perjantai 22. maaliskuuta 2013

Viihdyttävää paatosta - fiiliksiä Les Mis -elokuvasta

Musikaalipiireissä vuoden odotetuin elokuva on varmasti ollut megamusikaali Les Misérablesin valkokangasversio. Claude-Michael Schönbergin säveltämä ja Alain Boublilin alunperin ranskaksi kirjoittama teos on yksi maailman eniten esitetyistä musikaaleista (katso vaikka Wikipediasta). Victor Hugon romaaniin perustuva musikaali sai ensimmäisen ensi-iltansa Pariisissa vuonna 1980, ja Andrew Lloyd Webberinkin musikaalien apukätilönä ollut tuottaja Cameron Mackintosh toimitti englanninkielisen Les Misérables -version Lontoon ensi-iltaan vuonna 1985. Lontoosta musikaalin voittokulku jatkui Broadwaylle ja ympäri maailmaa, mutta on huomattava, että Suomessa esitettiin ensimmäinen Les Mis -versio jo ennen Lontoota: Schönbergin ja Boublilin Kurjat sai ensi-iltansa Tampereen Teatterissa vuonna 1984 (katso vaikka Ilona-tietokannasta).

Näin uuden Les Misérables -elokuvan viime viikonloppuna ja se tietenkin herätti ajatuksia ja tunteita. Les Misérables ei ole minun suosikkimusikaalejani, kuten ei moni muukaan läpilaulettu musikaali. Olen nähnyt sen lavalla itseasiassa vain kerran, Helsingin Kaupunginteatterissa vuonna 1999, jolloin Jean Valjeanina lauloi muun muassa Veeti Kallio (lisätietoja produktiosta täältä). En muista kyseisestä esityksestä paljonkaan, lähinnä sen, että se oli vaikuttava, mutta ei herättänyt minussa palavaa intohimoa kyseistä musikaalia kohtaan. On kuitenkin tunnustettava, että miljoonat ihmiset eivät voi olla väärässä, vaan tässä musikaalissa on jotain sellaista samanlaista lumovoimaa, joka pitää muutkin megamusikaalit (katso tarkempi määritelmä vaikka Sanastosta) kaikkien aikojen katsojatilastojen kärjessä. Hugh Jackmanin, Russel Crowen ja Anne Hathawayn tähdittämän uusi elokuva on komeaa katsottavaa ja kuultavaa, ja varmasti lunastaa monen Les Mis -fanin odotukset - ja toivottavasti avaa samalla musikaalien maailman muutamalle uudelle kiinnostuneelle.

Koska Les Misérables -elokuvaa analysoivia kritiikkejä ja kirjoituksia löytää netistä vaikka kuinka, keskityn nyt täysin subjektiivisiin huomioihin ja ajatuksiin, enkä yritä tehdä kovin asiallista kokonaisluonnehdintaa elokuvasta. Päällimmäiseksi elokuvan jälkeen mielessäni oli seuraavat asiat: näyttelijäsuoritukset yllättivät positiivisesti, Jukka Virtasen ja Kristiina Drewsin suomennoksen käyttäminen tekstityksenä oli aivan järjetöntä, naisten osuus musikaalissa on suututtavan, naurettavan pieni ja ei jeesus millainen korvamato tämä musikaali onkaan.

