keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Hieno West Side Story Lahdessa

Aivan ensimmäiseksi on sanottava, että West Side Story on eräs lempimusikaaleistani. (Perustietoja musikaalista voi lukea vaikka täältä.) Osaan teoksen myös käytännössä ulkoa, koska se oli yksi graduni analyysiteoksista ja sain lukea tekstiä eestaas ja kuunnella musiikkia uudestaan ja uudestaan. Seuraavaa kirjoitustani Lahden Kaupunginteatterin West Side Story -esityksestä voi lukea tämän näkökulman kautta: olen melko intohimoinen em. musikaalin suhteen, enkä odottanut uudelta Lahden Kaupunginteatterin versiolta paljonkaan. Olin kuitenkin esityksen nähtyäni lähes pelkästään vaikuttunut. Miika Murasen Lahden Kaupunginteatteriin ohjaama West Side Story on todella hyvää ja taitavaa teatterityötä.

Natalil Lintala ja Markku Haussila
Kuva Lauri Rotko /
Lahden Kaupunginteatteri
West Side Story on erityisesti musiikillisesti todella vaikea musikaali ja jo pelkästään siitä suoriutuminen ilman pahempia mokia on kiitoksen aihe. Lahden Kaupunginteatterissa ei kuitenkaan pelkästään suoriuduta, vaan pystytään herättämään musikaali eloon hienolla laulusuorituksilla, tasaisen hyvällä ohjauksella ja toimivalla visuaalisuudella. Jo musikaalin alkusoiton ja prologin aikana voi moni asia mennä pieleen, mutta Lahdessa on pieni, mutta taitava orkesteri sekä hienosti liikkuva ja voimakas ensemble, jotka saavat musikaalin liikkeelle heti ensi metreistä lähtien. Kohtausten kuluessa minut vakuutti erityisesti Vallu Lukka (Riff), Markku Haussila (Tony) ja paljon kehuttu Natalil Lintala (Maria) - kaikki upeaäänisiä ja erinomaisia laulajia. Olen jopa sitä mieltä, että jos West Side Storyn musikaalikohtaukset (tanssi ja laulu) onnistuvat, näyttelijäntyöstä ja ohjauksesta voi antaa paljon anteeksi. Mutta ei lahtelaisessa näyttelemisessä eikä ohjauksessakaan mitään ongelmaa ollut! West Side Storyn "Tonight-ensemble" on yksi haastavimmista ensemble-kohtauksista musikaaleissa, mutta kun ensimmäisen näytöksen lopulla Lahden porukka selvisi siitäkin hienosti, olin täysin myyty: tämä on todella hyvä esitys West Side Storysta, eikä Suomen mittakaavassa voi juuri tämän parempaa toivoa!

Musikaalin kokonaisuudesta näytellyt dialogikohtaukset jäävät vähemmälle huomiolle ja voimakkaat musikaalikohtaukset jäävät tietysti mieleen (varsinkin kun laulut ovat niin tuttuja). Pidin esityksessä erityisesti Haussilan herkästä "Aavistus" (Something's coming) -laulusta sekä Lintalan ja Kaisa Leppäsen (Anita) yhteisestä kohtauksesta "Ei tappajat rakasta / Saan rakastaa" (A Boy Like That / I have A Love). Molemmat olivat erittäin hyviä tulkintoja sekä musiikillisesti että ajatuksellisesti, ja varsinkin jälkimmäinen duetto oli myös ohjauksellisesti kiinnostava. Olen gradussani kirjoittanut, että "A Boy Like That / I Have A Love" on mielestäni yksi West Side Storyn dramaturgisesti tärkeimmistä musiikkinumeroista ja Murasen ohjaus antoi sille tässä esityksessä mielestäni tarpeeksi painoarvoa.

Ensemblen naisille on annettava kunnia hienosti esitetystä "Amerikka" (America) -laulusta, jonka aikana Laura Huhtamaan (Rosalia) tanssitaidot varastivat koko shown. Ohjauksellisesti toinen naisensemblen laulu "Kaunis olo" (I Feel Pretty) oli mielestäni mainio tyttöjen skumppaetkoina (käsittääkseni jotain samantyyppistä on tehty myös Broadwayn vuoden 2009 uusintaversiossa). Hyvien laulajien lisäksi Lahden enseblessa on monta todella taitavaa tanssijaa, jotka toteuttavat Katja Koukkulan ja Jussi Väänäsen koreografista näkemystä hienosti. Tietysti osasta näyttelijöistä huomaa, että tanssi ei ole heidän vakituinen lajinsa, mutta ensemblen kokonaisuudessa pienet kömpelyydet eivät haittaa.

Kati Taitonen, Maiju Saarinen, Henna Wallin,  Kaisa Leppanen, Anni Kajos ja Laura Allonen.
Kuva: Lauri Rotko / Lahden Kaupunginteatteri
West Side Storyn näyttämöversiossa on eräs tyhmä dramaturginen ratkaisu, joka "korjattiin" vuoden 1961 elokuvaversioon. Alkuperäisessä näyttämöversiossa, jonka dramaturgiaa Lahdenkin esitys seuraa, laulu "Cool" on jo ensimmäisessä näytöksessä ennen Sharksien ja Jetsien "sotaneuvottelua" ja tappelua, kun taas komediallinen "Konstaapeli Krupke" (Gee, Officer Krupke) on vasta toisessa näytöksessä tappelun ja kuolemien jälkeen. Yleisön on kuitenkin todella vaikea lähteä mukaan "Krupken" riimittelyyn, ironiseen yhteiskuntakritiikkiin ja komediallisuuteen kun toisen näytöksen yleistunnelma on aivan toisenlainen. Niin hyvin kuin Lahden näyttelijät "Krupken" esittivätkin, jäi siitä puuttumaan yleisön innostus, mikä olisi voinut nostaa laulun erääksi musikaalin parhaista kohtauksista. Elokuvaversion tyyli esittää "Cool" vasta tappelun jälkeen, kun Jetsit yrittävät toipua ystävänsä kuolemasta ja samalla piilotella poliisia, toimii mielestäni myös paremmin kuin ensimmäisen näytöksen kohta laululle. Lahden Kaupunginteatterin esityksessä "Cool" oli kyllä intensiivinen, mutta ehkä se olisi ollut vieläkin latautuneempi toisessa näytöksessä "Krupken" paikalla. Toisaalta silloin emme olisi saaneet kuulla siinä Vallu Lukan (Riff) huikean hienoa baritonia.

Niin paljon kuin Lahden esityksestä pidinkin, keksin muutaman pienen kritisoitavan asian. En erityisemmin perustanut Riffin ja Bernardon kuolemien hidastetusta ja tyylitellystä esittämisestä, ja erityisesti se rupesi häiritsemään kun vertasin tätä ensimmäisen näytöksen lopussa tapahtuvaa tuplakuolemaa koko musikaalin finaaliin, jossa Tony kuolee. Murasen ohjauksessa Riffin ja Bernardon kuolemat olivat saaneet tilaa ja aikaa ja jopa hienon visuaalisen efektin kattorakenteiden laskeutuessa ruumiiden päälle. Tonyn kuolema, joka on ainakin minulle ehdottomasti musikaalin koskettavin kohtaus, kiiruhdettiin kuitenkin aivan liian nopeasti läpi. Tony ehtii huomata Marian, samalla Chino ampuu hänet maahan ja melkein ennen kuin Maria ehtii Tonyn luokse on myös koko muu ensemble paikalla! Missä on tila, aika tai rauha Tonyn kuolla? Keskeinen ongelma oli minulle se, että ensemble tuli samantien lavalle, jolloin fokus hajoaa pääpariskunnasta ja Tonyn kuolemasta liiaksi ympäri näyttämön. Mielestäni kohtauksessa olisi pitänyt antaa enemmän aikaa Marian ja Tonyn viimeiselle kohtaamiselle ja samalla katsojan järkytykselle ja liikutukselle. Loppuun olisi pitänyt saada samanlainen rauha kuin ensimmäisen näytöksen lopetukseen, musiikki antaa sen kyllä myöden.

Yksi Lahden esityksen ohjauksellinen poikkeama musikaalin alkuperäisestä tekstistä tapahtuu myös aivan esityksen lopussa. Alkuperäistekstissä Jetsit ja Sharksit kantavat Tonyn ruumiin yhdessä pois lavalta - osoituksena ymmärryksestä riitansa aiheuttamia seurauksia kohtaan ja toisaalta sovinnon eleenä. Lahden esityksestä tämä katsojalle toivoa ja mahdollista rauhaa symboloiva ele on jätetty pois ja Jetsit kantavat Tonyn ruumiin yksinään, ilman Sharksien apua. Tämä ratkaisu on ehkä paremmin linjassa Bernsteinin musikaalin loppusoinnuksi kirjoittaman piinaavan ja tiukan tritonus-intervallin kanssa (kuuntele täältä), joka ei päästä kuulijaa rauhaan, vaan antaa olettaa, että "tämä sota ei ollut tässä". Mutta siitä huolimatta huomasin kaipaavani edes sitä pientä kathartista sovinnon elettä, joka nyt jäi puuttumaan.

Vallu Lukka, Laura Allonen, Jarkko Miettinen
Kuva: Lauri Rotko / Lahden Kaupunginteatteri
Palatakseni takaisin kehuihin, Sami Parkkisen suomennos oli yksi illan suurimmista positiivisista yllätyksistä. Teksti sujui ja soljui, oli uskollinen alkuperäiselle tekstille, mutta silti esimerkiksi laulujen sanat olivat luontevia, kauniita ja rimmasivat hyvin. Suomennos oli selkeä, mutta siinä oli silti riittävästä runoa ja tähtitaivasta. Esityksen visuaalisuus toimi mielestäni myös hyvin: Minna Välimäen lavastus oli tarpeeksi yksinkertainen ja helposti muunneltava, ja silti toi hyvin New Yorkin kujat ja tiiliseinät lahtelaisen teatterin lavalle. Kari Laukkasen valosuunnittelu toimi lavastuksen kanssa hyvin yhteen. Anne Lasonpalon puvut palvelivat myös tarkoitustaan: Jetsien ja Sharksien jengit erotti puvustuksen perusteella hyvin ja tarpeeksi  nopeasti ja samalla 1950-luvun epookki ja tunnelma olivat mukana. Pientä miinusta annan puertoricolaisten hieman stereotyyppisistä "latinalais"-henkisistä röyhelömekoista. Ihmettelin Anitan hahmolle tehtyä vauvamahaa, joka ilmeisesti ei ole näyttelijän oma, vaan ohjaajan ja/tai pukusuunnittelijan hahmolle luoma "lisäominaisuus". Se tuokin Anitan hahmoon kiinnostavia uusia piirteitä, mutta samalla rikkoo 50-luvun epookin: katolinen tyttö olisi tuossa vaiheessa jo äkkiä naimisissa, eikä esittelisi mahaa noin ylpeänä pystypäin.

Ohjaaja Murasen näkemys siitä, että laulu "Jossain" (Somewhere) tiivistää West Side Storyn sanoman, käy ilmi paitsi käsiohjelmasta, myös hienosti itse esityksestä. Laulun ympärille rakennettu suuri ja kaunis ensemble-kohtaus pysäyttää nopealla tempolla kulkevan tarinan ja antaa tilaa paitsi Tonyn ja Marian rakkaudelle myös katsojan omalle tunnelmoinnille ja herkistymiselle. Valkoisissa vaatteissa tanssittu parikoreografia toimi erittäin hienosti perinteisen dream ballet -kohtauksen paikalla ja ensemblen upeat lauluharmoniat kertosäkeessä saivat tietenkin kyyneleet silmään. Lahden pienehkö orkesteri loisti tässäkin kohtauksessa, kuten oikeastaan läpi koko esityksen. Kapellimestari Antti Vauramo on saanut sovitettua bändilleen hyvän version Bernsteinin sinfonia-musikaalista ja kaikki olennainen on orkestraatiossa paikallaan.

