pidemmän aikaa. En voi lakata kuuntelemasta sen levytystä tai katselemasta youtubesta siihen liittyviä videoita. Yritän laulaa sen lauluja suihkussa (epäonnistuen täysin, koska ne ovat niin vaikeita) ja päässäni hokee useinkin värssypari "They hear drums, we hear music, be my friend..." Osittain Passion on pysynyt mielessäni, koska New Yorkissa on tänä keväänä pyörinyt musikaalista uusi versio, John Doylen ohjaus Classic Stage Companylle. Koska olen katsonut usemman kerran ja ees taas DVD-taltiointia John Doylen ohjaamasta Sondheimin Companysta, olisin halunnut aivan valtavasti päästä katsomaan tätä uusinta Passionia, mutta mitenpä minä, äitiyslomalainen, New Yorkiin...

Judy Kuhn

Tässä uusimassa Passionissa Foscan roolia näytteli Judy Kuhn, joka oli näytellyt samaa roolia jo aiemmin, vuonna 2002 Kennedy Centerissä. Kuhnin tulkinnat Foscan tärkeimmistä lauluista kuulostivat youtube-klippien perusteella niin upeilta, että rupesin etsimään enemmän tietoa näyttelijättärestä. Ja kuinka ollakaan, kävi ilmi, että Kuhn on laulanut Disneyn Pocahontas -animaatioelokuvassa nimiroolin laulut. Tämän tiedon voisi joku muu sivuuttaa täysin turhana, mutta minulle se merkitsi aivan valtavasti. Pocahontas oli ilmestyessään minulle todella tärkeä ja iso juttu. Rakastin sitä ja osasin Arja Korisevan laulamat suomenkieliset laulut ulkoa. Erehdyksessä ostin silloiselta Musiikki-Fazerilta elokuvan soundtrackin englanniksi (vaikka olin mennyt ostamaan suomenkielistä levyä), mutta sitten opettelin laulut ulkoa myös englanniksi. Joten tietämättäni olen kuunnellut hurmioituneena kymmeniä ellei satoja kertoja samaisen Judy Kuhnin laulua, lähes 20 vuotta sitten - ja nyt nautin suunnattomasti hänen Foscastaan!

Tässä Judy Kuhnin laulama Colors of the Wind elokuvasta Pocahontas. Minulla menee vieläkin kylmät väreet, kun kuuntelen tätä.
(Musiikki on muuten Alan Menkenin ja sanat Stephen Schwartzin, joka on suomalaiselle musikaaliyleisölle tullut viimeksi ehkä tutuksi HKT:ssa esitetyn Wickedin tekijänä.)

Edellinen blogikirjoitukseni käsitteli Les Misérblesia, joten hauska sattuma on myös se, että Judy Kuhn on esittänyt Les Misérablesin Cosettea musikaalin alkuperäisessä Broadway-kokoonpanossa vuonna 1987! Kuten sanottu, en itse välitä Les Misistä kovin paljon, mutta tämä pätkä musikaalin 10-vuotisjuhlakonsertista on kyllä tosi hieno.



Kuhn on tehnyt siis runsaasti hienoja rooleja, ollut kolme kertaa Tony-ehdokkaana ja on ehdotomasti eräs tärkeistä viime vuosikymmenien naistähdistä Broadwaylla. Toivon että hänen uransa tulee olemaan vielä pitkä ja antoisa tästäkin eteenpäin.

Mutta jotta pääsisimme vielä takaisin Passioniin ja Foscan aikuisen naisen pakkomielteiseen ja synkkään rakkauteen, linkataan tähän loppuun Kuhnin laulamassa Passionin Loving you -kappaletta. Tässä kappaleessa on mielestäni erityisen hienoa se, miten Sondheim pystyy sisällyttämään niin vähiin nuotteihin ja muutamiin sanoihin niin paljon tunnetta ja rakkautta. Ja kuinka hienosti ja vähäeleisesti Judy Kuhn sen tulkitseekaan. Juuri näin, tästä minä tykkään!

Upeaa Pocahontas ja hienoa Cosette! Mahtava Fosca!

