Funny Face ja Gershwinit

Menneenä sunnuntai-iltana Yle Teema näytti Audrey Hepburnen tähdittämän musikaalielokuvan Rakastunut Pariisissa (Funny Face, 1957). Hassun musikaalikomedian musiikista ja lauluista vastasi 1900-luvun alkuvuosikymmenien voimakaksikko George ja Ira Gershwin. Vaikka Gershwinit ovat käytännössä amerikkalaisessa musikaali- ja iskelmähistoriassa yhtä tärkeitä kuin Rogers ja Hammerstein II, en ole tullut maininneeksi heitä yhdessäkään kirjoituksessani aiemmin. 

Erinomaiseksi pianistiksi nuorena kehittynyt George Gershwin (1898-1937) oli saanut menestystä säveltäjänä jo ennen kuin aloitti yhteistyön vanhemman veljensä Ira Gershwinin (1986-1983) kanssa. Veljesten ensimmäinen yhteinen menestys oli musikaali Lady, Be Good! (1924), joka Larry Stempelin mukaan määritteli oikeastaan uudella tavalla musikaalikomedian rytmin, tyylin ja sävyn. (ks. Stempelin Showtime, 2010) Veljesten musikaalit Lady, Be Good! (1924), Funny Face (1927), Girl Crazy (1930) olivat kaikki oman aikansa suuria hittejä, joiden jälkeen veljekset kirjoittivat yhdessä nykyperspektiivistä katsottuna suurimman ja menestyneimmän yhteisen teoksensa, musikaalin/folk-oopperan Porgy and Bess (1935). Georgen kuoleman (1937) jälkeen Ira jatkoi omaa uraansa menestyksekkäästi muiden säveltäjien kanssa; hän sanoitti esimerkiksi Kurt Weillin ja Jerome Kernin musikaalien lauluja.

George ja Ira Gershwin

Geroge Gershwinin musiikki on hyvin vahvasti jazzahtavaa, siinä on vaikutteita klassisesta musiikista ja silti se jatkoi Gershwinien omia teoksia edeltäneiden revyy- ja varietee-hittilaulujen perinnettä vieden niitä kuitenkin omaan suuntaansa. (Kuuntele esimerkiksi laulu "Facinating Rhythm", jonka lausefraasit menevät mainiolla tavalla hieman musiikillista rytmiä vastaan / synkoopissa). Veljesten työjärjestys oli ilmeisesti sellainen, että George sävelsi ensin musiikin ja Ira sanoitti laulut vasta valmiisiin melodioihin. Iran sanoitukset ovat nokkelia ja älykkäitä ja käyttävät erinomaisesti hyväkseen sanojen riimejä ja rytmejä. Sanat oli kuitenkin aina tehty palvelemaan valmista melodiaa, laulua, joten Stempel lainaakin Ira Gershwiniä itseään, jonka mukaan hänen sanoituksiaan on turha verrata runouteen. Käsittääkseni hyviä esimerkkejä Iran tyylistä ovat jo aiemmin mainitun "Facinating Rhythm" -laulun sanat, "Funny Face" -laulun beauty-cutie ja sunny-funny -tyyppiset riimit sekä "'S Wonderful" -laulun slangityylinen sanojen lyhentäminen

Stempelin mukaan Gershwinien 1930-luvun teoksissa (esim. Of Thee I Sing, 1931; Let 'Em Eat Cake, 1933; ja Porgy and Bess, 1935) näkyy selvästi pyrkimys yhtenäisempään tyylilliseen kokonaisuuteen. Niissä ei ole enää pelkkiä yksittäisiä ja teoksesta toiseen siirrettäviä hittilauluja, vaan ne ovat musiikillisesti ja tekstiltään kokonaisempia teoksia. Niiden voidaan nähdä ennakoineen varsinaisesti 1940- ja 50-luvuilla alkaneen yhtenäismusikaalin aikakautta. Vaikka Gershwineistä puhuttaessa tulisi ehdottomasti puhua myös Porgy and Bess -musikaalioopperasta, jätän teoksen nyt tässä tekstissä käsittelemättä. Sille tulisi antaa huomattavasti enemmän aikaa ja huomiota - mielellään ihan oma kokonainen tekstinsä, joten tässä vaiheessa en yritäkään tehdä pintaraapaisua, vaan suosittelen tutustumista esimerkiksi tuohon englannin kielisen Wikipedian kattavaan artikeliin teoksesta.

Funny Face (1927) -musikaalin juliste

Palatakseni vielä viime sunnuntaina Teeman esittämään Rakastunut Pariisissa -elokuvaan: vuoden 1957 Rakastunut Pariisissa eli Funny Face -musikaalielokuvaa ja Gershwinien 1927 ensi-iltansa saanutta Funny Face -musikaalia yhdistävät pelkästään Fred Astaire ja neljä samaa laulua! Elokuvan juoni poikkeaa aivan täysin alkuperäisen musikaalin juonesta ja lauluja on lisätty runsaasti; osa lauluista on Gershwinien muusta tuotannosta, osa on Roger Edensin säveltämiä. (Edensille kiitosta ja kunniaa toki myös, koska esimerkiksi elokuvan ensimmäinen laulu "Think Pink" on todella hauska: "And that includes the kitchen sink, think pink!") Alkuperäisen näyttämömusikaalin juonen ja muita yksityiskohtia voi lukea täältä. Fred Astaire esiintyi sisarensa Adelen kanssa useissa 1920- ja 30-lukujen suosituimmissa musikaalikomedioissa, ja he tähdittivät myös vuoden 1927 Funny Facea. Tässä 1950-luvun elokuvassa Fred Astaire tuntui mielestäni kuitenkin kuin muistumalta jostain vanhasta ja kaukaisesta ja hän tuntui olevan elokuvassa enemmän musikaalikohtausten tähtenä kuin uskottavana romanttisena sankarina. Romanttisen juonen uskottavuutta toki vähensi pääparin (Astaire ja Hepburne) ikäeron lisäksi koko elokuvan tarinan heppoisuus.

Näistä moitteistani huolimatta jaan teille nyt Rakastunut Pariisissa -elokuvasta erinomaisen musikaalikohtauksen. Valloittavan taitava Kay Thompson ja Fred Astaire (tekoparrassa!) esittävät laulun "Clap Yo' Hands", jonka George ja Ira Gershwin kirjoittivat alunperin musikaaliin Oh Kay! (1926). Tässä on rytmi, taito, huumori ja kaikki muukin kohdallaan. Nauttikaa!