Elokuvan juliste
Tiesin jo entuudestaan Jean Valjeania näytelleen Hugh Jackmanin täyttävän erinomaisesti tällaisen megamusikaalin pääosatähden suuret saappaat. Jackmanin musikaalitähteyden ja Hollywood-toimintasankariuden yhdistelmä sopii todella hyvin ison kaliiberin musikaalielokuvaan. (Jackmanista voi lukea lisää täältä.) Fantinea esittäneen Anne Hathawayn ja Cosettea esittäneen Amanda Seyfriedin tiesin myös entuudestaan hyviksi laulajiksi, mutta suurin positiivinen yllätys oli ehdottomasti aina yhtä jäyhä, mutta silti kohtuullisen komea Russel Crowe. Crowe ei ollutkaan aivan laulutaidoton ja hän sopi mielestäni ihmeen hyvin tiukan Javertin hahmoon. Hieno juttu! Eddie Redmaynen Marius ja Samantha Marksin Éponine olivat mielestäni aivan hyviä ja kelvollisia, mutta eivät mitenkään erikoisen mieleenpainuvia. Erikoispisteet ja papukaijamerkki tietysti lapsinäyttelijälle: Daniel Huttelstone teki Gavrochesta todella mainion tyypin. Ja tietysti Helena Bonham Carter ja Sacha Baron Cohen Thénadierin pariskuntana! Mutta niille, jotka tietävät em. näyttelijät entuudestaan, ei ole mikään yllätys, että he varastivat shown kaikissa omissa kohtauksissaan.

Eräs mahtava asia Suomessa on se, että elokuvia ja tv-ohjelmia ei jälkiäänitetä, vaan ne tekstitetään. Mutta nyt Les Misérables -leffan jakelija / Finnkino tekivät todella typerän ratkaisun tämän elokuvan tekstitysten suhteen. Eikä ole muuten ensimmäinen kerta elokuvamusikaalien kohdalla. Elokuvayleisölle ei missään tapauksessa pidä tarjota teatteria varten tehtyä laulettavaa tekstitystä, kun kyseessä ei ole karaokenäytös! Siiri on kirjoittanut asiasta hyvän tekstin omassa blogissaan ja allekirjoitan hänen ajatuksensa täysin. (Siiri tietää sitä paitsi Les Misistä paljon enemmän kuin minä, joten kiinnostuneet lukekaa hänen blogiaan.) Musikaalielokuvissa, ihan niinkuin muissakin elokuvissa, katsojan on tärkeintä ymmärtää mistä puhutaan ja musikaaleissa laulujen tekstit ovat sisällön ymmärtämisen kannalta aivan rinnastettavissa dialogiin - ne täytyy ymmärtää oikein, jotta pystyy seuraamaan juonta ja saamaan teoksesta kokonaiselämyksen. Elokuvan katsoja ei tarvitse riimejä, pois ne tekstityksistä ja suorat suomennokset tilalle! Heti! (Toinen typerä tapa on jättää laulut kokonaan suomentamatta, kuten joskus musikaalielokuvien tv-esityksissä tai dvd:llä näkee. Ei näin!)

Ja nyt siihen feministiseen närkästykseen: onko nykypäivänä naisen pakko sietää tällaisia musikaaleja/elokuvia/viihdetuotteita, joissa naisroolit on kutistettu minimiin ja ovat alisteisia miesten toiminnalle? En ole lukenut Hugon alkuperäistä romaania, mutta huolimatta sen historiallisesta kirjoitusajankohdasta uskon, että Fantinen, Cosetten ja Époninen hahmot ovat tätä elokuvaa huomattavasti moniulotteisempia. Näillä naishahmoilla ei ole muuta tehtävää kuin laulaa yksi tai kaksi laulua per nainen, olla muuten kohtuullisen hiljaa ja sen lisäksi vähän seurata miehiä, jotka puuhaavat muun muassa vallankumousta. Fantine on olosuhteiden uhri ja kuolee keuhkotautiin. Cosette seuraa ystävällistä vierasta miestä (kasvatti-isäänsä) kyseenalaistamatta mitään ja rakastuu ensisilmäyksellä mieheen, jonka kanssa ei koskaan edes pääse puhumaan. Époninelle pisteet siitä, että hän toimii edes vähän itse: pukeutuu mieheksi ja lähtee mukaan vallankumoukseen.