Viihdyttävää paatosta - fiiliksiä Les Mis -elokuvasta

Musikaalipiireissä vuoden odotetuin elokuva on varmasti ollut megamusikaali Les Misérablesin valkokangasversio. Claude-Michael Schönbergin säveltämä ja Alain Boublilin alunperin ranskaksi kirjoittama teos on yksi maailman eniten esitetyistä musikaaleista (katso vaikka Wikipediasta). Victor Hugon romaaniin perustuva musikaali sai ensimmäisen ensi-iltansa Pariisissa vuonna 1980, ja Andrew Lloyd Webberinkin musikaalien apukätilönä ollut tuottaja Cameron Mackintosh toimitti englanninkielisen Les Misérables -version Lontoon ensi-iltaan vuonna 1985. Lontoosta musikaalin voittokulku jatkui Broadwaylle ja ympäri maailmaa, mutta on huomattava, että Suomessa esitettiin ensimmäinen Les Mis -versio jo ennen Lontoota: Schönbergin ja Boublilin Kurjat sai ensi-iltansa Tampereen Teatterissa vuonna 1984 (katso vaikka Ilona-tietokannasta).

Näin uuden Les Misérables -elokuvan viime viikonloppuna ja se tietenkin herätti ajatuksia ja tunteita. Les Misérables ei ole minun suosikkimusikaalejani, kuten ei moni muukaan läpilaulettu musikaali. Olen nähnyt sen lavalla itseasiassa vain kerran, Helsingin Kaupunginteatterissa vuonna 1999, jolloin Jean Valjeanina lauloi muun muassa Veeti Kallio (lisätietoja produktiosta täältä). En muista kyseisestä esityksestä paljonkaan, lähinnä sen, että se oli vaikuttava, mutta ei herättänyt minussa palavaa intohimoa kyseistä musikaalia kohtaan. On kuitenkin tunnustettava, että miljoonat ihmiset eivät voi olla väärässä, vaan tässä musikaalissa on jotain sellaista samanlaista lumovoimaa, joka pitää muutkin megamusikaalit (katso tarkempi määritelmä vaikka Sanastosta) kaikkien aikojen katsojatilastojen kärjessä. Hugh Jackmanin, Russel Crowen ja Anne Hathawayn tähdittämän uusi elokuva on komeaa katsottavaa ja kuultavaa, ja varmasti lunastaa monen Les Mis -fanin odotukset - ja toivottavasti avaa samalla musikaalien maailman muutamalle uudelle kiinnostuneelle.

Koska Les Misérables -elokuvaa analysoivia kritiikkejä ja kirjoituksia löytää netistä vaikka kuinka, keskityn nyt täysin subjektiivisiin huomioihin ja ajatuksiin, enkä yritä tehdä kovin asiallista kokonaisluonnehdintaa elokuvasta. Päällimmäiseksi elokuvan jälkeen mielessäni oli seuraavat asiat: näyttelijäsuoritukset yllättivät positiivisesti, Jukka Virtasen ja Kristiina Drewsin suomennoksen käyttäminen tekstityksenä oli aivan järjetöntä, naisten osuus musikaalissa on suututtavan, naurettavan pieni ja ei jeesus millainen korvamato tämä musikaali onkaan.

Elokuvan juliste

Tiesin jo entuudestaan Jean Valjeania näytelleen Hugh Jackmanin täyttävän erinomaisesti tällaisen megamusikaalin pääosatähden suuret saappaat. Jackmanin musikaalitähteyden ja Hollywood-toimintasankariuden yhdistelmä sopii todella hyvin ison kaliiberin musikaalielokuvaan. (Jackmanista voi lukea lisää täältä.) Fantinea esittäneen Anne Hathawayn ja Cosettea esittäneen Amanda Seyfriedin tiesin myös entuudestaan hyviksi laulajiksi, mutta suurin positiivinen yllätys oli ehdottomasti aina yhtä jäyhä, mutta silti kohtuullisen komea Russel Crowe. Crowe ei ollutkaan aivan laulutaidoton ja hän sopi mielestäni ihmeen hyvin tiukan Javertin hahmoon. Hieno juttu! Eddie Redmaynen Marius ja Samantha Marksin Éponine olivat mielestäni aivan hyviä ja kelvollisia, mutta eivät mitenkään erikoisen mieleenpainuvia. Erikoispisteet ja papukaijamerkki tietysti lapsinäyttelijälle: Daniel Huttelstone teki Gavrochesta todella mainion tyypin. Ja tietysti Helena Bonham Carter ja Sacha Baron Cohen Thénadierin pariskuntana! Mutta niille, jotka tietävät em. näyttelijät entuudestaan, ei ole mikään yllätys, että he varastivat shown kaikissa omissa kohtauksissaan.