West Side Story on paitsi esiintyjille, myös katsojalle vaikea teos. Lopulta käteen ei jää juuri mitään onnellista, iloista eikä rauhoittavaa ja musiikkiinkin on varmasti ensikuulemalta vaikea päästä sisälle. Myös juoni on todella nopeasti kerrottu ja nuorten salamarakkaus on ehkä aika epäuskottavaa (mutta siitä syyttäkäämme Shakespearea). En ihmettele, että esitys on saanut myös nihkeämpiä arvioita, esimerkiksi täällä ja täällä. Bernsteinin säveltämät harmoniat (kuten em. tritonus) ovat hurjia ja outoja ja musiikin tyylilaji vaihtelee oopperasta lattarirytmien kautta jazziin ja takaisin. Lahden Kaupunginteatterissa tästä vaikeasta teoksesta on saatu kuitenkin paras mahdollinen irti. Esitys on kaikin puolin hienosti, koskettavasti ja taitavasti tehty. Se on samalla uskollinen alkuperäisteokselle ja samalla moderni ja omannäköisensä. Näin pitää suuret klassikkomusikaalit tehdä! Missään vaiheessa esitystä minulle ei tullut vaivaantunut tai vaikea olo, eikä esiintyjien puolesta tarvinut pelätä ("Ylettyykö se sinne korkeimpaan nuottiin...?") vaan esitykseen saattoi vain sukeltaa sisään, eläytyä, nauttia ja tuntea. Tämä oli sen verran upeaa, että jos West Side Story kiinnostaa edes vähän, suosittelen käyntiä Lahdessa. Hienoa työtä, kiitos!

Produktion nettisivut löydät täältä.

Traileri:




tiistai 19. marraskuuta 2013

Musikaalihistorian hienoin hermoromahdus

Vuonna 1959 ensi-iltansa saanut Gypsy-musikaali perustuu burleskitanssija Gypsy Rose Leen elämäkertaan ja vaikka musikaalin nimi on Gypsy, sen keskushahmo on oikeastaan tämän äiti Rose, hulluuteen asti määrätietoinen tiikeriäiti, joka yrittää tehdä lapsistaan Junesta ja Louisesta vaudeville- ja kabaree-tähtiä. Gypsyn käsikirjoituksen teki Arthur Laurents, musiikin Jule Styne ja laulujen sanoitukset Stephen Sondheim. Alkuperäisesityksen ohjasi koreografi-ohjaaja Jerome Robbins. (Laurents, Sondheim ja Robbins olivat muutamaa vuotta aiemmin tehneet yhdessä West Side Storyn.) Musikaalissa on monia hauskoja ja mieleenpainuvia kohtauksia ja lauluja, mutta niistä ehdottomasti hurjin ja tunnepitoisin on Rosen viimeinen laulu "Rose's Turn".
Kuva: Wikipedia

Gypsyn sanoittajana toiminut Stephen Sondheim kirjoittaa teoksessaan Finishing the Hat (ks. Blogin lähteet), miten ohjaaja Jerome Robbins oli alunperin suunnitellut "Rose's Turn" -laulun paikalle tanssikohtausta, ns. dream ballet -koreografiaa, Rosen kuvitelmaa/unta, jonka aikana hän olisi kohdannut kaikki elmänsä ihmiset. Sondheim itse ehdotti tanssin paikalle laulua, joka koostuisi musikaalissa aiemmin kuultujen musiikkinumeroiden pätkistä ja joka ajaisi saman asian viittaamalla eri laulupätkillä muihin henkilöihin ja aiempiin musikaalin tapahtumiin.

Gypsy-musikaalin äiti Rose on omistanut koko elämänsä tyttäriensä showbisnes-uran edistämiselle. Hän on käyttäytynyt määrätietoisesti ja toisten tunteista ja mielipiteistä välittämättä. Se on kuitenkin johtanut ensin nuoremman tyttären Junen karkaamiseen, Rosen miehen Herbien lähtemiseen ja lopulta vanhemman tyttären Louisen ja Rosen väliseen riitaan ja välirikkoon. "Rose's Turn" on kaikkensa menettäneen naisen tunteenpurkaus ja yritys selvittää itselleen kenen vuoksi hän kaiken työnsä teki. Sondheim on kuvaillut kohtausta sanoilla "a musical mad scene".

"Rose's Turn" on laulu, jonka aikana Rosen hahmossa tapahtuu käänne, ratkaiseva muutos ja avautuminen. Se on dramaturginen lakipiste, jota kohti kaikki edeltävät tapahtumat ovat kulkeneet ja se purkaa musikaalin dramaturgisen jännitteen Rosen tietynlaiseen huulluun hermoromahdukseen. Se on samalla malliesimerkki niin sanotusta "kello yhdentoista laulusta" ("11 o'clock number"), joka on useimmiten tähtinäyttelijän show'n pysäyttävä esitys toisen näytöksen lopussa, kuitenkin ennen varsinaista viimeistä kohtausta tai finaalia.

Sondheim kirjoittaa, miten ohjaaja Jerome Robbins oli myöntynyt idealle laulusta unibaletin sijasta ja ruvennut samantien suunnittelemaan koreografiaa laulua varten:
"Jerry clambered onto the stage and started to move back and forth across it like a stripper, but a clumsy one: like Rose doing a strip."
"Rose's Turn" on todella vaativa ja siksi juuri hyvin esitettynä huikean hieno. Parhaimmillaan laulu on yhdistelmä juuri edellä mainittua vaivaannuttavaa strippaamista, voimakasta katkeruutta, sydämensärkevää surua ja kaikista näistä muodostuvaa pientä hulluutta. Vaikka laulu ei ole musikaalin viimeinen kohtaus, on se ehdottomasti musikaalin finaali ja draamallisesti tärkein kohta. Se on myös monille keski-ikäisille tai sitä vanhemmille musikaalinäyttelijättärille vaativa taidonnäyte, josta useimmat haluavat tehdä oman versionsa. (Vähän samaan tapaan kuin vaikkapa Companyn "Ladies Who Luch", A Little Night Musicin "Send in the Clowns" tai Sunset Boulevardin "As If We Never Say Goodbye".)

Olen koonnut tähän viisi erilaista versiota "Rose's Turn" -laulusta eri vuosikymmeniltä. Tähän joukkoon olisi voinut liittää myös Angela Lansburyn, joka oli  vuoden 1974 Gypsyn uusintaversion tähti, mutta hänen esityksestään ei ole youtubessa kuin pieni videopätkä, sen voi täältä. Alla olevia videoita yhdistää paitsi laulu, myös se että jokaisessa heitetään jossain vaiheessa takki pois päältä - tarkkailkaa, missä kohdassa!

Ethel Mermanin alkuperäisesitys ja -levytys vuodelta 1959 on varmasti se, johon kaikkia muita verrataan. Itse olen kuunnellut tämän version niin monta kertaa, etten osaa sanoa tästä mitään erikoista, muuta kuin että mielestäni tämä tietenkin tavoittaa laulun kaikki sävyt upeasti. Hyvän näyttelijän tunteet, painotukset ja pienetkin vivahteet tulevat esille pelkällä ääniraidalla, vaikka tietysti olisi ollut upeaa nähdä tästä kuvamateriaaliakin.



Rosalind Russell esitti ensimmäisen Gypsy-elokuvan Rosea vuonna 1962. Hänen versionsa laulusta on melko hillitty, pidättyväinen ja enemmän surullinen kuin katkera ja vihainen. Vaivaannuttavat strippaukset tulevat tässä hienosti esille ja kuvittelen, että ne ovat melko hyvin Robbinsin alkuperäistä ajatusta vastaavat. Russellin ääni ei muuten ollut tarpeeksi matala kaikkiin lauluihin, joten tässäkin kappaleessa hänen omaan lauluunsa on miksattu yhteen kontra-altto Lisa Kirkin laulua (lähde Wikipedia). Lauludubbauksesta olen kirjoittanut aiemmin täällä. Videolla näkyy myös musikaalin viimeinen kohtaus, Rosen ja Louisen sovinto.



Bette Midler teki Gypsysta TV-elokuvan vuonna 1993 ja seuraava video on hänen versionsa laulusta. Tässä on ikään kuin kaikki palaset ihan kohdallaan ja Midler on toki taitava, mutta minua tämä ei kosketa samalla lailla kuin jotkut muut versiot. Esityksessä on ulkokohtaisuuden ja teennäisyyden tuntua, ehkä Midler on liian "siisti" ja kasassa, eikä tarpeeksi vereslihalla minun makuuni.



Paremmin elokuvaohjaajana ja Kate Winsletin miehenä tunnettu Sam Mendes valitsi vuonna 2003 Broadwaylle ohjaamansa Gypsyn päärooliin Bernadette Petersin, joka ei monien mielestä sopinut mielikuvaan Rosesta. Video on Tony Awardsien esiintymisestä, joten sitä edeltää Petersin oma mielenkiintoinen tulkinta Rosen hahmosta ja kyseisestä kohtauksesta. Petersin "huono strippaaminen" on aivan mainiota ja silti katkeruus, pettymys ja suru tulevat hienosti esille tulkinnassa.



Patti LuPone esitti Rosea Broadwaylla vuonna 2008. LuPone vie Rosen vihan ja hulluuden näistä esimerkeistä kaikista pisimmälle. Tämä esitys on täynnä katkeruutta ja suuttumusta ja vaikka joku voisi huomauttaa, että esityksestä puuttuu sävyjä, niin LuPonen esityksen voimakkuus voittaa ainakin minut puolelleen. Video on jonkun salaa esityksessä kuvaama ja epätarkka, mutta tunnelma välittyy täysin. Näyttää myös siltä, että LuPone on näistä Rosen esittäjistä ainoa, joka jättää strippaamisen tekemättä ja siten juuri fokusoi laulun koko voiman synkkiin tunteisiin ja Rosen hermoromahdukseen. Toisissa versioissa laulun alussa yleisöä voi vielä naurattaa, mutta LuPone ei jäätävyydessään ja hurjuudessaan jätä tilaa hymyille. Kaikista näistä videoista tämä on minun oma suosikkini, vaikka tästä puuttuukin juuri se strippaus-eleiden ja Rosen "esiintymisen" tuoma variaatio ja laulun kerroksellisuus. Mutta tunnetta tässä on enemmän kuin tarpeeksi.



Viimeiseksi haluan viedä ajatuksenne vielä Suomeen. Gypsy-musikaalia on esitetty Suomessa ammattiteatterissa vain kerran: se sai ensi-iltansa Helsingin Kaupunginteatterissa vuonna 1992 nimellä Rose ja nimiosassa oli Ritva Valkama. Näiden edellä nähtyjen esitysten jälkeen voimmekin nyt kuvitella itsemme 90-luvun alun Helsinkiin ja eläytyä Ritva Valkaman vetoon "Rose's Turn" -laulusta. Internetin ihmeellisistä kätköistä tätä esitystä ei tietenkään löydy, mutta pelkästään ajatus Valkamasta esittämässä laulua voisi olla hyvinkin Teatterimuseon arkistoon suuntaavan retken arvoinen juttu.

perjantai 15. marraskuuta 2013

Uusi ulkoasu

Kuten huomaatte, blogini ulkoasu on muuttunut, toivottavasti selkeämpään ja luettavampaan suuntaan. Sisältö tulee jatkossakin pysymään samankaltaisena, päivitystiheys yhtä harvana ja vanhat jutut löytyvät sivuilta edelleen.

Perustin blogin aikoinaan kesällä 2011 ja kerroin silloin eräässä tekstissä blogin nimeämistä. Koska siitä on kuitenkin jo pitkä aika, eikä minun mielestäni Sondheimia ole koskaan liikaa, haluan linkata teille blogin uuden ulkoasun kunniaksi erään hienon ja mielenkiintoisen version "Being Alive" -laulusta. Video on Company-musikaalin alkuperäislevytyksen nauhoituksista ja tarkkaamon puolella häärää myös itse säveltäjä-sanoittaja-Sondheim. Robertin osan laulaa Dean Jones, joka joutui jättämään roolinsa vain muutama viikko kantaesityksen ensi-illan jälkeen. Ironista kyllä, hänen roolista vetäytymisensä syynä olivat ongelmat hänen omassa avioliitossaan (vrt. Companyn tematiikka).

keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Disneyn Tarzan Helsingin Kaupunginteatteriin

Kirjoitin aiemmin tänä syksynä tekstin Disney-musikaaleista ja elokuvaaleista liittyen Jyväskylän kaupunginteatterin Shrek-musikaaliin. Lisäksi edellisessä kirjoituksessani Suomen Kansallisoopperaan tulevasta The Phantom of the Operasta esitin (retorisen) kysymyksen, millaisella ohjelmistolla Helsingin Kaupunginteatteri mahtaa tulevina vuosina kilpailun kiristyessä vastata muiden Helsingin isojen talojen musikaalitarjontaan. (Svenska Teaternissa saa syksyllä 2014 ensi-iltansa ABBA-lauluihin tehty Mamma Mia!) Ja ensimmäinen vastaus kysymykseeni tuli viime viikolla: HKT:n kevään 2014 musikaali on koko perheelle tarkoitettu Disneyn Tarzan, joka on tehty Disneyn oman animaation pohjalta, joka taas puolestaan perustuu alunperin Tarzan-romaaniin ja -elokuviin. Isojen talojen keskinäisessä kilpailussa Disney on itse asiassa juuri se nimi, joka voi kilpailla tunnettuudessa ja kassamagneettisuudessaan ABBA:n ja Lloyd Webberin kanssa. (Vaikka nämä edellämainitut teokset eivät tulekaan ensi-iltoihin samaan aikaan, niin tajuatte varmaan pointin...)

Tarzan on kaikille tuttu aihe, Disney-animaation faneille tuttu juoni ja pop-tähti Phil Collinsin musiikkia, varmaa ja taattua hyvin myyvää viihdettä, eikö niin? En sano että tämä olisi huono valinta ollenkaan, mutta syyskuussa kuvailemani skeptisyys Disney-musikaaleja kohtaan ei ole juuri muuttunut. Olen edelleen sitä mieltä, että "mitä enemmän valmiista viihdetuotteista tehdään uusia versioita esimerkiksi juuri teatteriin, sitä vähemmän jää tilaa aidosti uusille ja kiinnostaville musikaaleille, jotka on tehty lähtökohtaisesti juuri teatterimusikaaleiksi", kuten syyskuussa kirjoitin.

Henkilökohtaisesti olen pettynyt, että tarjolla on taas jotain minun mielestäni näin epäkiinnostavaa kuin koko perheen Disney-musikaali, mutta yritän samalla ajatella, että jos tämä teos tuo edes muutaman lapsen tai nuoren ensimmäistä kertaa teatteriin ja he nauttivat kokemastaan, on se sen arvoista. Lisäksi teattereiden ja varsinkin suurten näyttämöiden ohjelmistopolittiikka ja -valinnat ovat niin vaikea aihe, että siitä ei parane sanoa tässä tekstissä mitään. (Oma teksti sille sitten joskus...)

Tarzanista tulee varmasti taas laadukas ja hyvin tehty, hieno musikaaliesitys. Eräs todella positiivinen seikka on se, että esityksen koreografian tekee suomalaisen tanssiteatterin äiti ja kuningatar, Marjo Kuusela. Kuusela on mestarillinen kertomaan tarinaa liikeen avulla ja hänen luomansa hahmot eläviä ja liikekieli kaunista katsottavaa. Kuuselan poika Oula Kitti tekee esitykseen ilmeisesti taistelu- ja akrobatiakoreografian. Jotain Disney-kaavasta poikkeavaa siis toivottavasti luvassa.

Tämän pienen ja sekavan tekstin päätteeksi linkkaan videon, joka on mielestäni melkein yhtä sekava. Alla oleva Broadway-Tarzanin esittelytraileri ei ole ollenkaan niin hieno tai hyvin tehty kuin vaikka The Lion Kingin mainosvideot, mutta tästä saa varmasti jotain käsitystä millainen teos Helsinkiin on tulossa.

(Tarzan HKT:n sivuilla, katso täältä.)

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Phantom valtaa Suomen Kansallisoopperan syksyllä 2015

Musikaalin virallinen logo (Wikipedia)
Menneen viikon ehdottomasti suurin musikaaliuutinen oli, että Suomen Kansallisooppera tekee version yhdestä maailman kuuluisimmasta musikaaleista, Andrew Lloyd Webberin The Phantom of the Operasta (1986). Kansalliooppera on tehnyt viimeksi musikaalia vuonna 1997 (Sondheimin Sweeney Todd), joten oopperan musikaalisuunnitelmat ja -uutiset eivät todellakaan ole jokapäiväisiä. Tulen todennäköisesti kirjoittamaan tulevasta Phantom-produktiosta myöhemminkin, mutta halusin nyt kirjoittaa ylös ensimmäisiä ajatuksiani uutiseen liittyen. Uutisessa ja tulevassa produktiossa on muutamia sellaisia seikkoja, jotka heti kiinnittivät huomioni ja saivat ajatukset ja kysymykset heräämään. Ensinäkin Kansallisooppera on saanut megamusikaali-Phantomista niin sanotut non-replica-oikeudet, eli heidän ei tarvitse tehdä suoraa kopiota alkuperäisestä musikaaliesityksestä. Toinen kiinnostava piirre on, ettei musikaalia suomenneta, vaan se esitetään alkuperäiskielellä englanniksi. Näin suurella musikaalisatsauksella Kansallisooppera asettaa itsensä myös mielenkiintoiseen kilpailutilanteeseen Helsingin perinteisten ja suurten musikaalitalojen, Helsingin Kaupunginteatterin ja Svenska Teaternin, kanssa. Viimeisimpänä muttei vähäisimpänä asiana jäin miettimään Phantomin dramaturgisia haasteita ja sen aikansa elänyttä naiskuvaa: olisiko mahdollista, että vuonna 2015 uudessa, suomalaisen naisen (Tiina Puumalainen) ohjauksessa musikaalista saataisiin sellainen versio, jossa naispäähenkilö Christinen ei tarvitsisi olla pelkkä kirkasääninen, viaton nukke?

Andrew Lloyd Webberin The Phantom of the Opera on ehkä maailman menestynein musikaali (katso vaikka täältä), ja Broadwaylla pisimpään esitetty musikaali kautta aikojen. Se on malliesimerkki megamusikaalista, jota on esitetty samalla visuaalisuudella ja ohjauksellisella konseptilla ympäri maailman vuosi kausia. Suomen Kansallisooppera saa kuitenkin tehdä Phantominsa haluamallaan tavalla. Kansallisooppera on vasta viides paikka, jolle tällainen non-replica-oikeus on myönnetty; aiemmat Phantom-kaavasta poikkenneet esitykset ovat olleet Unkarissa, Puolassa, Uudessa-Seelannissa sekä Englannissa Phantomin 25-juhlavuotisesitys. (Phantomin virallista kopiota on kuitenkin esitetty melkein 30 maassa ympäri maailman. Katso Wikipedia.) Tämä tekee Kansallisoopperan tulevasta esityksesta huomattavasti kiinnostavamman: tulossa on Lloyd Webberin menestysmusikaali, jota kukaan ei ole vielä nähnyt! Musiikki ja teksti ovat toki samat, mutta kun suomalaiset suunnittelijat (Teppo Järvinen, Marjaana Mutanen ja Timo Alhanen) saavat tehdä visuaalisuuden ja ohjaus tulee olemaan uusi, niin voimme odottaa tuoretta näkemystä teoksesta.  Phantomin alkuperäinen ohjaus on suuresti kunniottamani Harold Princen käsialaa, mutta se on todella vuodelta 1986 ja melkein 30 vuodessa maailma, teatteri ja musikaalit ovat ehtineet muuttua paljon. Hienoa siis nähdä uutta kotimaista tulkintaa tällaisesta klassikosta, toivottavasti tekijät uskaltavat tehdä tarpeeksi rohkeita ja omannäköisiään ohjaus- ja tyylivalintoja.

Phantom on eräs "oopperamaisimmista" musikaaleista, joita tiedän. Sen tapahtumapaikkana on ooppera, se sisältää kolme Lloyd Webberin säveltämää pastissioopperapätkää ja osa musikaalin lauluista vaatii oopperalaulajien tasoista laulutaitoa. On hauskaa, että Suomessa Phantom esitetään juuri Kansallisoopperan lavalla. Myös päätös esittää musikaali englanniksi lähentää Phantomia oopperoihin, jotka Suomessa lähes aina esitetään alkuperäiskielellä ja tekstityslaitteen kanssa. En voi lakata miettimästä, millainen suomennos musikaalista olisi kuitenkin voitu tehdä. Erityisesti mietin tiettyjen laulujen mahdollisia suomennoksia: millä tavalla hyvä suomentaja olisi kääntänyt Phantomin maailmankuulut hittilaulut: "All I Ask of You", "Music of the Night" tai musikaalin nimikappaleen "The Phantom of the Opera"? Rehellisesti olen sitä mieltä, että Charles Hartin alkuperäiset laulujen sanoitukset ovat pääosin aika typeriä ja liian yleisiä, ja ne sopivat paremmin radiosoittoon pop-hiteksi kuin musikaalin osaksi. Siksikin olisi ollut kiinnostavaa kuulla hyvän kääntäjän näkemys näistä sanoituksista: olisiko suomenkieliseen tekstiin vuotu tuoda jotain pientä lisää vai olisiko tekstit käännetty yhtä latteiksi loruiksi kuin alkuperäiset? Tulevan produktion kannalta voi olla kuitenkin parempi että esityskieli on englanti, koska monet suomalaiset ovat nähneet alkuperäisen Phantomin Lontoossa tai New Yorkissa, tuntevat sen laulut ja tekstin jo varsin hyvin ja ovat jo valmiiksi täysverisiä Phantom-faneja.

Svenska Teatern ilmoitti aiemmin tänä syksynä tuovansa maailmankuulun ja elokuvanakin tunnetun ABBA:n musiikkiin perustuvan Mamma Mia! -musikaalin Suomeen syksyllä 2014. (Ks.lisää produktion nettisivuilta täältä.) Ja nyt Ooppera julkisti The Phantom of the Operansa syksylle 2015. Helsingin suomenkielistä musikaalitarjontaa on hallinnut tähän saakka Helsingin Kaupunginteatteri omilla suurtuotannoillaan, mutta nämä uutiset jättävät Kaupunginteatterin nyt altavastaajan asemaan. On hyvin kiinnostavaa seurata, mitä musikaaleja Kaupunginteatterin ohjelmistoon on suunniteltu tuleville vuosille ja miten ne pystyvät vastaamaan Mamma Mian ja Phantomin haasteeseen. HKT on onnistunut aiemmin tuomaan uusia ja kiinnostavia Broadway-musikaaleja Helsinkiin melko tuoreeltaan (Spring Awakening, Wicked, Next to Normal), mutta muutaman viime vuoden aikana suuren näyttämön musikaalit ovat vedonneet ehkä enemmän klassikoista kiinnostuneeseen ja vanhempaan yleisöön (Katri Helena, Viulunsoittaja katolla, Zivago). Jää siis nähtäväksi, millaisilla panoksilla HKT pelaa vuosina 2014-2015 Helsingin kovenevassa musikaalikilpailussa. Ja toisaalta, riittääkö yleisöllä aikaa, intoa ja rahaa käydä useammassa talossa katsomassa suurtuotantoja?

Michael Crawford (Phantom) ja Sarah Brightman
(Christine) musikaalin alkuperäisessä produktiossa.
(Wikipedia)
Viimeinen, mutta ehkä se itseäni eniten kiinnostava asia on Phantomin dramaturgiset "ongelmat". Käytän lainausmerkkejä, koska suurimmalle osalle Phantom-faneista musikaalissa ei varmaankaan ole mitään ongelmia, enkä tahdo väittää että miljoonat katsojat olisivat väärässä. Minun näkökulmastani musikaalissa kuitenkin on tiettyjä draamallisia ja dramaturgisia kyseenalaisuuksia, jotka toivon näkeväni jotenkin uudelleen käsiteltyinä tässä Kansallisoopperan tulevassa produktiossa. The Phantom of the Opera oli yksi kolmesta musikaalista, joita analysoin gradussani vuonna 2011. (Linkki graduuni löytyy yläpalkin Kirjoittajasta-sivulta.) Vaikka kuinka yritin, minun oli gradussani vaikeaa peittää sitä faktaa, että en oikein pidä tästä musikaalista. Syitä tähän ovat erityisesti musikaalin vanhanaikainen ja alentava naiskuva sekä sen tapa ratkaista kiinnostavat henkilöiden väliset jänniitteet ihmeellisillä taikatempuilla, onnettomuuksilla tai näyttämöefekteillä.

Phantomin juoni on yksinkertaisuudessaan kolmiodraama kasvoiltaan epämuodostuneen musiikillisen neron Kummituksen (Phantom), nuoren laulajanurasta haaveilevan tanssijan Christinen ja tämän sulhaskandidaatin, varakreivi Raoulin välillä. Ja jos nyt vielä vähän kärjistän: tässä kolmiodraamassa sulhas-Raoul on komeahko tenoriääninen statisti, jonka tehtävänä on pelastaa viaton sopraanonhempukka järkiavioliittoon yöllisiltä seksuaalisilta (ja musiikillisilta) houkutuksilta, joita ruma, mutta vetoava Kummitus edustaa. Tässä kuviossa Christine, joka on musikaalin naispäähenkilö, jää ihmeellisen tahdottomaksi naisen kuoreksi, joka liikkuu aina siihen suuntaan, mihin mies häntä vetää. Omissa yksinlauluissaan hän haaveilee miehistä (rakastetusta, Kummituksesta, isästään!), eivätkä duetot miesten kanssa synnytä ristiriitatilanteita. Christinelle on kirjoitettu muutama rohkea liike (Kummituksen kasvojen paljastaminen, tämän suuteleminen), mutta niitäkään ei käsitellä mitenkään naisen näkökulmasta tai Christinen ei edes anneta kommentoida omaa toimintaansa, vaan niitä seuraavat näyttämölliset efektit vievät katsojien huomion. Lisäksi musikaalissa Kummituksen ja Christinen välinen suhde on jatkuvasti ladattu seksuaalisuudella ja toisaalta siihen liittyvällä (väki)vallalla ja pakottamisella sekä naisen antautumisella. Seksiä vastaan minulla ei ole mitään, mutta edellä mainittujen yhdistelmä herättää minussa joka kerta inhoa ja ärsytystä kuunnellessani tai katsoessani Phantomia. Uudessakaan produktiossa musikaalin tekstiä ei voi muuttaa, mutta odotan toiveikkaana ja kiinnostuneena, voisiko Kansallisoopperan uusi ohjaus tehdä Christinestä edes vähän paremmin nykynaiselle samastuttavan hahmon. Saa myös nähdä, voisiko uusi ohjaus tuoda ylipäätään henkilöistä enemmän uusia puolia ja tulkintoja esille. Phantom on draamallisesti kuitenkin melko kevyt teos, jossa tärkeässä osassa ovat olleet mieleenpainuvat musiikaalikohtaukset, laulut ja visuaaliset efektit. Olisin iloinen, jos saisimme Kansallisoopperassa nähdä draamallisilta jännitteiltään jotenkin terävöitetyn ja silti visuaalisesti ja musiikillisesti upean produktion.

Gradustani on jo muutama vuosi aikaa ja olen sittemmin oppinut ymmärtämään paremmin niitä asioita, jotka Phantomissa vetoavat yleisöön ja päihdyttävät suuret katsojajoukot Phantomin fanijoukkoihin. Phantom on taitavasti tehty hieno viihdetuote, upea omassa lajissaan. Siksi on oikein mainiota, että saamme nähdä sen Suomessakin muutaman vuoden päästä. Seuraavaksi voikin ruveta miettimään, ketkä laulajat/näyttelijät haluaisi nähdä musikaalin rooleissa ja tietenkin odottamaan lisätietoja tulevasta produktiosta.

Koska olen parjannut useammalle ihmiselle Phantomin musiikkia, on aika vetää sanat osittain takaisin ja korjata, että kyllä minäkin tykkään muutamista kappaleista tässä musikaalissa. Lloyd Webberin musiikki on todella helposti mieleen jäävää hittikamaa ja auttamattoman melodista ja romanttista. Tässä siis minun henk.koht. suosikkini, kaikki pätkät ovat The Phantom of the Opera 25th Anniversary -produktiosta Lontoon Royal Albert Hallista vuodelta 2011. Phantomina Ramin Karimloo ja Christinenä Sierra Bogges.

Kummituksen viettelylaulu "Music of the Night" (bonuksena italiankielinen tekstitys!):




"The Point of no Return" on duetto Kummituksen itse säveltämästä modernista oopperasta "Don Juan Triumphant", jonka hän on kirjoittanut Christinelle (ja itselleen).

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Michael Kunzen draamamusikaalista – kommentti Mari Kulmasen artikkeliin (Musiikin suunta 2/2013)

Suomen Etnomusikologinen Seura (www.etnomusikologia.fi) julkaisee musiikintutkimuksen aikakauslehteä, Musiikin suuntaa (http://www.facebook.com/MusiikinSuunta). Uusimman lehden aiheena on musiikkiteatteri, ja lehti on täynnä mielenkiintoisia artikkeleita. Kirjoitan kommentin kuitenkin nyt vain yhteen teksteistä: tohtoriopiskelija Mari Kulmasen erinomainen artikkeli Michael Kunzen draamamusikaali on lähimpänä omaa gradututkimustani ja herätti heti runsaasti ajatuksia.

Michael Kunze. Kuva: www.dramamusicals.com
Michael Kunze on saksalainen libretisti, joka aloitti uransa popmusiikin parissa ja siirtyi kirjoittamaan musikaaleja 1990-luvulla. Hänen musikaaleistaan on Suomessakin nähty Elisabeth, Rebecca ja Tanz der  Vampire (Vampyyrien tanssi). Lisää Kunzesta voi lukea vaikka täältä.

Mari Kulmanen käsittelee artikkelissaan Kunzen musikaalityyliä, jonka libretisti on itse nimennyt draamamusikaaliksi. Kulmanen kirjoittaa Kunzen itse määritelleen draamamusikaalin ”eurooppalaiseksi populaarin musiikkiteatterin muodoksi, jossa draamallinen kerronta dominoi muita elementtejä”. Draamamusikaalissa musiikki on siis alisteinen tarinalle, mutta toisaalta Kunzen draamamusikaalit ovat läpisävellettyjä, eli puhe ja musiikki eivät vuorottele, vaan musiikki ja laulu hallitsevat kerrontaa. En referoi Kulmasen artikkelia nyt enempää, etsikää ihmeessä teksti käsiinne vaikka kirjastosta tai ostakaa lehden irtonumero, jossa on paljon muutakin hyvää luettavaa.  Keskityn tässä kommentissani lyhyesti vain muutamaan asiaan: läpisävelletyn draamamusikaalin suhde yhtenäismusikaaliin (engl. integrated musical, Kulmanen käyttää suomennosta integraatiomusikaali) sekä musikaalin suhde oopperaan. Lisäksi kirjoitan hieman musikaalitermien suomennoksista, joka on mielestäni pieni, mutta silti tärkeä asia.

Kulmanen kysyy artikkelissaan kannattaako draamamusikaalia ylipäätään erottaa terminä megamusikaalista (ks. Sanasto), jota se osittain tyylillisesti lähestyy. Kuten Kulmanenkin toteaa, draamamusikaaleilla ja megamusikaaleilla on eronsa ja itse olen artikkelin luettuani sitä mieltä, että draamamusikaalin käsite on hyvä pitää erillään megamusikaalista. Olen itse asiassa muutamaan kertaan miettinyt termiä, joka sopisi kuvaamaan näitä keskieurooppalaisia tietyntyyppisiä musikaaleja, joten on erittäin hyvä, että sellainen onkin jo olemassa ja voin hyvillä mielin ottaa sen käyttöön.

Kunze on määritellyt itse draamamusikaalin tyylilajin hyvinkin tarkasti, erityisesti dramaturgian kannalta. Kulmanen esittelee artikkelissaan Kunzen lajiperusteita selkeästi. Muiden musikaalityylilajien määritelmät ovat häilyvämpiä ja muuttuvampia, koska määrittelijöitä on ollut aina useita, historioitsijoita ja tutkijoita. 1900-luvun puolessa välissä Broadwaylla kehittynyt yhtenäismusikaali, on kuitenkin tyylilaji jonka useimmat kirjoittajista määrittelevät jokseenkin samalla tavalla. Yhtenäismusikaali tai toiselta suomennokseltaan integraatiomusikaali (palaan näihin suomennoksiin tekstini lopussa) on lähtökohdiltaan musikaaliteos, jonka kaikki osa-alueet, teksti, musiikki ja tanssi tukevat tarinankerrontaa ja palvelevat juonenkuljetusta. Richard Kislan (teoksessa The Musical – A Look at the American Musical Theatre, 1995) jopa määrittelee yhtenäismusikaalin siten, että se on teos, jonka pohjana on aina teksti, jolle musiikki ja laulut ovat alisteisia. Kuulostaa melko samalta, kuin draamamusikaalin lyhyt määritelmä. Yhtenäismusikaalit eivät ole läpisävellettyjä, vaan niissä puhe, laulut ja koreografioidut tanssikohtaukset vuorottelevat. Nämä kaikki em. elementit ovat kuitenkin dramaturgisesti uskottavia, syventävät henkilöhahmoja tai edistävät juonta.

Jäinkin miettimään Kulmasen artikkelin luettuani, miten draamamusikaalit eroavat yhtenäismusikaaleista. Kulmasen esittelemä Kunzen oma dramaturginen määritelmä on toki niin tarkka, että harva yhtenäismusikaali sopisi siihen täydellisesti. Toisaalta yhtenäismusikaaleilla viitataan juuri Broadwayn kultakauden, 1900-luvun puolenvälin musikaaleihin, joten termiin liittyy välttämättä historiallinen kaiku. Kunzen draamamusikaalit taas ovat 1990- ja 2000-luvun teoksia, jotka ovat musiikilliselta ja ehkä ulkoiselta tyyliltäänkin melko kaukana yhtenäismusikaalia määrittävistä Rogers & Hammersteinin musikaaleista. Väittäisin kuitenkin, että draamamusikaalit lähestyvät tekstilähtöisyydessään, protagonistikeskeisyydessään ja yhteiskunnalliselta vireeltään enemmän yhtenäismusikaaleja kuin Kulmasen mainitsemia 1980-luvun megamusikaaleja. Toisaalta yhtenäismusikaalit eivät ole läpisävellettyjä, mikä on niiden ja draamamusikaalien olennainen ero. Jäin kuitenkin miettimään, onko yhtenäismusikaali todella vain historiallisia teoksia määrittelevä termi, jolla ei enää voi määritellä uusia musikaaleja? Ja toisaalta, syntyykö Kunzen määritelmän mukaisia draamamusikaaleja muualla tai jonkun muun kynästä? Esimerkiksi voisiko joku amerikkalainen tehdä Broadwaylle keskieurooppalais-kunzelaisen draamamusikaalin?

Kunze perustelee sitä, että draamamusikaalit ovat läpisävellettyjä ”sisäisen uskottavuuden säilyttämisellä". Hänen teoksissaan on mahdollisimman vähän dialogia, jotta ”henkilöiden puhkeaminen lauluun ei tuntuisi katsojasta epäluontevalta”. Ajatus on mielestäni ihan hassu: kyseessähän ovat musikaalit! Lajityypin määrittelevin tekijä on se, että hahmot puhkeavat lauluun ja rikkovat siten perinteisen puhedraaman realismin. Musikaaleissa lähtökohtaisesti dialogi ja laulu vuorottelevat ja luovat kerrontaan vaihtelevuutta. Jokainen musikaalikatsoja tietää jo etukäteen, että jossain vaiheessa puhe loppuu ja laulu alkaa, he tuskin ajattelevat sen olevan ”epäluontevaa” – ovathan he katsomassa juuri musikaalia.

Läpisävellettyjen megamusikaalien kohdalla nousee usein kysymys niiden suhteesta oopperaan, mutta Kunzen draamamusikaalien kohdalla kysymys on mielestäni vielä kiinnostavampi. Kunze ei itse yhdistä teoksiinsa Richard Wagnerin alun perin käyttämää kokonaistaideteoksen (Gesamtkunstwerk) käsitettä, mutta Kulmanen kirjoittaa, että Kunzen draamamusikaaleissa voidaan nähdä myös ”viitteitä kokonaistaideteoksen estetiikasta”. Kunzen musikaaleissa on myös toinen vahvasti wagneriaaninen tehokeino, eli musiikilliset johtoaiheet. Myös Kunzen musikaalien juonia hallitsevien synkkien ja traagisten sävyjen voidaan mieltää olevan lähempänä useita oopperoita kuin musikaaleja.

Mikä sitten lopulta erottaa läpisävelletyn musikaalin oopperasta? Sekö että toinen määritellään ”populaariksi” ja toinen ”korkeakulttuuriksi”? Nykyään sekä musikaalissa että oopperassa kaikki aiheet ovat sallittuja. Musikaalit eivät ole enää pitkään aikaan olleet pelkkiä romanttisia musiikkikomedioita, eikä oopperoiden pohjana ole aina vain historialliset juonikuviot. Ehkä suurin ero on musiikki- ja laulutyylissä sekä tekijöiden taustassa ja konkreettisesti esityspaikassa. Läpisävelletyt musikaalit ovat kuitenkin poistaneet sen oopperoita ja musikaaleja erottaneen tekijän, että laulujen väleissä musikaaleissa on dialogia ja oopperassa resitatiivia. Nykyään resitatiivi on aivan normaalia myös musikaaleissa. (Toisaalta esimerkiksi Sondheimin Sweeney Toddia on esitetty Suomen Kansallisoopperassa ja Gershwin usein musikaaliksi mielletty Porgy and Bess on määritelmältään ooppera.) Kiinnostavana sivuhuomautuksena Kunzen erään musikaalin aiheena on Wolfgang Amadeus Mozart – eräs maailman tunnetuimpien oopperoiden säveltäjä.

Kaiken kaikkiaan draamamusikaali on minusta oikein pätevä ja käyttökelpoinen termi, joka kannattaa ottaa käyttöön suomenkielisessäkin musikaalikeskustelussa. Haluaisin kuitenkin nyt kiinnittää huomiota toisten musikaalitermien suomennoksiin. Kuten jo alussa mainitsin, Kulmanen käyttää artikkelissaan englanninkielisesta termistä integrated musical suomennosta integraatiomusikaali ja termistä concept musical suomennosta konseptimusikaali. Olen omassa gradussani ehdottanut näille termeille vaihtoehtoisia suomennoksia (yhtenäismusikaali ja teemamusikaali), viljellyt omia suomennoksiani taajaan tässä blogissa ja otan asian nyt vielä kerran esille, nyt vähän paremmin perustellen. 

Vaikka integraatio tarkoittaa suomeksikin erillisten osien yhdistämistä, mihin englanninkielinen ”integrated” viittaa, on se suomenkielisenä terminä mielestäni epäselvä ja kökkö. "Integraatiomusikaalista" on vaikea ymmärtää, millaiseen musikaaliteokseen se viittaa: esimerkiksi jos totean West Side Storyn olevan integraatiomusikaali, niin ajatteleeko nykylukija sen kuvaavan enemmän teoksen juonta, joka kertoo puertoricolaisten siirtolaisten vaikeasta integroitumista amerikkalaiseen yhteiskuntaan vai musikaalin eri rakenteellisten osien yhtenäisyyttä? Olen käyttänyt integraatiomusikaalin sijasta omaa suomennostani/muokkaustani yhtenäismusikaali, joka mielestäni kuvaa paremmin lajityypin sisältöä. Odotan mielelläni muita suomennosehdotuksia ja vaihtoehtoisia termejä, mutta samaan aikaan ehdotan, että luovumme yhdessä harmaita hiuksia aiheuttavan ”integraatiomusikaali” -sanan käytöstä. 

Toinen väärinkäsityksiä aiheuttava suomennos on "konseptimusikaali", joka on suora käännös termistä concept musical. Kyseinen englanninkielinen sanapari ei kuitenkaan viittaa 1980-luvun megamusikaaleihin, joita siirretään esityskaupungista toiseen aina samalla konseptilla, eli toteuttamalla esitys tiettyjen lavastus-, ohjaus- ja jopa markkinointisääntöjen mukaisesti. Englanninkielinen concept musical viittaa 1970-luvulla yleistyneisiin musikaaleihin, jotka (toisin kuin yhtenäismusikaalit) eivät olleet juoneltaan lineaarisesti kulkevia, vaan rakentuivat enemmän tietyn teeman tai metaforan ympärille. Siksi olen itse käyttänyt termistä suomennosta teemamusikaali, jotta sekaannusta konsepteina siirrettäviin megamusikaaleihin ei syntyisi. Toivon siis tässäkin, että jatkossa suomenkielisessä musikaalikeskustelussa ei enää viljeltäisi sanaa ”konseptimusikaali”, jotta sekaannuksilta vältyttäisiin. Megamusikaali ja draamamusikaali ovat sen sijaan mielestäni selkeitä, suomen kieleen sopivia ja hyvin toimivia käsitteitä, joiden käyttöä kannatan lämpimästi.

Mari Kulmanen on kirjoittanut todella hyvän ja mielenkiintoisen artikkelin Michael Kunzen draamamusikaalista, ja tämä minun kommenttini on ollut vain pieni ja rajoitettu koonti sen herättämistä ajatuksista. Toivon, että tällainen (ainakin osittain) akateeminen, suomenkielinen keskustelu musikaaleista jatkuu, vaikkapa myös täällä blogissa tai tulevina vuosina myös enemmän yliopistojen teatterin- ja musiikintutkijoiden keskuudessa.

Poikkeuksellisesti en linkkaa tähän loppuun mitään videota, koska ihan rehellisesti tunnen Kunzen musikaalit niin huonosti, että minulla ei ole niiden joukosta suosikkikappaleita. Tiedän kuitenkin, että blogin lukijoissa on niitä, jotka tuntevat Kunzensa erinomaisesti ja pyydänkin teitä nyt linkkaamaan kommentteihin omat suosikkinne. Videoita odotellessa!



(Pahoittelut järkevien viitteiden puuttumisesta. Kysykää, jos joku lähde on epäselvä ja haluatte tarkennusta. Olen pyrkinyt laittamaan suorat lainaukset Kulmasen artikkelista lainausmerkkien ja virkkeen sisälle siten, että kirjoittaja on tunnistettavissa.)    

tiistai 3. syyskuuta 2013

Disney-musikaalit ja Jyväskylän Shrek

Ehkä maailman kuuluisimmalla viihdejättiläisellä Disneyllä on ollut jo pitkään suuri merkitys myös Broadwayn musikaalibisneksessä.  1990-luvulla Broadway-valtauksensa tehnyt yhtiö on vähitellen saapunut myös Suomen musikaalikentälle. Helsingin Kaupunginteatteri on esittänyt Disneyn Kaunotar ja Hirviö -musikaalin 2007 ja Maija Poppanen -musikaalin 2009. Viime syksynä itsenäinen musiikkiteatteriryhmä Polar Illusions tuotti kaksikielisen Aladdin-musikaalin Aleksanterin Teatteriin. Käsittääkseni Disney-musikaalien esitysoikeuksia on melko vaikea saada ja ne ovat kalliita toteuttaa. 

Rupesin miettimään Disney-musikaaleja ja ”elokuvaaleja” kun huomasin, että Jyväskylän kaupunginteatterissa tulee tänä lauantaina 7.9. ensi-iltaan toisen suuren viihdeyrityksen, DreamWorksin, animaatioon perustuva Shrek-musikaali. Jyväskylän kaupunginteatteri on siis tehnyt suuren satsauksen ja laajentanut ensimmäisenä Disney-tyyppisten musikaalien kenttää Helsingin ulkopuolelle. (Vai olenko väärässä, onko jossain muualla tehty aiemmin jo jotain vastaavaa, jonka unohdan?)

Olen aiemmin kirjoittanut 2000-luvulla yleistyneestä trendistä kierrättää menestyneitä elokuvia Broadway-musikaaleiksi. (Lue teksti täältä.) Suomensin tuolloin englanninkielisen termin ”movical” sanalla ”elokuvaali”, ja odotan edelleen muita suomennosehdotuksia teiltä lukijoilta. Nyt keskityn kuitenkin vähän Disneyyn.

Käytännössä melkein kaikki Disneyn animaatioelokuvat ovat olleet musikaaleja, ensimmäisestä Lumikki ja seitsemän kääpiötä (1937) -piirroselokuvasta lähtien. Varsinkin 1980–90-luvun vaihteessa alkoi Disneyn tuottoisa musikaalianimaatioiden aika, joidenkin näkemyksen mukaan Pieni merenneito -elokuvasta (1989). Elokuvat ovat olleet menestyneitä elokuvina ja oheistuotteina ja saaneet uuden elämän ja uudet katsojasukupolvet video- ja dvd-julkaisuina. Showtime -teoksen kirjoittajan Larry Stempelin mukaan Disney oikeastaan oli osaltaan käynnistämässä ”elokuvaalien” uutta nousukautta tekemällä Broadway-version Kaunotar ja Hirviö -animaatioelokuvastaan (Beauty and the Beast 1991, Broadway-ensi-ilta 1994). Kaunottaresta ja Hirviöstä tuli hitti, jota seurasi Leijonakuningas (The Lion King 1994/1997), Tarzan (2006), Maija Poppanen (Mary Poppins, 2006), Pieni merenneito (The Little Mermaid, 2008) ja muita. Samaan aikaan ja osin Disneyn vanavedessä samaan ryhtyivät monet muutkin elokuva- ja viihdetuotantoyhtiöt, jotka tajusivat teattereihin siirrettyjen elokuvasovitusten kaupallisen potentiaalin.

Jos teokset ovat hittejä Broadwaylla, niin miksei sitten Suomessa? Onhan täälläkin aivan vastaava yleisöpohja eli monta sukupolvea Disney-faneja, jotka ovat erittäin potentiaalista yleisöä tuttujen elokuvien näyttämösovituksille. Disneylle on annettava myös kaikki kunnia siitä, että heidän animaatioidensa musiikintekijöissä on ollut aina huippunimiä, myös musikaalimaailmasta. Esimerkiksi Kaunottaren ja Hirviön on säveltänyt Alan Menken (jonka kynästä ovat käytännössä kaikki muutkin Disneyn suurimmat 1990-luvun animaatiohitit) ja laulunsanat ovat Howard Ashmanin ja Tim Ricen, joka on muuten sanoittanut muun muassa Andrew Lloyd Webberin säveltämät Evitan ja Jesus Christ Superstarin. Alan Menken ja Tim Rice muuten ansaitsisivat omat blogikirjoituksensa, toivottavasti ehdin palata heihin joskus myöhemmin.

Disneyn The Lion King -musikaali, http://www.thelionking.co.uk/
En ole ihan varma, mitä itse ajattelen Disney-musikaaleista ja elokuvaaleista: kyynisenä ja vanhanaikaisena musikaalipuritaanina olen melko epäileväinen, mutta toisaalta tunnen Disneyn 1990-luvun animaatiot lauluineen paremmin kuin hyvin ja olen aina pitänyt niistä varauksetta. Ehkä mieltäni vaivaa se, että mitä enemmän valmiista viihdetuotteista tehdään uusia versioita esimerkiksi juuri teatteriin, sitä vähemmän jää tilaa aidosti uusille ja kiinnostaville musikaaleille, jotka on tehty lähtökohtaisesti juuri teatterimusikaaleiksi. Elokuvien ja varsinkin animaatioiden siirtäminen teatterin lavalle on aina sovittamista ja muokkaamista ja ratkaisut joudutaan tekemään todennäköisesti enemmän kompromisseina kuin alun perin teatterille suunnitelluissa esityksissä. (Tässä kohtaa täytyy todeta, että Disneyn The Lion King/Leijonakuningas on kuitenkin tehty hieman muista jutuista poiketen: ohjaaja Julie Taymor halusi sovittaa teoksen käyttäen vahvoja teatterillisia keinoja, mm. eläinhahmojen luominen naamioilla, hiuspäähineillä ja nukeilla, niin että näyttelijä on kuitenkin tunnistettavissa. Katso video!)

Shrek -musikaali, kuva Jyväskylän kaupunginteatteri.
Myös Jyväskylän kaupunginteatterin johtaja ja Shrekin suomentaja-ohjaaja Kari Arffman myöntää haastattelussa (ks. täältä), että animaation siirtäminen teatterinlavalle tuottaa toki joissain kohdissa päänvaivaa, mutta Shrekissä on hyvä tarina ja teatterissa aina omat erityislaatuiset puolensa. Yleisestä penseydestäni huolimatta suhtaudun Jyväskylän uuteen Shrekiin hyvin positiivisesti. Ajattelen, että tällaisen Disney/DreamWorks -musikaalin tekeminen on aina riskialtista: esitysoikeuksien täytyy olla kalliit ja koska yleisö tuntee teoksen jo entuudestaan, voi se olla hyvinkin kriittistä esiintyjien ja visuaalisuuden suhteen. Ja ylipäätään kriittistä sen suhteen, tavoittaako teatteriversio elokuvan hengen, sielun ja ulkonäön ”tarpeeksi hyvin”. Vaikka kuinka väitettäisiin, ettei alkuperäistä elokuvaa ja uutta teatteriversiota kannata vertailla, ei vertailulta voi tietenkään välttyä. Siksi minusta on vilpittömän hienoa, että jokin muu kuin Helsingin Kaupunginteatteri on uskaltanut tarttua tällaiseen massiiviseen haasteeseen ja (ainakin markkinoinnin perusteella) satsannut siihen täysillä. Olen iloinen, että muuallakin Suomessa on kykyä, resursseja ja intoa tehdä isoja musikaaleja ja uskallusta ottaa riskejä – koska on aina riski tehdä jotain, josta katsojilla on jo niin selkeä valmis mielikuva päässään kuin animaatioelokuvasta.

Helsingin Kaupunginteatterin Kaunottaresta ja Hirviöstä voi lukea täältä ja Maija Poppasesta täältä. Polar Illusionsin Aladdinin kotisivut löytyvät täältä ja Siirin pätevän arvion esityksestä täältä.

Shrek-musikaalin runsaat kotisivut löytyvät täältä ja ensi-ilta on tosiaan tämän viikon lauantaina. Toivotan vilpittömästi onnea tekijäjoukolle ja toivon, että katsojat ottavat esityksen omakseen. Menkää ihmeessä Jyväskylään katsomaan Shrekiä, itsekin menisin jos lastenhoitojärjestelyt sen sallisivat.

Tähän loppuun West Endin Shrek The Musicalin traileri – hauskan näköistä menoa!

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Kuka on sinun suosikkidiivasi?

Sosiaalisessa mediassa on ahkerasti klikkailtu laulaja (ja musikaalinäyttelijä) Christina Biancon youtube-videota, jossa hän esittää "Total Eclipse of The Heartin" imitoiden kuuluisia laulajadiivoja. Myös Playbill-lehti huomioi videon tänään nettisivuillaan. Video on hauska ja imitaatiot ovat hyviä, mutta parasta tässä on se, kuinka taitava Bianco itse on laulajana tehdessään nämä kaikki diivat saman laulun aikana. Minun suosikki-imitaatioitani tästä ovat tietysti Patti LuPone, Bernadette Peters ja huikea Kristin Chenoweth, joten linkkaan Biancon videon alle videot myös heidän eräistä esityksistään. Ketkä ovat teidän suosikkidiivanne? Ja linkatkaa tekin kommentteihin heidän suosikkiesityksensä!




Patti LuPone: "Ladies Who Lunch" (Sondheim: Company)




Bernadette Peters: "Move On" (Sondheim: Sunday in the Park with George)




Kristin Chenoweth: "Popular" (Schwartz: Wicked)

torstai 8. elokuuta 2013

Hinterm Horizont Berliinissä

Olin kirjoittanut tämän blogitekstin melkein valmiiksi yli vuosi sitten, mutta se oli jäänyt julkaisematta täällä. Koska huomasin, että kyseistä musikaalia esitetään edelleen Berliinissä, ainakin ensi vuoden alkuun saakka, ajattelin julkaista tekstin vähän päivitettynä, viivästymisestä huolimatta.

Musikaalit (ja toki teatteri ylipäätään!) ovat siitä hienoja teoksia, että ne pystyvät parhaimmillaan herättämään suuria tunteita vaikka ei osaisikaan esityksessä puhuttua kieltä. Näin toukokuussa 2012 Berliinissä kaupungin lähihistoriaan liittyvän menestysmusikaalin Hinterm Horizont, jonka loppuaplodien aikana lauloin nimikappaleen kertosäkeistössä mukana, taputin rytmiä ja pyyhin kyyneleitä silmäkulmista – minä, joka olen lukenut vain lyhyet saksan alkeet enkä osaa kieltä nimeksikään.  Mutta musiikki ja näyttämöllinen elämys ovat joskus niin voimakkaita, ja toisaalta tunnelma tarttuu; berliiniläinen yleisö oli selkeästi vaikuttunut musikaalista, ja bravo-huudot, mukana laulaminen ja seisaallaan suosion osoittaminen eivät ole mitään heikkoja signaaleja.

Hinterm Horizont ei ollut pelkästään hieno musikaali vaan myös todella hyvä esimerkki onnistuneesta jukebox-musikaalista. Olin nähnyt Helsingin Kaupunginteatterin Katri Helena -musikaalin vain vähän aiemmin ja kirjoittanut siitä blogiini jukebox-musikaalien näkökulmasta, joten vertailu oli väistämätöntä. Kritisoin Katri Helena -musikaalia dramaturgian heikkoudesta, mutta Hinterm Horizont osoitti, että vain yhden artistin vanhoja kappaleita voi esittää kimpullisen myös jännittävässä, hauskassa ja koskettavassa tarinassa. Tuskinpa olisin ollut musikaalista yhtä innoissani, jos se olisi kertonut saksalaisen rokkarin Udo Lindenbergin elämäntarinan nuoruuden hiteistä tähän päivään.



Hinterm Horizont on siis saksalaisen Lindenbergin lauluista koottu jukebox-musikaali, mutta sen vahvuus on erittäin hyvin musikaaliksi sopiva romanttinen ja dramaattinen juoni muurin jakamassa Berliinissä. (Seuraava juoniselostus on muokkaus täältä.)

Vuonna 1983 länsisaksalainen rokkari Udo Lindenberg esiintyy Itä-Berliinin puolella Palast Der Republikissa (Tasavallan palatsissa). Udo rakastuu nuoreen Jessyyn, joka on konsertissa mukana laulamassa FDJ:n (Freie Deutsche Jugend -järjestö) kuorossa. Stasi kuitenkin kiinnostuu heidän välisestä suhteestaan ja Udon vaikutuksesta itäsaksalaiseen nuorisoon ylipäätään, koska se on "poliittisesti arveluttavaa". Stasi yrittää laimentaa Udon epäilyttävää vaikutusta alttiiseen yleisöönsä luomalla Udolle itäsaksalaisen kopion, mikä ei kuitenkaan tuota haluttua tulosta, eikä saa nuorisoa kääntämään selkäänsä Udolle. Samaan aikaan Jessyn veli vangitaan, koska hän on yrittänyt salakuljettaa tytön rakkauskirjeen Udolle länteen ja Jessy pakotetaan suostumaan Stasin vakoojaksi. Jessy tapaa Udon Moskovassa, minkä seurauksena Jessy tulee raskaaksi, Udon tietämättä. Muurin murtuessa 1989 Jessy ja Udo tapaavat, mutta Udo torjuu tytön, koska on juuri saanut kuulla hänen toimineen Stasin vakoojana. Musikaalin kehystarina kulkee nykypäivässä, Udon menneisyyden"salarakkaasta" kiinnostuneen toimittajan haastatellessa Jessyä. Musikaalin lopussa nyt parikymppinen Jessyn ja Udon poika saa tietää oikeasta isästään, he tapaavat toisensa ja lopulta koko perhe sekä muu ensemble liittyvät yhteiseen laulavaan ja tanssivaan finaaliin.

Kuva: stage-entertainment.de
Esityksessä parasta olivat hyvän dramaturgian lisäksi erinomaiset näyttelijät ja, yllättävää kyllä, todella hienosti toimiva lavastus. Näyttämöllä oli vain muutamia yksinkertaisia elementtejä: kaksi muuriseinää, joihin heijastettiin valoja ja värejä, mutta myös oikeaa dokumenttikuvaa muun muassa Berliinin muurin pystyttämisestä, Udon esiintymisistä, tv-uutisista, muurin murtumisesta jne. (Lavastuselementtejä näkyy vähän yllä olevassa mainosvideossa.)  Oli todella ilo katsoa myös esityksen varsinaisia musikaalikohtauksia (eli ne joissa musiikki yhdistyy lauluun ja tanssiin), jotka oli tehty taiten ja jotka usein edistivät juonta klassisten yhtenäismusikaalien tyyliin. Esimerkiksi Jessyn veljen yritys salakuljettaa rakkauskirjettä länteen, sen epäonnistuminen ja veljen vangitseminen oli tehty kaikki yhdellä tanssikohtauksella - nerokasta ja hienoa! En muista, koska olisin viimeksi nähnyt niin erinomaisen esimerkin tuosta musikaalien ytimessä olevasta yhtenäisyydestä, siitä että musikaaleissa musikkilla, laululla ja tanssilla on väliä dramaturgian kannalta. (Eikä niin, että käydään aikaajoin etulavalla patsastelemassa ja lurauttamassa joku hittibiisi.)

Ainoa piirre, joka esityksessä mielestäni ontui, oli kehystarina, mutta se toki mahdollistaa rakkaustarinan "onnellisen" lopun samalla pitäen tarinan kuitenkin vähän uskottavana Udo Lindenbergin todellisen henkilön ja hahmon kannalta.

Kaiken kaikkiaan, jos menette Berliiniin ja musikaalit kiinnostaa, käykää ihmeessä katsomassa Hinterm Horizont. Kokonaisuudessaan hieno juttu ja esitys, eikä tarvitse edes osata saksaa nauttiakseen. Musikaalin nettisivuilta löytyy englanninkielinen esite, jossa on juoni kohtaus kohtaukselta ja jonka avulla esityksen jaksaa katsoa oikein hyvin. Itse harmittelin sitä, että selvästi paljon huumoria sisältävästä dialogista jäi suurin osa vitseistä tajuamatta ja tietysti ne laulujen sanat...  

Mutta viimeiseksi fiilistelkäämme musikaalin nimilaululla, jota minäkin ajauduin laulamaan yhteen ääneen seisaaltaan taputtavan berliiniläisyleisön kanssa.

keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

Very Inspiring Blogger Award

Olen iloisesti yllättynyt ja kiitollinen: olen saanut ihanan kiertopalkinnon!
Erittäin asiantuntevan One Night In Theatre -blogin Laura nimesi minut blogissaan Very Inspiring Blogger Awardin saajaksi, eli on minun vuoroni kertoa seitsemän faktaa itsestäni ja nimetä seuraavat bloggaajat, joille jaan inspiroivasta tekstistä kiittävää palkintoa eteenpäin.


Tämä blogin tarkoitus ei ole kertoa minusta vaan musikaaleista, mutta teen tällä kertaa poikkeuksen ja kerron todella nyt jotain itsestäni. Yritän kuitenkin kertoa vain sellaisia faktoja, jotka jollain tapaa sivuavat teatteria, jottei mennä ihan pelkkiin henkilökohtaisuuksiin.

Siispä Very Inspiring Blogger Award - seitsemän asiaa minusta ja teatterista:

Kuva: Wikimedia
Commons
1. William Shakespeare on ihan oikeasti yksi lempinäytelmäkirjailijoistani. Shakespearen merkitystä maailman teatteri- ja kirjallisuushistoriassa ei mielestäni kannata väheksyä, vaan hänen tuotantoonsa kannattaa tutustua rauhassa ja löytää sieltä omat suosikkinsa. Uskon, että jokainen voi löytää Shakespearelta jotain, joka koskettaa, naurattaa, suututtaa tai ärsyttää. Sitä paitsi WSOY on viime vuosien aikana suomennuttanut Shakespearen näytelmät uudestaan, joten nyt voi tarttua uunituoreisiin suomennoksiin! (Katso lisää täältä.)

2. Muita lempinäytelmäkirjailijoitani ovat mm. Harold Pinter, Eugene O'Neill, Anna Krogerus ja Juha Jokela. Suosittelen lämpimästi tutustumaan kaikkiin.

3. Kun mietin jossain vaiheessa gradulleni aihetta, minulla oli kaksi vaihtoehtoa: joko teen "urani kannalta hyödyllisen, mutta tylsän" gradun suomalaisten teattereiden hallintomuodoista ja/tai rahoituksesta tai sitten pidän hauskaa ja teen graduni musikaaleista. Onneksi teatteritieteen opiskelijana sain valita aiheeni itse ja päädyin kirjoittamaan musikaaleista ja samalla uppoamaan myös akateemisesti musikaaleihin, joita olin siihen asti vain puolisalaa rakastanut sydämessäni. Ja tässä sitä ollaan, musikaaliblogissa.

4. Olen viettänyt lapsuudestani useampia tunteja Helsingin Kaupunginteatterin puvustossa ja vaatturien työhuoneessa.

5. Muutamia todella hienoja näkemiäni teatteriesityksiä ovat olleet esimerkiksi:
Kristian Smeds/Von Krahl: Lokki (Tampereen Teatterikesä, 2007),
Suomen Kansallisteatteri: Poltto (2009),
Teatteri Takomo (Räsänen/Pöyhönen): Leipäjonoballadi (2008)

6. Kirjoitin kandidaatintutkielmani Leena Landerin Käsky-romaanin näytelmäversiosta, mikä jätti minuun taustalla kytevän kiinnostuksen romaanien näytelmäsovituksia kohtaan. En kovinkaan usein pidä em. sovituksista teatterissa, mutta ne ovat aina dramaturgisten ratkaisujensa osalta todella kiehtovia.

7. Tavoitteenani on työskennellä tulevaisuudessakin teatterissa, tai vähintään teatterin liepeillä.

No niin, olipa avartavaa, eli ei. Mutta nyt se on tehty.
Ja nyt kiertopalkinnon seuraavat saajat:

Very Inspiring Blogger Award goes to:
- Viola, joka parantaa maailman ja piristää päivää Wellabe-blogissaan sekä
- Minttumari, joka saa minut joka kerta nauramaan blogissaan Kokematon kotirouva

(Pitäisi varmaan nimetä useampia, mutta aivot lyövät nyt tyhjää...)

Mukavia kesäpäiviä ja hauskaa bloggailua kaikille! <3

lauantai 27. huhtikuuta 2013

Judy Kuhn: Cosette, Pocahontas ja Fosca

Eräs asia, joka tuottaa minulle suurta iloa ja nautintoa, on musikaalitekijöiden tai -teosten yllättävä toisiinsa linkittyminen sekä muut hauskat yhteensattumat. (Esimerkiksi se, että Stephen Sondheimilla ja Andrew Lloyd-Webberillä on sama syntymäpäivä!) Tässä yksi sellainen:

Sondheimin 1994 valmistunut hurjan intohimoinen, riivaava ja romanttinen musikaali Passion (lue lisää täältä) on piinannut minua hyvällä tavalla jo pidemmän aikaa. En voi lakata kuuntelemasta sen levytystä tai katselemasta youtubesta siihen liittyviä videoita. Yritän laulaa sen lauluja suihkussa (epäonnistuen täysin, koska ne ovat niin vaikeita) ja päässäni hokee useinkin värssypari "They hear drums, we hear music, be my friend..." Osittain Passion on pysynyt mielessäni, koska New Yorkissa on tänä keväänä pyörinyt musikaalista uusi versio, John Doylen ohjaus Classic Stage Companylle. Koska olen katsonut usemman kerran ja ees taas DVD-taltiointia John Doylen ohjaamasta Sondheimin Companysta, olisin halunnut aivan valtavasti päästä katsomaan tätä uusinta Passionia, mutta mitenpä minä, äitiyslomalainen, New Yorkiin...

Judy Kuhn
Tässä uusimassa Passionissa Foscan roolia näytteli Judy Kuhn, joka oli näytellyt samaa roolia jo aiemmin, vuonna 2002 Kennedy Centerissä. Kuhnin tulkinnat Foscan tärkeimmistä lauluista kuulostivat youtube-klippien perusteella niin upeilta, että rupesin etsimään enemmän tietoa näyttelijättärestä. Ja kuinka ollakaan, kävi ilmi, että Kuhn on laulanut Disneyn Pocahontas -animaatioelokuvassa nimiroolin laulut. Tämän tiedon voisi joku muu sivuuttaa täysin turhana, mutta minulle se merkitsi aivan valtavasti. Pocahontas oli ilmestyessään minulle todella tärkeä ja iso juttu. Rakastin sitä ja osasin Arja Korisevan laulamat suomenkieliset laulut ulkoa. Erehdyksessä ostin silloiselta Musiikki-Fazerilta elokuvan soundtrackin englanniksi (vaikka olin mennyt ostamaan suomenkielistä levyä), mutta sitten opettelin laulut ulkoa myös englanniksi. Joten tietämättäni olen kuunnellut hurmioituneena kymmeniä ellei satoja kertoja samaisen Judy Kuhnin laulua, lähes 20 vuotta sitten - ja nyt nautin suunnattomasti hänen Foscastaan!

Tässä Judy Kuhnin laulama Colors of the Wind elokuvasta Pocahontas. Minulla menee vieläkin kylmät väreet, kun kuuntelen tätä.
(Musiikki on muuten Alan Menkenin ja sanat Stephen Schwartzin, joka on suomalaiselle musikaaliyleisölle tullut viimeksi ehkä tutuksi HKT:ssa esitetyn Wickedin tekijänä.)




Edellinen blogikirjoitukseni käsitteli Les Misérblesia, joten hauska sattuma on myös se, että Judy Kuhn on esittänyt Les Misérablesin Cosettea musikaalin alkuperäisessä Broadway-kokoonpanossa vuonna 1987! Kuten sanottu, en itse välitä Les Misistä kovin paljon, mutta tämä pätkä musikaalin 10-vuotisjuhlakonsertista on kyllä tosi hieno.



Kuhn on tehnyt siis runsaasti hienoja rooleja, ollut kolme kertaa Tony-ehdokkaana ja on ehdotomasti eräs tärkeistä viime vuosikymmenien naistähdistä Broadwaylla. Toivon että hänen uransa tulee olemaan vielä pitkä ja antoisa tästäkin eteenpäin.

Mutta jotta pääsisimme vielä takaisin Passioniin ja Foscan aikuisen naisen pakkomielteiseen ja synkkään rakkauteen, linkataan tähän loppuun Kuhnin laulamassa Passionin Loving you -kappaletta. Tässä kappaleessa on mielestäni erityisen hienoa se, miten Sondheim pystyy sisällyttämään niin vähiin nuotteihin ja muutamiin sanoihin niin paljon tunnetta ja rakkautta. Ja kuinka hienosti ja vähäeleisesti Judy Kuhn sen tulkitseekaan. Juuri näin, tästä minä tykkään!

Upeaa Pocahontas ja hienoa Cosette! Mahtava Fosca!

perjantai 22. maaliskuuta 2013

Viihdyttävää paatosta - fiiliksiä Les Mis -elokuvasta

Musikaalipiireissä vuoden odotetuin elokuva on varmasti ollut megamusikaali Les Misérablesin valkokangasversio. Claude-Michael Schönbergin säveltämä ja Alain Boublilin alunperin ranskaksi kirjoittama teos on yksi maailman eniten esitetyistä musikaaleista (katso vaikka Wikipediasta). Victor Hugon romaaniin perustuva musikaali sai ensimmäisen ensi-iltansa Pariisissa vuonna 1980, ja Andrew Lloyd Webberinkin musikaalien apukätilönä ollut tuottaja Cameron Mackintosh toimitti englanninkielisen Les Misérables -version Lontoon ensi-iltaan vuonna 1985. Lontoosta musikaalin voittokulku jatkui Broadwaylle ja ympäri maailmaa, mutta on huomattava, että Suomessa esitettiin ensimmäinen Les Mis -versio jo ennen Lontoota: Schönbergin ja Boublilin Kurjat sai ensi-iltansa Tampereen Teatterissa vuonna 1984 (katso vaikka Ilona-tietokannasta).

Näin uuden Les Misérables -elokuvan viime viikonloppuna ja se tietenkin herätti ajatuksia ja tunteita. Les Misérables ei ole minun suosikkimusikaalejani, kuten ei moni muukaan läpilaulettu musikaali. Olen nähnyt sen lavalla itseasiassa vain kerran, Helsingin Kaupunginteatterissa vuonna 1999, jolloin Jean Valjeanina lauloi muun muassa Veeti Kallio (lisätietoja produktiosta täältä). En muista kyseisestä esityksestä paljonkaan, lähinnä sen, että se oli vaikuttava, mutta ei herättänyt minussa palavaa intohimoa kyseistä musikaalia kohtaan. On kuitenkin tunnustettava, että miljoonat ihmiset eivät voi olla väärässä, vaan tässä musikaalissa on jotain sellaista samanlaista lumovoimaa, joka pitää muutkin megamusikaalit (katso tarkempi määritelmä vaikka Sanastosta) kaikkien aikojen katsojatilastojen kärjessä. Hugh Jackmanin, Russel Crowen ja Anne Hathawayn tähdittämän uusi elokuva on komeaa katsottavaa ja kuultavaa, ja varmasti lunastaa monen Les Mis -fanin odotukset - ja toivottavasti avaa samalla musikaalien maailman muutamalle uudelle kiinnostuneelle.

Koska Les Misérables -elokuvaa analysoivia kritiikkejä ja kirjoituksia löytää netistä vaikka kuinka, keskityn nyt täysin subjektiivisiin huomioihin ja ajatuksiin, enkä yritä tehdä kovin asiallista kokonaisluonnehdintaa elokuvasta. Päällimmäiseksi elokuvan jälkeen mielessäni oli seuraavat asiat: näyttelijäsuoritukset yllättivät positiivisesti, Jukka Virtasen ja Kristiina Drewsin suomennoksen käyttäminen tekstityksenä oli aivan järjetöntä, naisten osuus musikaalissa on suututtavan, naurettavan pieni ja ei jeesus millainen korvamato tämä musikaali onkaan.

Elokuvan juliste
Tiesin jo entuudestaan Jean Valjeania näytelleen Hugh Jackmanin täyttävän erinomaisesti tällaisen megamusikaalin pääosatähden suuret saappaat. Jackmanin musikaalitähteyden ja Hollywood-toimintasankariuden yhdistelmä sopii todella hyvin ison kaliiberin musikaalielokuvaan. (Jackmanista voi lukea lisää täältä.) Fantinea esittäneen Anne Hathawayn ja Cosettea esittäneen Amanda Seyfriedin tiesin myös entuudestaan hyviksi laulajiksi, mutta suurin positiivinen yllätys oli ehdottomasti aina yhtä jäyhä, mutta silti kohtuullisen komea Russel Crowe. Crowe ei ollutkaan aivan laulutaidoton ja hän sopi mielestäni ihmeen hyvin tiukan Javertin hahmoon. Hieno juttu! Eddie Redmaynen Marius ja Samantha Marksin Éponine olivat mielestäni aivan hyviä ja kelvollisia, mutta eivät mitenkään erikoisen mieleenpainuvia. Erikoispisteet ja papukaijamerkki tietysti lapsinäyttelijälle: Daniel Huttelstone teki Gavrochesta todella mainion tyypin. Ja tietysti Helena Bonham Carter ja Sacha Baron Cohen Thénadierin pariskuntana! Mutta niille, jotka tietävät em. näyttelijät entuudestaan, ei ole mikään yllätys, että he varastivat shown kaikissa omissa kohtauksissaan.

Eräs mahtava asia Suomessa on se, että elokuvia ja tv-ohjelmia ei jälkiäänitetä, vaan ne tekstitetään. Mutta nyt Les Misérables -leffan jakelija / Finnkino tekivät todella typerän ratkaisun tämän elokuvan tekstitysten suhteen. Eikä ole muuten ensimmäinen kerta elokuvamusikaalien kohdalla. Elokuvayleisölle ei missään tapauksessa pidä tarjota teatteria varten tehtyä laulettavaa tekstitystä, kun kyseessä ei ole karaokenäytös! Siiri on kirjoittanut asiasta hyvän tekstin omassa blogissaan ja allekirjoitan hänen ajatuksensa täysin. (Siiri tietää sitä paitsi Les Misistä paljon enemmän kuin minä, joten kiinnostuneet lukekaa hänen blogiaan.) Musikaalielokuvissa, ihan niinkuin muissakin elokuvissa, katsojan on tärkeintä ymmärtää mistä puhutaan ja musikaaleissa laulujen tekstit ovat sisällön ymmärtämisen kannalta aivan rinnastettavissa dialogiin - ne täytyy ymmärtää oikein, jotta pystyy seuraamaan juonta ja saamaan teoksesta kokonaiselämyksen. Elokuvan katsoja ei tarvitse riimejä, pois ne tekstityksistä ja suorat suomennokset tilalle! Heti! (Toinen typerä tapa on jättää laulut kokonaan suomentamatta, kuten joskus musikaalielokuvien tv-esityksissä tai dvd:llä näkee. Ei näin!)

Ja nyt siihen feministiseen närkästykseen: onko nykypäivänä naisen pakko sietää tällaisia musikaaleja/elokuvia/viihdetuotteita, joissa naisroolit on kutistettu minimiin ja ovat alisteisia miesten toiminnalle? En ole lukenut Hugon alkuperäistä romaania, mutta huolimatta sen historiallisesta kirjoitusajankohdasta uskon, että Fantinen, Cosetten ja Époninen hahmot ovat tätä elokuvaa huomattavasti moniulotteisempia. Näillä naishahmoilla ei ole muuta tehtävää kuin laulaa yksi tai kaksi laulua per nainen, olla muuten kohtuullisen hiljaa ja sen lisäksi vähän seurata miehiä, jotka puuhaavat muun muassa vallankumousta. Fantine on olosuhteiden uhri ja kuolee keuhkotautiin. Cosette seuraa ystävällistä vierasta miestä (kasvatti-isäänsä) kyseenalaistamatta mitään ja rakastuu ensisilmäyksellä mieheen, jonka kanssa ei koskaan edes pääse puhumaan. Époninelle pisteet siitä, että hän toimii edes vähän itse: pukeutuu mieheksi ja lähtee mukaan vallankumoukseen.

Yhyy, minulla ei ole mitään järkevää näyteltävää, paitsi yksi hieno biisi,
mutta kaikki ovat nähneet senkin jo Youtubessa ennen elokuvan ensi-iltaa.
Olinko kyynisellä asenteella liikkeellä vai miksei tämä heikkojen romanttisten naisten kuva nyt yhtään liikuta minua? Elokuvaa oli mennyt jo hyvä tovi, ja olin yrittänyt työntää feministisen närkästykseni taka-alalle, mutta sitten tuli kohtaus, jossa Valjean uskoutuu menneisyydestään Mariukselle, muttei Cosettelle, joka on kuitenkin hänelle kuin oma tytär ja jopa pyytänyt kasvatti-isäänsä kertomaan juuri näistä asioista. Miehet pitävät aina vaan yhtä ja jättävät naiset kaiken ulkopuolelle! Raivostuttavaa! Nyt toivoisin naispuolisilta Les Mis -faneilta tähän kommenttia: eikö teitä haittaa musikaalissa naisroolien heikkous ja statistiasema, vai jäivätkö hahmot jotenkin enemmän statisteiksi tässä elokuvassa kuin näyttämöversiossa? Kertokaa oma näkemyksenne ja perustelkaa minut kumoon!

Summa summarum: Les Mis on kaikesta huolimatta oikein hieno, näyttävä ja vaikuttava uusi musikaalielokuva. Henkilökohtaisesti minulle siitä teki hassun sen paatoksellisuus ja tähän musikaaliin ilmeisesti kiinteästi kuuluva itsensä (liian) vakavasti ottaminen. Oli tietysti vähän noloa, että niissä kohdissa, joissa olisi pitänyt kaivaa nenäliinaa esille, minua lähinnä nauratti. Mutta itse olenkin enemmän mustan huumorin ja jopa liialliseen itseironiaan taipuvaisten Sondheim-juttujen fani.


Mutta kyllä megamusikaali on aina sitä itseään: laulut iskevät kuin tuhat volttia ja jäävät soimaan päähän päiviksi eteenpäin. Suosittelen elokuvaa lämpimästi kaikille, jotka tykkäävät musikaaleista, mutta niille, jotka eivät musikaaleista välitä, varoitan tiukasti, älkää turhaan kiduttako itseänne lähes kolmea tuntia.

Tässä vielä traileri ja ihanan Anne Hathawayn kyynelöihtemistä:

sunnuntai 17. helmikuuta 2013

Huikea Emilia Nyman - ja muut Areenan aarteet

Kuva: Helsingin Kaupunginteatteri, Areenan aarteet
Mirka Kleemola/Jani Forsberg/Imagenary Oy
Pääsin yllättäen viime perjantaina katsomaan Helsingin Kaupunginteatterin Areenan aarteet -musikaalikonserttia, jossa HKT:n näyttelijät esittivät itse valitsemiaan musikaali- ja muita lauluhelmiä. Voi että kuinka hyvää se tekikään tällaiselle väsypäiselle äitiyslomalaiselle! Hyvin esitetty elävä laulumusiikki on yleensä aina nautinnollista ja tässä tapauksessa minun katsomisnautintoani lisäsi tietenkin tämä musikaaliteema.

Tutustuessani ennakkoon illan esiintyjäkaartiin kiinnitin huomiota ensin Vuokko Hovattaan, joka on ollut jo monta vuotta eräs suurimmista suosikeistani suomalaisella laulu- ja musikaalikentällä. Lisäksi Mikko Vihman nimi palautti mieleeni kesällä 2002 Peacock-teatterissa näkemäni HKT:n Grease-musikaalin, jonka yhteydessä ensimmäisen kerran kuulin ja näin Vihman upean äänen ja erinomaisen lavapresenssin. (Minun mielessäni Dannya esittänyt Sami Uotila jäi aivan kakkoseksi Vihman Teen Angelille.) Areenan aarteet -esiintyjäkaartiin kuulunut Tuukka Leppänen vaikutti ja vakuutti minut viimeksi Next to Normalissa, joten hänen biisejään odotin myös innolla. Muutkin illan laulajat tiesin entuudelta hyviksi ja taitaviksi, joten odotukset olivat jo valmiiksi melko korkealla.

Hauskinta illassa oli, että ne esiintyjät, joita odotin eniten, olivat oikein hyviä, mutta silti ilta pystyi yllättämään positiivisesti ja oikeastaan ylittämään odotukseni.

Vuokko Hovatta
Kuva: Helsingin Kaupunginteatteri, Areenan aarteet
Mirka Kleemola/Jani Forsberg/Imagenary Oy
Vuokko Hovatan laulamat "Kyyneleet pois, Argentiina" Evitasta sekä "Barbaralaulu" Weillin ja Brechtin Kerjäläisoopperasta olivat molemmat juuri niin hyviä kuin toivoinkin. Toki ensimmäinen lauluista kärsi siitä, että lavalla ei ollut kuin nelihenkinen bändi, joka ei voi millään saada aikaiseksi kunnon emotionaalisia Lloyd Webber -nostatuksia jousisektion puuttuessa. "Barbalaulu" sen sijaan toimi käytännössä yhtä hienosti kuin alkuperäisessäkin Kari Heiskasen ohjaamassa HKT:n esityksessä vuodelta 2007. Esitys hyödynsi silloin teatterin suuren näyttämön valtavaa tyhjyyttä hienolla tavalla, mutta Hovatan intensiivinen tulkinta "Barbaralaulusta" sai tilan tuntumaan paljon pienemmältä. Mielestäni eräs Vuokko Hovatan hienoimpia ominaisuuksia on hänen taitonsa tulkita laulujen tekstit ja kertoa niiden tarinat täysin lumoavasti ja yleisönsä vangiten - niin, että tekstiä on todella pakko kuunnella ja seurata, ihanaa! Taustabändin kapellimestari Lasse Hirvelle erityispisteet "Barbaralaulun" todella hienosta pianosäestyksestä.

Mikko Vihma esiintyi myös oikein hyvin, mutta hänen lauluistaan (Stand by Me:n "Kallion Ruusu" ja "King Creole" sekä Evitan "Tuhattähtinen yö") ei jäänyt minulle lopulta juuri mitään mieleen. Ja siitä voi syyttää vain täysin omassa luokassaan ollutta huikaisevan upeaa Emilia Nymania, joka sattui esiintymään juuri ennen Mikko Vihmaa ja pisti minun pasmani aivan sekaisin.

Noloa myöntää, mutta päällimäinen ajatukseni konsertin jälkeen oli, että kuka on Emilia Nyman ja miksi minä tiedä tyyppiä, enkä ole nähnyt häntä missään isoissa rooleissa? Miksei hän ole jo Maria Ylipään veroinen, naistenlehtienkin tuntema tähti? Uskon ja toivon, että muutaman vuoden päästä hän on. HKT:n musikaaleissa ilmesesti useita understudyja (näyttelijän yllättävän poissaolon paikkaaja) tehnyt Nyman lauloi konsertissa ensin Maija Poppanen -musikaalista hauskan "Melkein täydellinen" -kappaleen ja toisena lauluna Dreamgirls -musikaalin laulun "And I Am Telling You I'm Not Going" joka oli rehellisesti sanottuna parasta, mitä olen pitkään aikaan suomalaisella teatterilavalla kuullut. Suurin osa konsertista esitetyistä musikaalilauluista esitettiin suomeksi ja useimpien suomennokset olivat oikein kelpoja, mutta kylläpä oli virkistävää kuulla muutama laulu alkuperäiskielellä. Varsinkin Nymanin "I Am Telling You":ssa huomasi, miten luontevasti laulun kerronta etenee ja miten mukavaa sitä on kuunnella, kun sanat istuvat musiikkiin paremmin kuin hyvin ja kun niitä laulaa ihminen, joka todella esittää ja tulkitsee myös sanojen merkityksen. Kuulijalle ei siis tullut vaivaannuttavaa vieraantumista epäsopivista tavuista tai puolittain ontuvista riimipareista, vaan laulu imaisi omaan hurjaan emotionaaliseen tilanteeseensa ja maailmaansa, eikä irrottanut otettaan ainakaan minusta vielä silloinkaan kun Nyman jo poistui aplodien jälkeen lavalta ja antoi tilaa Mikko Vihmalle. Tämä Dreamgirlsin Effien laulu on upea tuskan, rakkauden ja voimattomuuden vuodatus tilanteessa, jossa hän on juuri menettämässä sekä rakastamansa miehen että ystävänsä ja paikkansa heidän lauluyhtyessään. Ja voi että - saanko nyt painottaa vielä kerran - Emilia Nyman veti laulun niin hienosti ja sai esitykseensä ladattua kaiken sen ristiriitaisen tunteen, mitä laulu itse teoksessa pitää sisällään. Juuri näin pitää musikaalilauluja esittääkin! Bravo!
Emilia Nyman
Kuva: Helsingin Kaupunginteatteri, Areenan aarteet
Mirka Kleemola/Jani Forsberg/Imagenary Oy
Entä mitä voi enää sanoa tällaisen hehkutuksen jälkeen? No, muutkin esiintyjät tosiaan olivat hyviä ja taitavia, mutta Nyman sai kaiken muun tuntumaan vain "ihan kivalta". Todennäköisesti ilman Nymanin esitystä olisin hehkuttanut enemmän Antti Timosen ja Marika Westerlingin erittäin hauskaa "The Song That Goes Like This" -vetoa Monty Pythoneiden Spamalot-musikaalista sekä Tuukka Leppäsen rokkikukkoiluja hänen esittämissään kolmessa laulussa. Jo mainittujen näyttelijöiden lisäksi konsertin aloitti Pertti Koivulan kaksi laulua sekä nuoren Sara Wellingin laulut, jotka menivät oikein mukavasti, mutta jäivät ikävä kyllä vielä täysin muiden esiintyjien varjoon.

Kokonaisuudessaan konsertti painottui lähinnä Helsingin Kaupunginteatterissa 2000-luvulla esitetyistä musikaaleista poimittuihin kappaleisiin. Tämä on tietysti täysin ymmärrettävää, koska niissähän nämä näyttelijät ovat juuri esiintyneet. Biisilista kertoo mielenkiintoisella tavalla siitä, mitä HKT on viime vuosina esittänyt: Grease, Stand By Me, Hairspray, Evita, Wicked, Spring Awakening, Next To Normal, Maija Poppanen, Kaunotar ja Hirviö... Melko uusia musikaaleja, suuria kassahittejä Broadwaylta, valmiita konsepteja. Vaikka joku sanoisikin, että syksyllä ensi-iltaan tullut Viulunsoittaja katolla on nostalgiahumpuukia mummoille, ei HKT:n linjaa voi syyttää kovinkaan vanhanaikaiseksi - päinvastoin! Areenan aarteet -illassa oikeastaan vain Antti Timosen esittämä West Side Storyn "Maria" oli laulu Broadwayn kultakauden (1940-1960 -luvut) musikaaleista, ja West Side Storynkin HKT on esittänyt viimeksi 1990-luvulla. Koska itse olen Stephen Sondheim -faniuteni lisäksi kultakausi-fani, jäin oikeastaan salaa kaipaamaan muutamia Rogers & Hammerstein tai Lerner & Loewe -hittejä. Mutta ehkä niitä vanhoja nostalgialauluja täytyy meidän vanhanaikaisten kuunnella vain levyltä, tai matkustaa maakuntateattereihin katsomaan Sound of Musicia. Mutta Sondheimia voisi HKT:kin joskus tehdä - ottakaa oppia Turun kaupunginteatterista!

Tuukka Leppänen
Kuva: Helsingin Kaupunginteatteri, Areenan aarteet
Mirka Kleemola/Jani Forsberg/Imagenary Oy
Vielä kolme pientä asiaa tähän pitkän kertomuksen loppuun:

- Kiitos Antti Timoselle, että hän lauloi "En jaksa surra" -laulun Spring Awakening -musikaalista. Muistin kuinka hyvä teos se onkaan ja päädyin heti kuuntelemaan musikaalin alkuperäislevytystä.

- Miten voi olla, että Tuukka Leppänen ei ole vieläkään noussut suurempaan julkisuuteen? Leppäsellä on karismaa, seksikkyyttä, ulkonäköä ja laulutaitoa vaikka muille jakaa, ja hän käyttää sitä kaikkea juuri oikealla tavalla lavalla hyväkseen. Hiiteen mikkoleppilammet, samulivauramot ja muut - eikö Anna-lehteä tai telkkarin keskusteluohjelmia jo kiinnosta?

- Palkatkaa nyt hitto vie se Emilia Nyman johonkin hyvään päärooliin ja antakaa muidenkin nähdä, kuinka upea uusi musikaalitähti meillä Suomessa on!