Yhyy, minulla ei ole mitään järkevää näyteltävää, paitsi yksi hieno biisi,
mutta kaikki ovat nähneet senkin jo Youtubessa ennen elokuvan ensi-iltaa.
Olinko kyynisellä asenteella liikkeellä vai miksei tämä heikkojen romanttisten naisten kuva nyt yhtään liikuta minua? Elokuvaa oli mennyt jo hyvä tovi, ja olin yrittänyt työntää feministisen närkästykseni taka-alalle, mutta sitten tuli kohtaus, jossa Valjean uskoutuu menneisyydestään Mariukselle, muttei Cosettelle, joka on kuitenkin hänelle kuin oma tytär ja jopa pyytänyt kasvatti-isäänsä kertomaan juuri näistä asioista. Miehet pitävät aina vaan yhtä ja jättävät naiset kaiken ulkopuolelle! Raivostuttavaa! Nyt toivoisin naispuolisilta Les Mis -faneilta tähän kommenttia: eikö teitä haittaa musikaalissa naisroolien heikkous ja statistiasema, vai jäivätkö hahmot jotenkin enemmän statisteiksi tässä elokuvassa kuin näyttämöversiossa? Kertokaa oma näkemyksenne ja perustelkaa minut kumoon!

Summa summarum: Les Mis on kaikesta huolimatta oikein hieno, näyttävä ja vaikuttava uusi musikaalielokuva. Henkilökohtaisesti minulle siitä teki hassun sen paatoksellisuus ja tähän musikaaliin ilmeisesti kiinteästi kuuluva itsensä (liian) vakavasti ottaminen. Oli tietysti vähän noloa, että niissä kohdissa, joissa olisi pitänyt kaivaa nenäliinaa esille, minua lähinnä nauratti. Mutta itse olenkin enemmän mustan huumorin ja jopa liialliseen itseironiaan taipuvaisten Sondheim-juttujen fani.


Mutta kyllä megamusikaali on aina sitä itseään: laulut iskevät kuin tuhat volttia ja jäävät soimaan päähän päiviksi eteenpäin. Suosittelen elokuvaa lämpimästi kaikille, jotka tykkäävät musikaaleista, mutta niille, jotka eivät musikaaleista välitä, varoitan tiukasti, älkää turhaan kiduttako itseänne lähes kolmea tuntia.

Tässä vielä traileri ja ihanan Anne Hathawayn kyynelöihtemistä:

10 kommenttia:

  1. Minulle Les Mis on ensimmäinen musikaali jonka olen nähnyt lavalla juurikin vuonna 1999 Kaupunginteatterissa ja siksi se on minulle jonkinlaisessa erityisasemassa. Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta siinä naishahmoista puhutaan kyllä paljon enemmän, leffassa selvästi herkuteltiin enemmän Jackmanilla ja Crowella (vaikka heistä kyllä pidin). Minulle elokuvan positiivisin yllätys oli Redmayne, sillä hän oli ensimmäinen Marius joka EI ärsyttänyt minua suunnattomasti. Joka tapauksessa suosittelen kirjaa. :)

    VastaaPoista
  2. Vaikean kysymyksen heitit, Les Misin naishahmoista...

    Jotenkin en kai enää neljän vuoden aktiivisen fanittamisen osaa ajatella Les Misiä järjellä tai kriittisesti. Aikanaan hyvät puolet veivät mukanaan, ja nyt pitkän linjan fanina pidän yhä Les Misistä täysillä, vaikka tiedostankin, että siinä on myös vikoja. Victor Hugon aikansa elänyt naiskuva tietenkin yhtenä niistä... Les Misin naisissa ei nimittäin ole paljoa enempää potkua lavalla, mitä ehkä Fantine itkee vähän vähemmän. :P Kai sitä jotenkin ajattelee, että kiinnostava tarina on kiinnostava tarina, kertoi se sitten miehistä tai naisista!

    Mutta kiitoksia mielenkiintoisesta arvostelusta ja blogini mainitsemisesta! :)

    VastaaPoista
  3. Kiitos kommenteistanne! Toki näihin historiallisiin kertomuksiin ja niiden naiskuvaan pitää suhtautua aina kontekstissaan, mutta ärsyttää se silti kun upouudessa leffassa naishahmot ovat ihan statisteja. Ja Linnealle kyllä joo, Redmayne oli hyvä ja mun mielestä uskottavan herkkä tohon rooliin.

    VastaaPoista
  4. Mun mielestä elokuva oli vieläkin anti-feministisempi kuin musikaali (jos sitä siis pitää anti-feministisena). Kirjoitin Fantinesta esseen yliopiston feministinen esitystutkimus -kurssille ja käytin lähdemateriaalina mm. Stacy Wolfin kirjaa Changed for Good - A Feminist History of the Broadway Musical , siinä tosiaan avataan naisrooleja läpi Broadwayn vuosikymmenten. Wolfin mukaan oikeastaan kaikissa megamusikaaleissa naiset ajautuu huomattavasti pienempää asemaan joko niin että hahmot irrotetaan lavasteista tai sitten tukahdutetaan niien paljoudella. Wolfin mukaan just historiallinen ajanjakso ei oikeuta tätä alisteisuutta vaan se juontuu pikemminkin kasarista ja sillosesta maailmasta, joskin ehkä symptomaattisesti. Musta Hugon alkuperäisteos on ainakin Fantinen osalta aika erilainen kuin hahmo lavalla yleensä. Kirjassa Fantinessa on mieletöntä potkua ja elämän vimmaa kun taas lavalla usein tuntuu siltä, että Fantinen esittäjät keskittyy rakentaan roolisuorituksen I Dreamed A Dreamin ympärille, että se ois komeeta kuultavaa. West Endissä näkemäni A J Callaghan oli aivan mieletön Fantine ja hänen tulkintansa ei ollut ollenkaan vässykkä. Sillä otteella kun Callaghan sen veti, koko hahmon pysty näkemään feministisenä koska se oli niin ravisuttava, että se jäi kummittelemaan koko loppuesitykseksi(kun yleensä ehdin unohtaa koko Fantinen ennen Finalea). Musta ongelma Fantinessa onkin juuri siinä, että I Dreamed A Dream halutaan esittää "hienosti" ja kauniisti. Sillon se hahmo on vässykkä ja uhri kun taas jos hahmo taistelee niin sitten se ei ehkä oo täysin puhdasta tai mahtipontista. Näin Les Misin puolen vuoden sisään Lontoossa kaksi kertaa ja Fantinet olivat kuin yö ja päivä ja tuo Callaghan sai mut tosiaan oikeesti pitämään Fantinesta, mitä en oikeen uskonut koskaan mahdolliseksi. Usein Fantineksi castataan jo suht kokeneita näyttelijättäriä, mikä on musta jo eka kompastuskivi kun hahmo on kirjassa vain vähän päälle parikymppinen. Myöskin produktioissa on eroja, musta ÅSTn Les Mis anto enemmän tilaa ja osaa naisille, siinä Turning, Turning (joka leffassa oli melkein kokonaan leikattu ja no, ei kauhean hyvä muutenkaan) tuntui enemmän naisten aseman nostatukselta kun he laulaessaan keräsivät miesten ruumiita barrikaadeilta. Hupsut miehet menee, naiset jää. Tosiaan, yksi suurimmista syistä miksen välittänyt elokuvasta juuri lainkaan oli se millaiseen pieneen kulmaan naiset oli ajettu. Kun laulujen järjestystä oli muutettu ei esim. Fantine oisi mitenkään voinut olla vähemmän vässykkä. Vaikka tokikin Hathaway oli riipaiseva. Pahoittelen kommentin sekavuutta, mutta kun aiheeseen uppouduin niin uppouiduin aika syvälle :D Koska Les Mis on ehdottomia lempimusikaalejani ja sydäntäni erityisen lähellä ja koska olen nainen niin olin lopulta esseessänikin kenties aika opportunistinen sen suhteen, että "ei Les Mis voi olla antifeministinen!". Uskon kuitenkin siihen että näyttelijöiden ja ohjaajan valinnoilla voi muuttaa aika paljon (tietenkin niin että oikeudenhaltiijoille kelpaa) ja että kun naiset erotetaan lavasteista niin onhan siinä jotain Brechtimäistä. Ainakin siinä vaiheessa naisiin ja heidän laulamaansa kohdistuva huomio on jakamatonta. -J

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei J! Ja kiitos! Olipa valaiseva, hieno ja asiapitoinen kommentti! Kiitos että uppouduit ja jaksoit kirjoittaa! Kiva kuulla, että feministinen närkästykseni ei ollut täysin tuulesta temmattua, vaan että joku muukin on kokenut leffan vastaavalla tavalla. Täytyy ehdottomasti etsiä tuo Wolfin kirja käsiin - en tajua, miksei se tullut graduväännöissäni missään vaiheessa vastaan - mutta kiitos siis nyt sen vinkkaamisesta. Ja joo, myös esimerkiksi Phantomissa Christine on aivan järkyttävän vässykkä rooli, joka vaan palloilee ja nyyhkyilee Kummituksen ja Raoulin välillä. Tai tietysti siinäkin vaikuttaa varmasti ohjaus/roolitus, mutta olin gradun jälkeen lopen kyllästynyt Lloyd Webberin naiskuvaan. Ja se on kummallista, että verrattuna LW:n teoksiin Rogers&Hammerstein -musikaalitkin (1940-50-luku) vaikuttavat kohtuullisen feministisiltä. Niissä on sentään käytännössä kaikissa hyvä naispäärooli, jolla on jotain _tekemistä_ - ja laulettavaa! (Vaikka tietysti elämän onni ja täyttymys tulee rakkaan miehen kanssa...) Täytyy tosiaan lukea tuo Wolf, jos hänkin näitä samoja juttuja siinä käsittelee.

      Poista
  5. "Päällimmäiseksi elokuvan jälkeen mielessäni oli seuraavat asiat: näyttelijäsuoritukset yllättivät positiivisesti, Jukka Virtasen ja Kristiina Drewsin suomennoksen käyttäminen tekstityksenä oli aivan järjetöntä, naisten osuus musikaalissa on suututtavan, naurettavan pieni ja ei jeesus millainen korvamato tämä musikaali onkaan."

    Heh, allekirjoitan täysin. Olen seuraavat puolisen vuotta työharjoittelussa Tampereen Teatterissa, joten voin vain kuvitella, millaisen korvamatokokoelman kanssa joudun elämään, kun porukka treenaa syksyn Les Misiä.

    Olen parin viime vuoden aikana siirtynyt Les Misin inhoamisesta varovaisen positiiviseen suhtautumiseen, ja leffan käsikirjoitus leikkauksineen toimi minusta paremmin kuin näkemäni lavaversiot. Ensimmäistä kertaa tajusin Jean Valjeanin hahmon koko pointin, mikä toi kummasti lisää järkeä tarinaan. Olen jonkinasteinen kyynikko, joten musikaalin tietyt kohtaukset (ja juuri naishahmot) saavat pyörittelemään silmiä, mutta leffasta puuttui se kaikista pahin "itke, ruoja, itke!!!" -meininki jota lavalla välillä näkee, ja pystyin jopa suhtautumaan sympatialla hahmoihin. Kaipaan itsekin enemmän itseironiaa musikaaleiltani, mutta omassa lajissaan Les Mis on kyllä melkoinen tapaus.

    (Tämä söi kommenttini edellisellä kerralla, joten uusiksi: onnea tuoreelle äidille!)

    (Gradusi on pelastanut järkeni viimeisen viikon aikana. Teen omaani musikaalien kertojahahmoista, ja palaan säännöllisesti tekstisi pariin näyttämään itselleni, että musikaaligradun voi tehdä ja saada valmiiksi. :-P)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Laura ja kiitos kommentista ja onnitteluista! Hauskaa, että olet TT:ssä harjoittelussa, niin pääset näkemään heidän Les Misinsä varsin läheltä. Teetkö siis gradua Tampereelle vai Helsinkiin? Ihan varmasti saat sen valmiiksi ja haluan ehdottomasti lukea sen, sitten kun se valmistuu! Onnea ja tsemppiä! (Mun gradu valmistui, koska oli tosi tiukka deadline ja tyhjä kesä, jonka aikana kirjoitin sen mökillä. Tärkeänä apuna oli myös Gradutakuu-niminen blogi ja sieltä löydetty "tomaattitekniikka".) Jos jaksat ja haluat päästä purkamaan, niin laita mulle vaikka sähköpostia sun graduaiheesta, mua kiinnostaa tosi paljon kuulla, millainen sun lähestymistapa ja mahdolliset esimerkkiteokset on - musikaaligraduja ei nimittäin oo kovin montaa Suomessa tehty. Myös jos on kommentteja tai kritiikkiä mun gradusta, niin kuulen mielelläni (koska ei sitäkään kovin moni oo lukenu, edes osittain. :)). Mun sähköposti on kaisa[piste]paavolainen[ät]geemail[piste]com.
      Graduiloa ja kevätaurinkoa sulle!

      Poista
  6. Uppistakeikkaa, en hoksannut katsoa oletko vastannut... Kiitos henkisestä ja materiaalisesta tuesta! Teen Tampereelle gradua, ja ehdottomasti lähetän sinulle tiedoston tai linkin kun saan sen valmiiksi. :-)

    Blogissani on sinulle Very Inspiring Blogger Award, joka haastaa paljastamaan seitsemän faktaa itsestä (tai seitsemän muuta juttua, jos sääntöjä vähän kiertää...). :-)

    VastaaPoista
  7. Minä en varsinaisesti tunne mitään feminististä närkästystä Les Misin naishahmojen suhteen koska kiinnitän näihin nais/miesasetelmiin varmaankin vähemmän huomiota kuin arvonsa tuntevan, modernin naisen pitäisi (heh) mutta se on kyllä varsin kiinnostava pohdiskelun aihe, millaisia naiset ovat musikaalissa verrattuna alkuperäiseen Hugon romaaniin, jonka sain kuin sainkin luettua täysin lyhentämättömänä, ranskankielisenä versiona. Jos minulta kysytään, niin musikaalikäsittelystä kärsii kaikista pahiten Cosette. Kirjassa hänen hahmonsa on oikeasti ihan kiinnostava: siinä avataan Cosetten ajatuksia kasvatti-isästään ja miltä hänestä tuntui kasvaa ilman minkäänlaista äitiä. Kirjassa myöskin Mariuksen ja Cosetten rakastuminen tapahtuu vähitellen puolen vuoden aikana, mikä on huomattavasti realistisempi kehittyminen kuin musikaalin "hups törmättiin ja nyt ollaan mielettömän rakastuneita" -asetelma. Musikaalissa Cosettella ei oikeasti ole juuri muuta tekemistä kuin olla ujo ja nätti ja tosi rakastunut. Amanda Seyfried teki mielestäni parhaansa sen vähän kanssa mitä hänellä oli työstettävänä ja onnistui tuomaan hahmoon jopa hieman luonnetta siinä kohdassa kun hän yrittää saada Valjeanin puhumaan menneisyydestään. Anne Hathaway toi myös hyvin esiin Fantinen temperamenttisen puolen, joka on itse asiassa aika vahva Hugon romaanissa – en tiedä tuleeko tämä puoli yleensä esiin lavamusikaalissa, kun en ole vielä nähnyt sitä kertaakaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Mizzie, kiitos kommentista! Hienoa, että olet lukenut teoksen ja vielä alkuperäiskielellä! Vau! Ja mielenkiintoista kuulla ajatuksiasi noista naishahmoista. Itselläni on Kurjat tosiaan lukematta, se on sellaisia klassikkokirjoja, joista olen ajatellut, että osaan keskustella niistä jotenkin myös lukemattakin (eli pintapuolisen kirjallisen sivistyksen avulla), mutta kyllä senkin voisi laittaa yöpöydälle lukupinoon ja ihan oikeasti suorittaa jossain vaiheessa. Olisi taas enemmän sanottavaa musikaalistakin. :) Mukavaa loppukesää!

      Poista