Eräs mahtava asia Suomessa on se, että elokuvia ja tv-ohjelmia ei jälkiäänitetä, vaan ne tekstitetään. Mutta nyt Les Misérables -leffan jakelija / Finnkino tekivät todella typerän ratkaisun tämän elokuvan tekstitysten suhteen. Eikä ole muuten ensimmäinen kerta elokuvamusikaalien kohdalla. Elokuvayleisölle ei missään tapauksessa pidä tarjota teatteria varten tehtyä laulettavaa tekstitystä, kun kyseessä ei ole karaokenäytös! Siiri on kirjoittanut asiasta hyvän tekstin omassa blogissaan ja allekirjoitan hänen ajatuksensa täysin. (Siiri tietää sitä paitsi Les Misistä paljon enemmän kuin minä, joten kiinnostuneet lukekaa hänen blogiaan.) Musikaalielokuvissa, ihan niinkuin muissakin elokuvissa, katsojan on tärkeintä ymmärtää mistä puhutaan ja musikaaleissa laulujen tekstit ovat sisällön ymmärtämisen kannalta aivan rinnastettavissa dialogiin - ne täytyy ymmärtää oikein, jotta pystyy seuraamaan juonta ja saamaan teoksesta kokonaiselämyksen. Elokuvan katsoja ei tarvitse riimejä, pois ne tekstityksistä ja suorat suomennokset tilalle! Heti! (Toinen typerä tapa on jättää laulut kokonaan suomentamatta, kuten joskus musikaalielokuvien tv-esityksissä tai dvd:llä näkee. Ei näin!)

Ja nyt siihen feministiseen närkästykseen: onko nykypäivänä naisen pakko sietää tällaisia musikaaleja/elokuvia/viihdetuotteita, joissa naisroolit on kutistettu minimiin ja ovat alisteisia miesten toiminnalle? En ole lukenut Hugon alkuperäistä romaania, mutta huolimatta sen historiallisesta kirjoitusajankohdasta uskon, että Fantinen, Cosetten ja Époninen hahmot ovat tätä elokuvaa huomattavasti moniulotteisempia. Näillä naishahmoilla ei ole muuta tehtävää kuin laulaa yksi tai kaksi laulua per nainen, olla muuten kohtuullisen hiljaa ja sen lisäksi vähän seurata miehiä, jotka puuhaavat muun muassa vallankumousta. Fantine on olosuhteiden uhri ja kuolee keuhkotautiin. Cosette seuraa ystävällistä vierasta miestä (kasvatti-isäänsä) kyseenalaistamatta mitään ja rakastuu ensisilmäyksellä mieheen, jonka kanssa ei koskaan edes pääse puhumaan. Époninelle pisteet siitä, että hän toimii edes vähän itse: pukeutuu mieheksi ja lähtee mukaan vallankumoukseen.

Yhyy, minulla ei ole mitään järkevää näyteltävää, paitsi yksi hieno biisi,
mutta kaikki ovat nähneet senkin jo Youtubessa ennen elokuvan ensi-iltaa.

Olinko kyynisellä asenteella liikkeellä vai miksei tämä heikkojen romanttisten naisten kuva nyt yhtään liikuta minua? Elokuvaa oli mennyt jo hyvä tovi, ja olin yrittänyt työntää feministisen närkästykseni taka-alalle, mutta sitten tuli kohtaus, jossa Valjean uskoutuu menneisyydestään Mariukselle, muttei Cosettelle, joka on kuitenkin hänelle kuin oma tytär ja jopa pyytänyt kasvatti-isäänsä kertomaan juuri näistä asioista. Miehet pitävät aina vaan yhtä ja jättävät naiset kaiken ulkopuolelle! Raivostuttavaa! Nyt toivoisin naispuolisilta Les Mis -faneilta tähän kommenttia: eikö teitä haittaa musikaalissa naisroolien heikkous ja statistiasema, vai jäivätkö hahmot jotenkin enemmän statisteiksi tässä elokuvassa kuin näyttämöversiossa? Kertokaa oma näkemyksenne ja perustelkaa minut kumoon!

Summa summarum: Les Mis on kaikesta huolimatta oikein hieno, näyttävä ja vaikuttava uusi musikaalielokuva. Henkilökohtaisesti minulle siitä teki hassun sen paatoksellisuus ja tähän musikaaliin ilmeisesti kiinteästi kuuluva itsensä (liian) vakavasti ottaminen. Oli tietysti vähän noloa, että niissä kohdissa, joissa olisi pitänyt kaivaa nenäliinaa esille, minua lähinnä nauratti. Mutta itse olenkin enemmän mustan huumorin ja jopa liialliseen itseironiaan taipuvaisten Sondheim-juttujen fani.

Mutta kyllä megamusikaali on aina sitä itseään: laulut iskevät kuin tuhat volttia ja jäävät soimaan päähän päiviksi eteenpäin. Suosittelen elokuvaa lämpimästi kaikille, jotka tykkäävät musikaaleista, mutta niille, jotka eivät musikaaleista välitä, varoitan tiukasti, älkää turhaan kiduttako itseänne lähes kolmea tuntia.

Tässä vielä traileri ja ihanan Anne Hathawayn kyynelöihtemistä:

Huikea Emilia Nyman - ja muut Areenan aarteet

Kuva: Helsingin Kaupunginteatteri, Areenan aarteet
Mirka Kleemola/Jani Forsberg/Imagenary Oy

Pääsin yllättäen viime perjantaina katsomaan Helsingin Kaupunginteatterin Areenan aarteet -musikaalikonserttia, jossa HKT:n näyttelijät esittivät itse valitsemiaan musikaali- ja muita lauluhelmiä. Voi että kuinka hyvää se tekikään tällaiselle väsypäiselle äitiyslomalaiselle! Hyvin esitetty elävä laulumusiikki on yleensä aina nautinnollista ja tässä tapauksessa minun katsomisnautintoani lisäsi tietenkin tämä musikaaliteema.

Tutustuessani ennakkoon illan esiintyjäkaartiin kiinnitin huomiota ensin Vuokko Hovattaan, joka on ollut jo monta vuotta eräs suurimmista suosikeistani suomalaisella laulu- ja musikaalikentällä. Lisäksi Mikko Vihman nimi palautti mieleeni kesällä 2002 Peacock-teatterissa näkemäni HKT:n Grease-musikaalin, jonka yhteydessä ensimmäisen kerran kuulin ja näin Vihman upean äänen ja erinomaisen lavapresenssin. (Minun mielessäni Dannya esittänyt Sami Uotila jäi aivan kakkoseksi Vihman Teen Angelille.) Areenan aarteet -esiintyjäkaartiin kuulunut Tuukka Leppänen vaikutti ja vakuutti minut viimeksi Next to Normalissa, joten hänen biisejään odotin myös innolla. Muutkin illan laulajat tiesin entuudelta hyviksi ja taitaviksi, joten odotukset olivat jo valmiiksi melko korkealla.

Hauskinta illassa oli, että ne esiintyjät, joita odotin eniten, olivat oikein hyviä, mutta silti ilta pystyi yllättämään positiivisesti ja oikeastaan ylittämään odotukseni.

Vuokko Hovatta
Kuva: Helsingin Kaupunginteatteri, Areenan aarteet
Mirka Kleemola/Jani Forsberg/Imagenary Oy

