Luin vastikään yllättyneenä uutisen, että vuonna 1998 ilmestyneestä Oscar-palkitusta komediasta Rakastunut Shakespeare (Shakespeare in Love) ollaan suunnittelemassa musikaaliversiota. Uutinen synnytti minussa todella ristiriitaisia tunteita. Rakastunut Shakespeare on eräs kaikkien aikojen lempielokuviani, ja kuten blogini lukija jo tietää, musikaalit ovat myös eräs lempiasiani maailmassa. Kun yhdistetään kaksi hyvää asiaa, tulee niistä yhdessä tosi hyvä - vai tuleeko sittenkään? Tuleeko kahdesta plussasta yhdessä suurempi plussa vai tuleeko niistä sittenkin vain pitkä miinus? Amerikkalaiset ovat viime vuosikymmeninä kunnostautuneet paitsi jukebox-musikaalien, myös niin sanottujen elokuvaalien (movicals) saralla. Elokuvaalit ovat alunperin tavallisista puhe-elokuvista tehtyjä musikaaliversioita näyttämöillä. Hyviä esimerkkejä elokuvaaleista ovat esimerkiksi musikaalit Legally Blonde (2007 / elokuva Blondin kosto 2001), The Full Monty (2000 / Housut pois 1997), Spamalot (2005 / Monty Python and the Holy Grail 1975), Billy Elliot (2005 / 2000) ja Catch Me If You Can (2011 / 2002). Lisäksi suurin osa Disney-musikaaleista perustuu elokuviin, mutta ne ovat olleet alunperinkin musikaalielokuvia, joten varsinaisten edellä mainittujen elokuvaalien joukkoon niitä ei kannata lukea. Te lukijat keksitte varmasti todella monta muutakin hyvää esimerkkiä elokuvaalista - jatkakaa listaa vaikka kommentteihin!
Miksi elokuvaaleja sitten tehdään? Larry Stempel on kirjoittanut elokuvaaleista teoksessaan Showtime. A History on the Broadway Musical Theater (2010) ja hänen mukaansa elokuvaalit ovat leimallinen 1990-luvun ja 2000-luvun alun ilmiö. Elokuvaalien taustalla on tietenkin taloudelliset intressit: elokuvilla on jo valmis yleisö, jota todennäköisesti kiinnostaa suosikkielokuvasta tehty musikaali - tuttu tarina ja tutut hahmot. Stempel kirjoittaa, että elokuva myy musikaalia, musikaali myy elokuvaa ja molemmat myyvät oheistuotteita. Elokuvien ei siis tarvitse olla valmiiksi musikaaleja, vaan niihin lisätään musiikki ja laulut sopiviin kohtiin. Stempelin mukaan jo 1900-luvun puolessa välissä tehtiin runsaasti musikaaliversioita tunnetuista elokuvista, mutta niiden leimallisena piirteenä oli esimerkiksi musikaalin nimeäminen eri nimellä ja sen avulla selvän eron tekeminen elokuvan ja uuden näyttämöversion välille. Menneinä vuosikymmeninä elokuva toimi samanlaisena lähdemateriaali musikaalille kuin vaikkapa romaani tai näytelmä - sovitettavana lähteenä. Kuitenkin vuosituhannen vaihteen elokuvaaleissa eron tekeminen ei ole enää tärkeää, päinvastoin. On markkinoinnille edullista, että musikaali vastaa mahdollisimman tarkasti elokuvallista esikuvaansa, vain uudella musiikilla sävytettynä.
Mutta palatakseni takaisin alkuun: millainen Rakastunut Shakespeare -musikaalista mahtaa tulla? Itse olen ainakin sitä mieltä, että musikaalin tekeminen menestyneestä puhe-elokuvasta on melko järjetöntä - tuovatko väkisin tarinaan ympätyt laulut todella jotain ekstraa jo hyvään juttuun? Jos ja kun Rakastunut Shakespeare -musikaali kuitenkin totetuu, on minun todennäköisesti pakko päästä sitä katsomaan. Mutta mitä mieltä te olette ylipäätään elokuvista sovitetuista musikaaleista? Mitä elokuvaaleja olette nähneet?
Koska olen niin Rakastuneen Shakespearen pauloissa, linkkaan tämän tekstin loppuvideoksi elokuvan trailerin. Suosittelen kaikille lämpimästi tätä elokuvaa, se on mielestäni yksinkertaisesti hieno, älykäs, hauska ja ihana!
P.S. "Elokuvaali" on itse keksimäni hassu suomennos termille "movical". En pahastu, vaikka se olisi jonkun mielestä hölmö tai jopa ärsyttävä. Otan myös mielelläni vastaan uusia ehdotuksia termin suomentamiseksi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti