Musikaalihistorian hienoin hermoromahdus

Vuonna 1959 ensi-iltansa saanut Gypsy-musikaali perustuu burleskitanssija Gypsy Rose Leen elämäkertaan ja vaikka musikaalin nimi on Gypsy, sen keskushahmo on oikeastaan tämän äiti Rose, hulluuteen asti määrätietoinen tiikeriäiti, joka yrittää tehdä lapsistaan Junesta ja Louisesta vaudeville- ja kabaree-tähtiä. Gypsyn käsikirjoituksen teki Arthur Laurents, musiikin Jule Styne ja laulujen sanoitukset Stephen Sondheim. Alkuperäisesityksen ohjasi koreografi-ohjaaja Jerome Robbins. (Laurents, Sondheim ja Robbins olivat muutamaa vuotta aiemmin tehneet yhdessä West Side Storyn.) Musikaalissa on monia hauskoja ja mieleenpainuvia kohtauksia ja lauluja, mutta niistä ehdottomasti hurjin ja tunnepitoisin on Rosen viimeinen laulu "Rose's Turn".

Kuva: Wikipedia

Gypsyn sanoittajana toiminut Stephen Sondheim kirjoittaa teoksessaan Finishing the Hat (ks. Blogin lähteet), miten ohjaaja Jerome Robbins oli alunperin suunnitellut "Rose's Turn" -laulun paikalle tanssikohtausta, ns. dream ballet -koreografiaa, Rosen kuvitelmaa/unta, jonka aikana hän olisi kohdannut kaikki elmänsä ihmiset. Sondheim itse ehdotti tanssin paikalle laulua, joka koostuisi musikaalissa aiemmin kuultujen musiikkinumeroiden pätkistä ja joka ajaisi saman asian viittaamalla eri laulupätkillä muihin henkilöihin ja aiempiin musikaalin tapahtumiin.

Gypsy-musikaalin äiti Rose on omistanut koko elämänsä tyttäriensä showbisnes-uran edistämiselle. Hän on käyttäytynyt määrätietoisesti ja toisten tunteista ja mielipiteistä välittämättä. Se on kuitenkin johtanut ensin nuoremman tyttären Junen karkaamiseen, Rosen miehen Herbien lähtemiseen ja lopulta vanhemman tyttären Louisen ja Rosen väliseen riitaan ja välirikkoon. "Rose's Turn" on kaikkensa menettäneen naisen tunteenpurkaus ja yritys selvittää itselleen kenen vuoksi hän kaiken työnsä teki. Sondheim on kuvaillut kohtausta sanoilla "a musical mad scene".

"Rose's Turn" on laulu, jonka aikana Rosen hahmossa tapahtuu käänne, ratkaiseva muutos ja avautuminen. Se on dramaturginen lakipiste, jota kohti kaikki edeltävät tapahtumat ovat kulkeneet ja se purkaa musikaalin dramaturgisen jännitteen Rosen tietynlaiseen huulluun hermoromahdukseen. Se on samalla malliesimerkki niin sanotusta "kello yhdentoista laulusta" ("11 o'clock number"), joka on useimmiten tähtinäyttelijän show'n pysäyttävä esitys toisen näytöksen lopussa, kuitenkin ennen varsinaista viimeistä kohtausta tai finaalia.

Sondheim kirjoittaa, miten ohjaaja Jerome Robbins oli myöntynyt idealle laulusta unibaletin sijasta ja ruvennut samantien suunnittelemaan koreografiaa laulua varten:

"Jerry clambered onto the stage and started to move back and forth across it like a stripper, but a clumsy one: like Rose doing a strip."

"Rose's Turn" on todella vaativa ja siksi juuri hyvin esitettynä huikean hieno. Parhaimmillaan laulu on yhdistelmä juuri edellä mainittua vaivaannuttavaa strippaamista, voimakasta katkeruutta, sydämensärkevää surua ja kaikista näistä muodostuvaa pientä hulluutta. Vaikka laulu ei ole musikaalin viimeinen kohtaus, on se ehdottomasti musikaalin finaali ja draamallisesti tärkein kohta. Se on myös monille keski-ikäisille tai sitä vanhemmille musikaalinäyttelijättärille vaativa taidonnäyte, josta useimmat haluavat tehdä oman versionsa. (Vähän samaan tapaan kuin vaikkapa Companyn "Ladies Who Luch", A Little Night Musicin "Send in the Clowns" tai Sunset Boulevardin "As If We Never Say Goodbye".)

Olen koonnut tähän viisi erilaista versiota "Rose's Turn" -laulusta eri vuosikymmeniltä. Tähän joukkoon olisi voinut liittää myös Angela Lansburyn, joka oli  vuoden 1974 Gypsyn uusintaversion tähti, mutta hänen esityksestään ei ole youtubessa kuin pieni videopätkä, sen voi täältä. Alla olevia videoita yhdistää paitsi laulu, myös se että jokaisessa heitetään jossain vaiheessa takki pois päältä - tarkkailkaa, missä kohdassa!

Ethel Mermanin alkuperäisesitys ja -levytys vuodelta 1959 on varmasti se, johon kaikkia muita verrataan. Itse olen kuunnellut tämän version niin monta kertaa, etten osaa sanoa tästä mitään erikoista, muuta kuin että mielestäni tämä tietenkin tavoittaa laulun kaikki sävyt upeasti. Hyvän näyttelijän tunteet, painotukset ja pienetkin vivahteet tulevat esille pelkällä ääniraidalla, vaikka tietysti olisi ollut upeaa nähdä tästä kuvamateriaaliakin.



Rosalind Russell esitti ensimmäisen Gypsy-elokuvan Rosea vuonna 1962. Hänen versionsa laulusta on melko hillitty, pidättyväinen ja enemmän surullinen kuin katkera ja vihainen. Vaivaannuttavat strippaukset tulevat tässä hienosti esille ja kuvittelen, että ne ovat melko hyvin Robbinsin alkuperäistä ajatusta vastaavat. Russellin ääni ei muuten ollut tarpeeksi matala kaikkiin lauluihin, joten tässäkin kappaleessa hänen omaan lauluunsa on miksattu yhteen kontra-altto Lisa Kirkin laulua (lähde Wikipedia). Lauludubbauksesta olen kirjoittanut aiemmin täällä. Videolla näkyy myös musikaalin viimeinen kohtaus, Rosen ja Louisen sovinto.



Bette Midler teki Gypsysta TV-elokuvan vuonna 1993 ja seuraava video on hänen versionsa laulusta. Tässä on ikään kuin kaikki palaset ihan kohdallaan ja Midler on toki taitava, mutta minua tämä ei kosketa samalla lailla kuin jotkut muut versiot. Esityksessä on ulkokohtaisuuden ja teennäisyyden tuntua, ehkä Midler on liian "siisti" ja kasassa, eikä tarpeeksi vereslihalla minun makuuni.



Paremmin elokuvaohjaajana ja Kate Winsletin miehenä tunnettu Sam Mendes valitsi vuonna 2003 Broadwaylle ohjaamansa Gypsyn päärooliin Bernadette Petersin, joka ei monien mielestä sopinut mielikuvaan Rosesta. Video on Tony Awardsien esiintymisestä, joten sitä edeltää Petersin oma mielenkiintoinen tulkinta Rosen hahmosta ja kyseisestä kohtauksesta. Petersin "huono strippaaminen" on aivan mainiota ja silti katkeruus, pettymys ja suru tulevat hienosti esille tulkinnassa.



Patti LuPone esitti Rosea Broadwaylla vuonna 2008. LuPone vie Rosen vihan ja hulluuden näistä esimerkeistä kaikista pisimmälle. Tämä esitys on täynnä katkeruutta ja suuttumusta ja vaikka joku voisi huomauttaa, että esityksestä puuttuu sävyjä, niin LuPonen esityksen voimakkuus voittaa ainakin minut puolelleen. Video on jonkun salaa esityksessä kuvaama ja epätarkka, mutta tunnelma välittyy täysin. Näyttää myös siltä, että LuPone on näistä Rosen esittäjistä ainoa, joka jättää strippaamisen tekemättä ja siten juuri fokusoi laulun koko voiman synkkiin tunteisiin ja Rosen hermoromahdukseen. Toisissa versioissa laulun alussa yleisöä voi vielä naurattaa, mutta LuPone ei jäätävyydessään ja hurjuudessaan jätä tilaa hymyille. Kaikista näistä videoista tämä on minun oma suosikkini, vaikka tästä puuttuukin juuri se strippaus-eleiden ja Rosen "esiintymisen" tuoma variaatio ja laulun kerroksellisuus. Mutta tunnetta tässä on enemmän kuin tarpeeksi.



Viimeiseksi haluan viedä ajatuksenne vielä Suomeen. Gypsy-musikaalia on esitetty Suomessa ammattiteatterissa vain kerran: se sai ensi-iltansa Helsingin Kaupunginteatterissa vuonna 1992 nimellä Rose ja nimiosassa oli Ritva Valkama. Näiden edellä nähtyjen esitysten jälkeen voimmekin nyt kuvitella itsemme 90-luvun alun Helsinkiin ja eläytyä Ritva Valkaman vetoon "Rose's Turn" -laulusta. Internetin ihmeellisistä kätköistä tätä esitystä ei tietenkään löydy, mutta pelkästään ajatus Valkamasta esittämässä laulua voisi olla hyvinkin Teatterimuseon arkistoon suuntaavan retken arvoinen juttu.