Vuokko Hovatan laulamat "Kyyneleet pois, Argentiina" Evitasta sekä "Barbaralaulu" Weillin ja Brechtin Kerjäläisoopperasta olivat molemmat juuri niin hyviä kuin toivoinkin. Toki ensimmäinen lauluista kärsi siitä, että lavalla ei ollut kuin nelihenkinen bändi, joka ei voi millään saada aikaiseksi kunnon emotionaalisia Lloyd Webber -nostatuksia jousisektion puuttuessa. "Barbalaulu" sen sijaan toimi käytännössä yhtä hienosti kuin alkuperäisessäkin Kari Heiskasen ohjaamassa HKT:n esityksessä vuodelta 2007. Esitys hyödynsi silloin teatterin suuren näyttämön valtavaa tyhjyyttä hienolla tavalla, mutta Hovatan intensiivinen tulkinta "Barbaralaulusta" sai tilan tuntumaan paljon pienemmältä. Mielestäni eräs Vuokko Hovatan hienoimpia ominaisuuksia on hänen taitonsa tulkita laulujen tekstit ja kertoa niiden tarinat täysin lumoavasti ja yleisönsä vangiten - niin, että tekstiä on todella pakko kuunnella ja seurata, ihanaa! Taustabändin kapellimestari Lasse Hirvelle erityispisteet "Barbaralaulun" todella hienosta pianosäestyksestä.

Mikko Vihma esiintyi myös oikein hyvin, mutta hänen lauluistaan (Stand by Me:n "Kallion Ruusu" ja "King Creole" sekä Evitan "Tuhattähtinen yö") ei jäänyt minulle lopulta juuri mitään mieleen. Ja siitä voi syyttää vain täysin omassa luokassaan ollutta huikaisevan upeaa Emilia Nymania, joka sattui esiintymään juuri ennen Mikko Vihmaa ja pisti minun pasmani aivan sekaisin.

Noloa myöntää, mutta päällimäinen ajatukseni konsertin jälkeen oli, että kuka on Emilia Nyman ja miksi minä tiedä tyyppiä, enkä ole nähnyt häntä missään isoissa rooleissa? Miksei hän ole jo Maria Ylipään veroinen, naistenlehtienkin tuntema tähti? Uskon ja toivon, että muutaman vuoden päästä hän on. HKT:n musikaaleissa ilmesesti useita understudyja (näyttelijän yllättävän poissaolon paikkaaja) tehnyt Nyman lauloi konsertissa ensin Maija Poppanen -musikaalista hauskan "Melkein täydellinen" -kappaleen ja toisena lauluna Dreamgirls -musikaalin laulun "And I Am Telling You I'm Not Going" joka oli rehellisesti sanottuna parasta, mitä olen pitkään aikaan suomalaisella teatterilavalla kuullut. Suurin osa konsertista esitetyistä musikaalilauluista esitettiin suomeksi ja useimpien suomennokset olivat oikein kelpoja, mutta kylläpä oli virkistävää kuulla muutama laulu alkuperäiskielellä. Varsinkin Nymanin "I Am Telling You":ssa huomasi, miten luontevasti laulun kerronta etenee ja miten mukavaa sitä on kuunnella, kun sanat istuvat musiikkiin paremmin kuin hyvin ja kun niitä laulaa ihminen, joka todella esittää ja tulkitsee myös sanojen merkityksen. Kuulijalle ei siis tullut vaivaannuttavaa vieraantumista epäsopivista tavuista tai puolittain ontuvista riimipareista, vaan laulu imaisi omaan hurjaan emotionaaliseen tilanteeseensa ja maailmaansa, eikä irrottanut otettaan ainakaan minusta vielä silloinkaan kun Nyman jo poistui aplodien jälkeen lavalta ja antoi tilaa Mikko Vihmalle. Tämä Dreamgirlsin Effien laulu on upea tuskan, rakkauden ja voimattomuuden vuodatus tilanteessa, jossa hän on juuri menettämässä sekä rakastamansa miehen että ystävänsä ja paikkansa heidän lauluyhtyessään. Ja voi että - saanko nyt painottaa vielä kerran - Emilia Nyman veti laulun niin hienosti ja sai esitykseensä ladattua kaiken sen ristiriitaisen tunteen, mitä laulu itse teoksessa pitää sisällään. Juuri näin pitää musikaalilauluja esittääkin! Bravo!

Emilia Nyman
Kuva: Helsingin Kaupunginteatteri, Areenan aarteet
Mirka Kleemola/Jani Forsberg/Imagenary Oy

Entä mitä voi enää sanoa tällaisen hehkutuksen jälkeen? No, muutkin esiintyjät tosiaan olivat hyviä ja taitavia, mutta Nyman sai kaiken muun tuntumaan vain "ihan kivalta". Todennäköisesti ilman Nymanin esitystä olisin hehkuttanut enemmän Antti Timosen ja Marika Westerlingin erittäin hauskaa "The Song That Goes Like This" -vetoa Monty Pythoneiden Spamalot-musikaalista sekä Tuukka Leppäsen rokkikukkoiluja hänen esittämissään kolmessa laulussa. Jo mainittujen näyttelijöiden lisäksi konsertin aloitti Pertti Koivulan kaksi laulua sekä nuoren Sara Wellingin laulut, jotka menivät oikein mukavasti, mutta jäivät ikävä kyllä vielä täysin muiden esiintyjien varjoon.

Kokonaisuudessaan konsertti painottui lähinnä Helsingin Kaupunginteatterissa 2000-luvulla esitetyistä musikaaleista poimittuihin kappaleisiin. Tämä on tietysti täysin ymmärrettävää, koska niissähän nämä näyttelijät ovat juuri esiintyneet. Biisilista kertoo mielenkiintoisella tavalla siitä, mitä HKT on viime vuosina esittänyt: Grease, Stand By Me, Hairspray, Evita, Wicked, Spring Awakening, Next To Normal, Maija Poppanen, Kaunotar ja Hirviö... Melko uusia musikaaleja, suuria kassahittejä Broadwaylta, valmiita konsepteja. Vaikka joku sanoisikin, että syksyllä ensi-iltaan tullut Viulunsoittaja katolla on nostalgiahumpuukia mummoille, ei HKT:n linjaa voi syyttää kovinkaan vanhanaikaiseksi - päinvastoin! Areenan aarteet -illassa oikeastaan vain Antti Timosen esittämä West Side Storyn "Maria" oli laulu Broadwayn kultakauden (1940-1960 -luvut) musikaaleista, ja West Side Storynkin HKT on esittänyt viimeksi 1990-luvulla. Koska itse olen Stephen Sondheim -faniuteni lisäksi kultakausi-fani, jäin oikeastaan salaa kaipaamaan muutamia Rogers & Hammerstein tai Lerner & Loewe -hittejä. Mutta ehkä niitä vanhoja nostalgialauluja täytyy meidän vanhanaikaisten kuunnella vain levyltä, tai matkustaa maakuntateattereihin katsomaan Sound of Musicia. Mutta Sondheimia voisi HKT:kin joskus tehdä - ottakaa oppia Turun kaupunginteatterista!

Tuukka Leppänen
Kuva: Helsingin Kaupunginteatteri, Areenan aarteet
Mirka Kleemola/Jani Forsberg/Imagenary Oy

Vielä kolme pientä asiaa tähän pitkän kertomuksen loppuun:

- Kiitos Antti Timoselle, että hän lauloi "En jaksa surra" -laulun Spring Awakening -musikaalista. Muistin kuinka hyvä teos se onkaan ja päädyin heti kuuntelemaan musikaalin alkuperäislevytystä.

- Miten voi olla, että Tuukka Leppänen ei ole vieläkään noussut suurempaan julkisuuteen? Leppäsellä on karismaa, seksikkyyttä, ulkonäköä ja laulutaitoa vaikka muille jakaa, ja hän käyttää sitä kaikkea juuri oikealla tavalla lavalla hyväkseen. Hiiteen mikkoleppilammet, samulivauramot ja muut - eikö Anna-lehteä tai telkkarin keskusteluohjelmia jo kiinnosta?

- Palkatkaa nyt hitto vie se Emilia Nyman johonkin hyvään päärooliin ja antakaa muidenkin nähdä, kuinka upea uusi musikaalitähti meillä Suomessa on!

Äitiysloma

Niinhän siinä sitten kävi. Tyttäreni syntyi 11 päivää tuon edellisen tekstin kirjoittamisen jälkeen ja kuten on havaittavissa, en ole ehtinyt/muistanut/saanut aikaiseksi kirjoittaa blogia sen jälkeen. Tällä hetkellä lastenlaulut ovat syrjäyttäneet musikaalit ja illat kuluvat teatterin sijasta kotisohvalla, mutta ehkä palaan bloggaamaan taas hieman tuonnempana.

Nautinnollisia musikaalihetkiä kuitenkin kaikille! Rakkautta, iloa ja musiikkia!

Marvin Hamlisch ja A Chorus Line

Marvin Hamlisch (1944-2012).
Kuva www.playbill.com

Luin tänä aamuna uutisen, että elokuva- ja musikaalisäveltäjä Marvin Hamlisch menehtyi lyhyeen sairauteen muutama päivä sitten 68 vuoden ikäisenä. Hamlisch teki suurimman osan sävellyksistään elokuviin, mutta hän oli todella myös musikaalisäveltäjä, mistä tunnetuimpana esimerkkinä on A Chorus Line (1975), eräs tärkeimmistä 1970-luvun teemamusikaaleista. Playbill-lehden nettisivuilla on hyvä kirjoitus Hamlischin urasta musikaalien näkökulmasta, sen voi lukea täältä.

Halusin nostaa Hamlischin työn esille blogissani, koska Sondheimin Companyn lisäksi musikaali A Chorus Line oli tärkeä teemamusikaalin lajityypin kehittäjä ja eteenpäin viejä. Teemamusikaalin käsitteellä (engl. concept musical) kuvataan usein juuri 1970-luvulla yleistynyttä musikaalityylilajia, jossa lineaarisesti kulkeva juoni ei enää ollut keskiössä, vaan teos saattoi perustua tietyn teeman, metaforan tai henkilöhahmon ympärille. A Chorus Line esimerkiksi perustui aitoihin Broadwayn esiintyjien haastatteluihin ja muistoihin, joista tekijät koostivat teoksen koe-esiintymis-aiheen ympärille. Musikaalin teemat kiertyvät toiveiden, pettymysten, oman osaamisen ja esiintymisen problematiikan ympärille. Erään teemamusikaalin määritelmän mukaan musikaalin rakenne ei ole lineaarisesti eteenpäin kulkeva vaan se rakentuu toisiinsa temaattisesti liittyvistä erillisistä kohtauksista, henkilöhahmoilla on tärkeä osa teoksessa ja musikaalin laulut saattavat kommentoida teosta tai henkilöitä  itseään. A Chorus Linessa toteutuvat nämä kaikki teemamusikaalin piirteet.

A Chorus Line
 - alkuperäisen Broadway-levytyksen kansi

Hamlisch, ohjaaja-koreografi Michael Bennett, musikaalin tekstin kirjoittajat Nicholas Dante ja James Kirkwood, Jr., sekä sanoittaja Edward Kleban voittivat vuonna 1976 yhdessä parhaan draaman Pulizer-palkinnon A Chorus Linesta. (Esimerkiksi Stephen Sondheim voitti saman palkinnon vasta vuonna 1985 yhdessä James Lapinen kanssa Sunday in the Park With George -musikaalillaan.) 

Monet A Chorus Linen lauluista ovat hienoja yksittäisten henkilöiden muistelmia tai kertomuksia itsessään, jotka toimivat omalla tavallaan hauskasti irrallaan musikaalin kontekstista. Toisaalta ne toimivat kuten monet Stephen Sondheimin musikaalien lauluista: yksi laulu on itsessään jo kuin pieni näytelmä, jossa on selvä draamallinen kaari, ja joka liittyy teemansa tai laulaja-hahmonsa kautta suurempaan kokonaisuuteen rakentaen tärkeänä palana kokonaista musikaalia. Kannattaa kuunnella esimerkiksi mainio ja samalla aika surullinen laulu "Dance 10, looks 3", tämän linkin takana oleva laulu on A Chorus Linen Broadwayn 2006 uusintaversiosta.

Vuonna 1985 A Chorus Linesta tehtiin myös elokuva, jota tähditti nuori Michael Douglas. 1980-luvun tyyli tulee elokuvassa todella vahvasti esille, ja siitä voi katsoa hauskoja klippejä Youtubesta. Linkkaan teille nyt kuitenkin tämän kirjoituksen videoksi vuoden 2007 Tony-gaalan alkunumeron, koska videossa näkyy pianoa soittamassa edesmennyt Marvin Hamlisch ja vuoden 2006 uusinta-Chorus Linen esiintyjät antavat parastaan. Suosittelen tutustumaan tähänkin teokseen, eräs amerikkalaisen musikaalihistorian 1970-luvun herkkupaloja, ehdottomasti!