tag:blogger.com,1999:blog-3425595932161583620.post2513525607396096280..comments2023-09-23T10:42:28.859+03:00Comments on Being Alive: Vakavasti otettavaa viihdettäKaisahttp://www.blogger.com/profile/08739797584866103979noreply@blogger.comBlogger5125tag:blogger.com,1999:blog-3425595932161583620.post-52400687606896001922019-08-05T19:33:35.161+03:002019-08-05T19:33:35.161+03:00Kiva postaus ja todella kauniit kuvat! :)Kiva postaus ja todella kauniit kuvat! :)Petrahttp://lainaa-ilman-luottotietoja.eunoreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-3425595932161583620.post-16815785836613447922014-03-13T22:56:54.734+02:002014-03-13T22:56:54.734+02:00Joo, tajusin pointtisi, ilmaisin itseäni vähän huo...Joo, tajusin pointtisi, ilmaisin itseäni vähän huonosti. :-) Sondheim on aika kaukana stereotyyppisestä viihdekäsityksestä. Olen enemmän järki-ihminen, ja usein tuntuu että pelkkiin tunnemyrskyihin tähtäävät tekijät aliarvioivat katsojia ja jättävät aivot täysin narikkaan, vaikka esimerkiksi jonkinlainen koherentti juoni tuskin pilaisi hyvää viihdettä. Kai se on pohjimmiltaan laiskuutta, mutta sellaiset musikaalitkaan harvoin menestyvät ellei niissä ole jotakin muuta poikkeuksellisen kiehtovaa. Järkeä ja tunteita ei lopulta voi kovin hyvin erotella toisistaan.<br /><br />Sekin on aika jännää, miten toisaalta arvoja ravistelevat, yhteiskunnalliset ja tunnekrapulan aikaansaavat puhenäytelmät ja romaanit ovat usein korkealle arvostettuja. Tuntuu, että musikaaleissa ei jotenkin haluta tai osata nähdä sitä samaa ravistelevuutta, vaikka olen muutamien esitysten jälkeen tuntenut itseni kuin henkisessä punttisalirääkissä käyneeksi. Esimerkiksi Les Mis on pohjimmiltaan todella synkkä ja traaginen kuvaus yhteiskunnasta, mutta tuntuu että monesti siinä vain keskitytään nätteihin sävelmiin. Juonessa kyllä on pari elefantin mentävää aukkoa, mutta perusajatus ei eroa sosiaalisesti vaikuttamaan pyrkivistä, vakavasti otetuista puhenäytelmistä. Ikään kuin musiikin läsnäolo ja lyriikkamuotoinen ilmaisu automaattisesti keventäisivät vakavia aiheita, vaikka etenkin musiikki usein jopa syventää niitä. Mikään ei saa minussa liikkeelle samanlaista ahdistusta yhteiskunnan järjestelmien epäreiluudesta ja raadollisuudesta kuin muutama biisi Chessistä, kun taas Mozart! aiheuttaa yleisangstin siitä, kuinka pieleen ihmiset voivat toisensa ymmärtää ja mitä inhimillisiä tragedioita siitä voi seurata.Laurahttps://www.blogger.com/profile/04075708067551174017noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-3425595932161583620.post-12881771113248993132014-03-13T22:52:19.816+02:002014-03-13T22:52:19.816+02:00Kuten Laura yllä totesi, musikaalikirjallisuushan ...Kuten Laura yllä totesi, musikaalikirjallisuushan on täynnä traagisia kohtaloita, ihmiskunnan vääryyttä ja yhteiskunnan kritisoimista. Mutta - kuten alan lehdessä kirjoitettiin - se peitetään siihen sulavaan ja kimaltavaan pakettiin. Siis tanssiin ja lauluun? Sillä kaikkihan me tiedämme, että tanssien ja laulaen voi ilmaista vain positiivisia hötötunteita. Vai mitä?<br /><br />Näin musikaalia ja viihdettä kritisoivat taiteilijat ja kriitikot tuntuvat oikeasti ajattelevan. Jos ihminen lavalla tanssii ja laulaa, häntä ei vain voi ottaa vakavasti. Ei ole arvokasta se, ei todellista, eihän ihminen niin käyttäydy. Ei sitä voi siis arvostaa. - No ei ihmiset myöskään revi tyhjiä A4-papereita slow motionissa, kaatele hiekkaa ämpäristä toiseen, puhu vieruskaverille huutaen ja räkä valuen tai kaatuile holtittomasti julkisissa tiloissa. Mutta tämänkaltaista taidetta kyllä arvostetaan. Ei ne puhenäytelmien tarinat kuulkaa ole yhtään sen kirkasotsaisempia kuin monissa musikaaleissa.<br /><br />En ymmärrä, miksi kaikki vääryyttä kärsivät ihmiskohtalot pitäisi tuolla tavalla oksentaa katsojan päälle? Eikö ole paljon tehokkaampaa joskus huijata kevyellä ulkokuorella ja saattaa katsoja äkkiarvaamatta suurelle tunnepitoiselle matkalle pohtimaan elämän syviä syövereitä? Minusta se jos mikä on ihanan ilkeää! Sillä kyllähän me kaikki tiedetään, ettei vihaisesti huutaminen ole se ainoa (eikä myöskään yleensä se tehokkain) keino saada lapsia tottelemaan.Gimmickhttps://www.blogger.com/profile/10519274532676520822noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-3425595932161583620.post-54304801246179916702014-03-13T22:03:17.187+02:002014-03-13T22:03:17.187+02:00Jep, oot ihan oikeessa siinä, että genreen mahtuu ...Jep, oot ihan oikeessa siinä, että genreen mahtuu valtavasti erilaisia teoksia ja tottakai osaan teoksia suhtautuu "älyllisemmin" kuin toisiin. Ja erityisesti jotkut katsojat (ja musikaalientusiastit) suhtautuvat musikaaleihin toisella tavalla kuin ns. "tavallinen yleisö". ;) Yritin tässä tekstissä hakea jotenkin sitä, miten musikaaleihin on kuitenkin tapana reagoida mun mielestä enemmän fiilistellen, liikuttuen ja vaikkapa fanittaen kuin perinteiseen puheteatteriin. Ja se tunnepohjainen suhtautuminen vie niitä perinteisellä taide-viihde-akselilla sinne viihteen suuntaan. Ja se taas toisten mielestä tekee musikaaleista alempiarvoista. (Feministinen sivujuonne: vähän samalla tavalla kuin maailmassa yleisemmin naisten tunneperäiset ja "epäloogiset" reaktiot vähätellään usein vähempiarvoisiksi kuin miesten "loogiset" ja "järkiperäiset" reaktiotavat...)<br /><br />Mutta niin, minä jos kuka - "Kaisa <3 Vaikea Sondheim" - tiedän, että musikaalit on erilaisia ja toiset vähemmän "viihteellisiä" kuin toiset, ja siksi Kunzen ajatus musikaali-sanan hylkäämisestä on ihan perusteltu.Kaisahttps://www.blogger.com/profile/08739797584866103979noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-3425595932161583620.post-7634906705719777372014-03-13T20:00:43.461+02:002014-03-13T20:00:43.461+02:00Olen siitä outo tapaus, että haen musikaaleista ni...Olen siitä outo tapaus, että haen musikaaleista nimenomaan älyllisiä virikkeitä - ja löydän niitä! Toki toiset tarinat ovat kevyempiä ja enemmän tunteilla pelaavia kuin toiset, mutta musikaaleihin mahtuu valtavasti erilaisia teoksia ja koko genren leimaaminen epä-älylliseksi hötöksi, <i>viihteeksi</i>, tuntuu epäreilulta. Michael Kunze on muistaakseni todennut, että koko musikaali-sanaa ei edes kannattaisi käyttää, koska genren sisälle mahtuu niin erilaisia teoksia. High School Musical eroaa aika lailla vaikkapa Sondheimista tai ranskalaisista musikaaleista, ja Next to Normalin tapaiset teokset menevät hyvin eri laitaan kuin Cats. Aivan samoin puhenäytelmiin mahtuu kaikkea antiikin ajoista moderniin ja tragediasta slapstick-komediaan. Lehden avaus aiheesta oli kaunis ajatus, mutta lisää tunnutaan tarvitsevan vielä asennekasvatusta ammattipiireissäkin.<br /><br />Olen nähnyt Suomessa musikaaliohjauksia, joissa minusta on aliarvioitu niin katsojaa, näyttelijöitä kuin koko teostakin ja luotettu liikaa siihen, että näyttelijöiden ei tarvitse näytellä vaan riittää, että he laulavat roolinsa hyvin läpi. Gimmick on tainnut hyvin avautua myös tästä aiheesta.<br /><br />Kiitos muuten kirjavinkistä!Laurahttps://www.blogger.com/profile/04075708067551174017noreply@blogger.com