Viihdyttävää paatosta - fiiliksiä Les Mis -elokuvasta

Musikaalipiireissä vuoden odotetuin elokuva on varmasti ollut megamusikaali Les Misérablesin valkokangasversio. Claude-Michael Schönbergin säveltämä ja Alain Boublilin alunperin ranskaksi kirjoittama teos on yksi maailman eniten esitetyistä musikaaleista (katso vaikka Wikipediasta). Victor Hugon romaaniin perustuva musikaali sai ensimmäisen ensi-iltansa Pariisissa vuonna 1980, ja Andrew Lloyd Webberinkin musikaalien apukätilönä ollut tuottaja Cameron Mackintosh toimitti englanninkielisen Les Misérables -version Lontoon ensi-iltaan vuonna 1985. Lontoosta musikaalin voittokulku jatkui Broadwaylle ja ympäri maailmaa, mutta on huomattava, että Suomessa esitettiin ensimmäinen Les Mis -versio jo ennen Lontoota: Schönbergin ja Boublilin Kurjat sai ensi-iltansa Tampereen Teatterissa vuonna 1984 (katso vaikka Ilona-tietokannasta).

Näin uuden Les Misérables -elokuvan viime viikonloppuna ja se tietenkin herätti ajatuksia ja tunteita. Les Misérables ei ole minun suosikkimusikaalejani, kuten ei moni muukaan läpilaulettu musikaali. Olen nähnyt sen lavalla itseasiassa vain kerran, Helsingin Kaupunginteatterissa vuonna 1999, jolloin Jean Valjeanina lauloi muun muassa Veeti Kallio (lisätietoja produktiosta täältä). En muista kyseisestä esityksestä paljonkaan, lähinnä sen, että se oli vaikuttava, mutta ei herättänyt minussa palavaa intohimoa kyseistä musikaalia kohtaan. On kuitenkin tunnustettava, että miljoonat ihmiset eivät voi olla väärässä, vaan tässä musikaalissa on jotain sellaista samanlaista lumovoimaa, joka pitää muutkin megamusikaalit (katso tarkempi määritelmä vaikka Sanastosta) kaikkien aikojen katsojatilastojen kärjessä. Hugh Jackmanin, Russel Crowen ja Anne Hathawayn tähdittämän uusi elokuva on komeaa katsottavaa ja kuultavaa, ja varmasti lunastaa monen Les Mis -fanin odotukset - ja toivottavasti avaa samalla musikaalien maailman muutamalle uudelle kiinnostuneelle.

Koska Les Misérables -elokuvaa analysoivia kritiikkejä ja kirjoituksia löytää netistä vaikka kuinka, keskityn nyt täysin subjektiivisiin huomioihin ja ajatuksiin, enkä yritä tehdä kovin asiallista kokonaisluonnehdintaa elokuvasta. Päällimmäiseksi elokuvan jälkeen mielessäni oli seuraavat asiat: näyttelijäsuoritukset yllättivät positiivisesti, Jukka Virtasen ja Kristiina Drewsin suomennoksen käyttäminen tekstityksenä oli aivan järjetöntä, naisten osuus musikaalissa on suututtavan, naurettavan pieni ja ei jeesus millainen korvamato tämä musikaali onkaan.

Elokuvan juliste

Tiesin jo entuudestaan Jean Valjeania näytelleen Hugh Jackmanin täyttävän erinomaisesti tällaisen megamusikaalin pääosatähden suuret saappaat. Jackmanin musikaalitähteyden ja Hollywood-toimintasankariuden yhdistelmä sopii todella hyvin ison kaliiberin musikaalielokuvaan. (Jackmanista voi lukea lisää täältä.) Fantinea esittäneen Anne Hathawayn ja Cosettea esittäneen Amanda Seyfriedin tiesin myös entuudestaan hyviksi laulajiksi, mutta suurin positiivinen yllätys oli ehdottomasti aina yhtä jäyhä, mutta silti kohtuullisen komea Russel Crowe. Crowe ei ollutkaan aivan laulutaidoton ja hän sopi mielestäni ihmeen hyvin tiukan Javertin hahmoon. Hieno juttu! Eddie Redmaynen Marius ja Samantha Marksin Éponine olivat mielestäni aivan hyviä ja kelvollisia, mutta eivät mitenkään erikoisen mieleenpainuvia. Erikoispisteet ja papukaijamerkki tietysti lapsinäyttelijälle: Daniel Huttelstone teki Gavrochesta todella mainion tyypin. Ja tietysti Helena Bonham Carter ja Sacha Baron Cohen Thénadierin pariskuntana! Mutta niille, jotka tietävät em. näyttelijät entuudestaan, ei ole mikään yllätys, että he varastivat shown kaikissa omissa kohtauksissaan.

