torstai 13. maaliskuuta 2014

Vakavasti otettavaa viihdettä

Esittävien taiteiden aikakauslehti Teatteri & Tanssi + Sirkus paneutui vuoden ensimmäisessä numerossaan (1/2014) ihailtavan monipuolisesti musikaalien maailmaan. Genreä käsiteltiin sekä varsinaisissa jutuissa että Annukka Ruuskasen ja Minna Tawastin pääkirjoituksessa "Musikaalien paradoksit". Sekä pääkirjoituksen että Ruuskasen "Moraliteettien karnevaalit" -jutun perusteella musikaalitutkija ja -fani jäi kuitenkin hämilleen: miksi minusta tuntuu, että teatterin ammattikentällä ihmisten on todella hankala suhtautua musikaaleihin? Ainakin puheen tasolla musikaalit halutaan ottaa vakavasti ja niitä halutaan arvioida kuten muutakin teatteria, mutta sivulauseessa niitä kutsutaan "viihdemusikaaleiksi" sekä ajastaan jääneiksi reliikeiksi, mitkä molemmat sisältävät selvän arvolatauksen.

Annukka Ruuskasen kirjoitus "Moraliteettien karnevaalit" on oikeastaan viiden eri musikaalikritiikin yhdistelmä ja niiden pohjalta tehty analyysi suomalaisen musikaalikentän tilasta. Ruuskanen päätyy siihen, että Suomessa on koko joukko osaavia tekijöitä, mutta esitykset ontuvat ohjauksellisesti ja kokonaisnäkemys puuttuu. Ruuskanen kirjoittaa: "Vaikuttaa siltä, että musikaaleja ei koeta tulkinallisesti yhtä merkittäviksi kuin puhenäytelmiä. Ajattelevatko ohjaajat, että tärkeintä on vain se, miten komealta esitys näyttää ja kuulostaa?". Uskon, että ensimmäinen lause on ihan totta, toisesta en ole ihan varma. Gimmick on omassa blogissaan jo kirjoittanut (suomalaisesta) musikaaliohjauksesta, joten en puutu siihen tässä tekstissä. Olen kuitenkin pohtinut sitä, miksi musikaaleja ei koeta tulkinnallisesti yhtä merkittäviksi kuin puhenäytelmiä - miksi niihin ei ehkä suhtauduta niin vakavasti, miksi niistä puhutaan ja kirjoitetaan jotenkin alempiarvoisena - viihteenä?

Kuten kaikki tämän blogin lukijat tietävät, musikaaligenre on hyvin vahva genre. Vahva siis siinä mielessä, että sillä on selkeät ominaispiirteensä ja tunnistettava tyylinsä. Olen usein sanonut, että niiden jotka eivät tykkää musikaaleista, ei kannata mennä katsomaan musikaaleja. Kuten monien muidenkin teatteri/elokuva/kirjallisuus/taide-genrejen kohdalla tyylilajin tuntemisesta on apua taideteoksen vastaanottamisessa. Musikaalikentän tyylikirjo on toki todella laaja, mutta teoksia yhdistää tietyt perustekijät: musiikin, tanssin ja replikoinnin vuorottelu, joka nostaa esityksen pois realismin rajoista.

Millie Taylor nostaa teoksessaan "Musical Theatre, Realism and Entertainment" (Ashgate 2012) hyvin esille sen seikan, että musikaalin lajityypillisten piirteiden lisäksi niitä määrittää myös katsojien reagointitapa ja siihen liittyvä musikaalien tehtävä. Taylorin mukaan musikaaleihin reagoidaan tunteella ja niiden merkitys on aina ollut niiden kyvyssä tuottaa katsojalleen nautintoa tai mielihyvää (pleasure). Musikaalit ovat epärealistisia (ihmiset eivät oikeassa elämässä puhkea lauluun kesken keskustelujensa), jolloin on luontevaa, että katsomiskokemus lähtee liikkeelle heittäytymisestä ja eläytymisestä, tunteesta ja mielihyvästä, ja on siis siinä mielessä aina "epä-älyllinen".

Teatteri & Tanssi + Sirkus -lehdessä Annukka Ruuskanen mielestäni asettaa itsensä juuri tähän katsojapositioon artikkelinsa alussa kirjoittamalla: "Olin valmis ottamaan suuret tarinat vastaan, nauttimaan taituruudesta ja eläytymään. Miten kävi?". Tekstin kuluessa käy ilmi, että Ruuskanen kuitenkin analysoi teoksia älyllisistä ja analyyttisistä lähtökohdista, koska mikään muu kuin Tampereen Teatterin Les Misérables -musikaali ei ole saanut hänessä aikaan tunnetason eläytymistä ja heittäytymistä. Suomessa on taitavia tekijöitä, mutta se ei Ruuskasen mukaan riitä, koska tarvitaan myös ohjauksellista näkemystä. En kuitenkaan ole varma, onko tämä selitys sille, miksi muut esitykset eivät ole saaneet häntä reagoimaan niihin tunteella.

Ruuskasen kokemus ja arviot näkemistään esityksistä ovat hyvin perustellut. Mutta miksi Ruuskanen viittaa näkemiinsä musikaaleihin mielummin sanalla viihdemusikaali kuin pelkkä musikaali? Ruuskanen kirjoittaa: "Näkemäni esitykset lukeutuvat niin sanottuun viihdemusikaalien sarjaan, ja niiden maailmaan pitäisi ainakin jollain tasolla pystyä samastumaan". En ymmärrä Ruuskasen termiä "viihdemusikaalien sarja": jos nämä vakavista aiheista kertovat suuret ja keskenään erilaiste tarinat ovat viihdemusikaaleja, niin mitkä ovat tavallisia musikaaleja - ilman etuliitettä? Viihde-sana on aina ollut vastinparina sanalle taide ja niiden keskinäinen arvojärjestys on selkeä: viihde on jotenkin alempaa kuin taide, kevyempää, helpompaa, kansanomaisempaa, "matalampaa" kuin "korkea" taide. Viihteen tarkoitus on "viihdyttää" eli herättää tunteita ja tuottaa mielihyvää kokijalleen. Mutta muistatteko, musikaaleille voidaan nimetä nuo samat tehtävät! Olen aina ollut itse sitä mieltä, että musikaalit ovat lähtökohtaisesti teattereiden viihdettä, eikä siinä pitäisi olla mitään pahaa. Ja kuten on huomattu, laadukkaan viihteen tekeminen on vaikeaa, ja toisaalta jo valmiiksi nihkeästä katsojasta on vielä vaikeampi saada irti eläytyvää tunnereaktiota.

Mikä minua sitten tässä "viihdemusikaali"-puheessa rupesi häiritsemään? Olettaako Ruuskanen, että näiden näkemiensä "viihdemusikaalien" lisäksi on jotain ei-samastuttavia ja älyllisesti haastavia (ehkä jopa realistisia!) "musikaaleja", joita Suomessa ei kuitenkaan ymmärretä esittää? Ruuskasen ja Minna Tawastin dialogimuotoisessa pääkirjoituksessa puhutaan siitä, miten suuret talot ovat tehneet musikaaleja taloudellisella interssillä kattaakseen niillä kokeellisten riskituotantojen kustannuksia. Toisaalta musikaalitkaan eivät ole enää varmoja taloudellisia voittoja ja Tawast esittää kysymyksen, entä jos yleisö kyllästyy "riskittömään musikaalivirtaan". Kirjoittajat myös arvioivat, että musikaaleissa yritetään peittää vakavat aiheet "sulavaan ja kimaltelevaan pakettiin", niin ettei katsojaa häiritsisi. Ihan kuin se olisi joku syytös, että musikaalit ovat sulavia ja kimaltelevia? Eivätkä tarpeeksi vakavia? Millaisia musikaalien sitten pitäis olla, jos ne eivät saa olla oman genrensä edustajia? Musikaalit ovat musikaaleja! Eivätkä ne yritä ollakaan mitään muuta kuin musikaaleja: ihania, koskettavia, tunteita herättäviä ja välillä naurettavan pateettisiakin oman tyylilajinsa multipaketteja.

Monet ihmiset pitävän musikaaleista juuri siksi mitä ne itsessään ovat. Katsojat eivät tule musikaaleihin välttämättä hakemaan uusia ajatuksia tai kriittistä yhteiskunnallista pohdintaa, vaan he tulevat hakemaan mielihyvää. Ja uskon että useimmiten he saavat musikaaleista juuri sen, mitä hakevatkin: tunne-elämyksiä ja nautintoa, liikutuksen ja hyvän mielen. Ja sen kokemuksen, miten musiikin, laulun, näyttelemisen ja tanssin yhdistetty taituruus koskettavat sydäntä ja sielua ainutlaatuisella tavalla. Vaikka Suomessa tehtäisiin edelleenkin nykyiseen tahtiin musikaaleja, niin täällä silti riittää vaikka kuinka paljon tekijöitä, jotka tekevät taiteellisesti kunnianhimoista, riivaavaa, älyllisesti haastavaa, yhteiskunnallisesti järisyttävää ja kaikin puolin tärkeää ja taitavaa puheteatteria.

Ruuskanen ja Tawast päättävät kirjoituksensa ajatukseen, että musikaalimuoto on jumiutunut paikalleen ja menneisyyteen rahan ja copyrightin vangiksi. Minusta musikaalit Suomessa jumiutuvat juuri tämän alentuvan "viihdemusikaali" -leiman alle: niistä puhutaan lähtökohtaisesti jo taiteellisesti vähempiarvoisina ja "taloudellisina tuotteina", ja niitä arvioidaan ehkä liikaa älyllisillä mittareilla tunne- ja mielihyvämittareiden sijaan. Musikaaleista Suomessa ja suomalaisesta musikaalista tulee ja pitää keskustella ja olen iloinen, että Teatteri & Tanssi + Sirkus on avannut keskustelun. Jatketaan sitä yhdessä, blogeissa, lehdissä, teattereiden takahuoneissa, auloissa, johtoportaissa tai ihan missä vaan!


P.S. Tähän loppuun linkkaan videon eräästä musikaalista, joka on tunteellista ja koskettavaa viihdettä ja silti "älyllinen, vakava ja ajatuksia herättävä". Laulu kertoo siitä, miltä miehestä tuntuu, kun sen paras ystävä ja työtoveri rupeaa menestymään itsekseen ja ajautuu yhä kauemmas toveruudesta - ja musikaalibisneksessä! "Franklin Shepard Inc." Stephen Sondheimin musikaalista Merrily We Roll Along. Tää on vaan tosi hyvä.

)

4 kommenttia:

  1. Olen siitä outo tapaus, että haen musikaaleista nimenomaan älyllisiä virikkeitä - ja löydän niitä! Toki toiset tarinat ovat kevyempiä ja enemmän tunteilla pelaavia kuin toiset, mutta musikaaleihin mahtuu valtavasti erilaisia teoksia ja koko genren leimaaminen epä-älylliseksi hötöksi, viihteeksi, tuntuu epäreilulta. Michael Kunze on muistaakseni todennut, että koko musikaali-sanaa ei edes kannattaisi käyttää, koska genren sisälle mahtuu niin erilaisia teoksia. High School Musical eroaa aika lailla vaikkapa Sondheimista tai ranskalaisista musikaaleista, ja Next to Normalin tapaiset teokset menevät hyvin eri laitaan kuin Cats. Aivan samoin puhenäytelmiin mahtuu kaikkea antiikin ajoista moderniin ja tragediasta slapstick-komediaan. Lehden avaus aiheesta oli kaunis ajatus, mutta lisää tunnutaan tarvitsevan vielä asennekasvatusta ammattipiireissäkin.

    Olen nähnyt Suomessa musikaaliohjauksia, joissa minusta on aliarvioitu niin katsojaa, näyttelijöitä kuin koko teostakin ja luotettu liikaa siihen, että näyttelijöiden ei tarvitse näytellä vaan riittää, että he laulavat roolinsa hyvin läpi. Gimmick on tainnut hyvin avautua myös tästä aiheesta.

    Kiitos muuten kirjavinkistä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, oot ihan oikeessa siinä, että genreen mahtuu valtavasti erilaisia teoksia ja tottakai osaan teoksia suhtautuu "älyllisemmin" kuin toisiin. Ja erityisesti jotkut katsojat (ja musikaalientusiastit) suhtautuvat musikaaleihin toisella tavalla kuin ns. "tavallinen yleisö". ;) Yritin tässä tekstissä hakea jotenkin sitä, miten musikaaleihin on kuitenkin tapana reagoida mun mielestä enemmän fiilistellen, liikuttuen ja vaikkapa fanittaen kuin perinteiseen puheteatteriin. Ja se tunnepohjainen suhtautuminen vie niitä perinteisellä taide-viihde-akselilla sinne viihteen suuntaan. Ja se taas toisten mielestä tekee musikaaleista alempiarvoista. (Feministinen sivujuonne: vähän samalla tavalla kuin maailmassa yleisemmin naisten tunneperäiset ja "epäloogiset" reaktiot vähätellään usein vähempiarvoisiksi kuin miesten "loogiset" ja "järkiperäiset" reaktiotavat...)

      Mutta niin, minä jos kuka - "Kaisa <3 Vaikea Sondheim" - tiedän, että musikaalit on erilaisia ja toiset vähemmän "viihteellisiä" kuin toiset, ja siksi Kunzen ajatus musikaali-sanan hylkäämisestä on ihan perusteltu.

      Poista
    2. Joo, tajusin pointtisi, ilmaisin itseäni vähän huonosti. :-) Sondheim on aika kaukana stereotyyppisestä viihdekäsityksestä. Olen enemmän järki-ihminen, ja usein tuntuu että pelkkiin tunnemyrskyihin tähtäävät tekijät aliarvioivat katsojia ja jättävät aivot täysin narikkaan, vaikka esimerkiksi jonkinlainen koherentti juoni tuskin pilaisi hyvää viihdettä. Kai se on pohjimmiltaan laiskuutta, mutta sellaiset musikaalitkaan harvoin menestyvät ellei niissä ole jotakin muuta poikkeuksellisen kiehtovaa. Järkeä ja tunteita ei lopulta voi kovin hyvin erotella toisistaan.

      Sekin on aika jännää, miten toisaalta arvoja ravistelevat, yhteiskunnalliset ja tunnekrapulan aikaansaavat puhenäytelmät ja romaanit ovat usein korkealle arvostettuja. Tuntuu, että musikaaleissa ei jotenkin haluta tai osata nähdä sitä samaa ravistelevuutta, vaikka olen muutamien esitysten jälkeen tuntenut itseni kuin henkisessä punttisalirääkissä käyneeksi. Esimerkiksi Les Mis on pohjimmiltaan todella synkkä ja traaginen kuvaus yhteiskunnasta, mutta tuntuu että monesti siinä vain keskitytään nätteihin sävelmiin. Juonessa kyllä on pari elefantin mentävää aukkoa, mutta perusajatus ei eroa sosiaalisesti vaikuttamaan pyrkivistä, vakavasti otetuista puhenäytelmistä. Ikään kuin musiikin läsnäolo ja lyriikkamuotoinen ilmaisu automaattisesti keventäisivät vakavia aiheita, vaikka etenkin musiikki usein jopa syventää niitä. Mikään ei saa minussa liikkeelle samanlaista ahdistusta yhteiskunnan järjestelmien epäreiluudesta ja raadollisuudesta kuin muutama biisi Chessistä, kun taas Mozart! aiheuttaa yleisangstin siitä, kuinka pieleen ihmiset voivat toisensa ymmärtää ja mitä inhimillisiä tragedioita siitä voi seurata.

      Poista
  2. Kuten Laura yllä totesi, musikaalikirjallisuushan on täynnä traagisia kohtaloita, ihmiskunnan vääryyttä ja yhteiskunnan kritisoimista. Mutta - kuten alan lehdessä kirjoitettiin - se peitetään siihen sulavaan ja kimaltavaan pakettiin. Siis tanssiin ja lauluun? Sillä kaikkihan me tiedämme, että tanssien ja laulaen voi ilmaista vain positiivisia hötötunteita. Vai mitä?

    Näin musikaalia ja viihdettä kritisoivat taiteilijat ja kriitikot tuntuvat oikeasti ajattelevan. Jos ihminen lavalla tanssii ja laulaa, häntä ei vain voi ottaa vakavasti. Ei ole arvokasta se, ei todellista, eihän ihminen niin käyttäydy. Ei sitä voi siis arvostaa. - No ei ihmiset myöskään revi tyhjiä A4-papereita slow motionissa, kaatele hiekkaa ämpäristä toiseen, puhu vieruskaverille huutaen ja räkä valuen tai kaatuile holtittomasti julkisissa tiloissa. Mutta tämänkaltaista taidetta kyllä arvostetaan. Ei ne puhenäytelmien tarinat kuulkaa ole yhtään sen kirkasotsaisempia kuin monissa musikaaleissa.

    En ymmärrä, miksi kaikki vääryyttä kärsivät ihmiskohtalot pitäisi tuolla tavalla oksentaa katsojan päälle? Eikö ole paljon tehokkaampaa joskus huijata kevyellä ulkokuorella ja saattaa katsoja äkkiarvaamatta suurelle tunnepitoiselle matkalle pohtimaan elämän syviä syövereitä? Minusta se jos mikä on ihanan ilkeää! Sillä kyllähän me kaikki tiedetään, ettei vihaisesti huutaminen ole se ainoa (eikä myöskään yleensä se tehokkain) keino saada lapsia tottelemaan.

    VastaaPoista