Eräs mahtava asia Suomessa on se, että elokuvia ja tv-ohjelmia ei jälkiäänitetä, vaan ne tekstitetään. Mutta nyt Les Misérables -leffan jakelija / Finnkino tekivät todella typerän ratkaisun tämän elokuvan tekstitysten suhteen. Eikä ole muuten ensimmäinen kerta elokuvamusikaalien kohdalla. Elokuvayleisölle ei missään tapauksessa pidä tarjota teatteria varten tehtyä laulettavaa tekstitystä, kun kyseessä ei ole karaokenäytös! Siiri on kirjoittanut asiasta hyvän tekstin omassa blogissaan ja allekirjoitan hänen ajatuksensa täysin. (Siiri tietää sitä paitsi Les Misistä paljon enemmän kuin minä, joten kiinnostuneet lukekaa hänen blogiaan.) Musikaalielokuvissa, ihan niinkuin muissakin elokuvissa, katsojan on tärkeintä ymmärtää mistä puhutaan ja musikaaleissa laulujen tekstit ovat sisällön ymmärtämisen kannalta aivan rinnastettavissa dialogiin - ne täytyy ymmärtää oikein, jotta pystyy seuraamaan juonta ja saamaan teoksesta kokonaiselämyksen. Elokuvan katsoja ei tarvitse riimejä, pois ne tekstityksistä ja suorat suomennokset tilalle! Heti! (Toinen typerä tapa on jättää laulut kokonaan suomentamatta, kuten joskus musikaalielokuvien tv-esityksissä tai dvd:llä näkee. Ei näin!)

Ja nyt siihen feministiseen närkästykseen: onko nykypäivänä naisen pakko sietää tällaisia musikaaleja/elokuvia/viihdetuotteita, joissa naisroolit on kutistettu minimiin ja ovat alisteisia miesten toiminnalle? En ole lukenut Hugon alkuperäistä romaania, mutta huolimatta sen historiallisesta kirjoitusajankohdasta uskon, että Fantinen, Cosetten ja Époninen hahmot ovat tätä elokuvaa huomattavasti moniulotteisempia. Näillä naishahmoilla ei ole muuta tehtävää kuin laulaa yksi tai kaksi laulua per nainen, olla muuten kohtuullisen hiljaa ja sen lisäksi vähän seurata miehiä, jotka puuhaavat muun muassa vallankumousta. Fantine on olosuhteiden uhri ja kuolee keuhkotautiin. Cosette seuraa ystävällistä vierasta miestä (kasvatti-isäänsä) kyseenalaistamatta mitään ja rakastuu ensisilmäyksellä mieheen, jonka kanssa ei koskaan edes pääse puhumaan. Époninelle pisteet siitä, että hän toimii edes vähän itse: pukeutuu mieheksi ja lähtee mukaan vallankumoukseen.

Yhyy, minulla ei ole mitään järkevää näyteltävää, paitsi yksi hieno biisi,
mutta kaikki ovat nähneet senkin jo Youtubessa ennen elokuvan ensi-iltaa.

Olinko kyynisellä asenteella liikkeellä vai miksei tämä heikkojen romanttisten naisten kuva nyt yhtään liikuta minua? Elokuvaa oli mennyt jo hyvä tovi, ja olin yrittänyt työntää feministisen närkästykseni taka-alalle, mutta sitten tuli kohtaus, jossa Valjean uskoutuu menneisyydestään Mariukselle, muttei Cosettelle, joka on kuitenkin hänelle kuin oma tytär ja jopa pyytänyt kasvatti-isäänsä kertomaan juuri näistä asioista. Miehet pitävät aina vaan yhtä ja jättävät naiset kaiken ulkopuolelle! Raivostuttavaa! Nyt toivoisin naispuolisilta Les Mis -faneilta tähän kommenttia: eikö teitä haittaa musikaalissa naisroolien heikkous ja statistiasema, vai jäivätkö hahmot jotenkin enemmän statisteiksi tässä elokuvassa kuin näyttämöversiossa? Kertokaa oma näkemyksenne ja perustelkaa minut kumoon!

Summa summarum: Les Mis on kaikesta huolimatta oikein hieno, näyttävä ja vaikuttava uusi musikaalielokuva. Henkilökohtaisesti minulle siitä teki hassun sen paatoksellisuus ja tähän musikaaliin ilmeisesti kiinteästi kuuluva itsensä (liian) vakavasti ottaminen. Oli tietysti vähän noloa, että niissä kohdissa, joissa olisi pitänyt kaivaa nenäliinaa esille, minua lähinnä nauratti. Mutta itse olenkin enemmän mustan huumorin ja jopa liialliseen itseironiaan taipuvaisten Sondheim-juttujen fani.

Mutta kyllä megamusikaali on aina sitä itseään: laulut iskevät kuin tuhat volttia ja jäävät soimaan päähän päiviksi eteenpäin. Suosittelen elokuvaa lämpimästi kaikille, jotka tykkäävät musikaaleista, mutta niille, jotka eivät musikaaleista välitä, varoitan tiukasti, älkää turhaan kiduttako itseänne lähes kolmea tuntia.

Tässä vielä traileri ja ihanan Anne Hathawayn kyynelöihtemistä: