![]() |
Katri Helena, Helsingin Kaupunginteatteri, kuvaaja Charlotte Estman-Wennström |
Jukebox-musikaaleilla
tarkoitetaan tietyn artistin tai yhtyeen valmiiden laulujen ympärille
kirjoitettua tarinaa. Jukebox-musikaali voi kertoa saman artistin / yhtyeen
elämästä tai sen juoni voi olla täysin fiktiivinen uusi tarina. Vaikka
tällaisia musikaaleja on oikeastaan tehty muutamia jo 1900-luvun puolivälistä
lähtien, genre on noussut valtavaan suosioon 2000-luvulla – hyvän käsityksen
saa Wikipediassa olevasta listauksesta. HKT:n
Katri Helena edustaa varsinkin Suomessa hyvin suosittua jukebox-elämäkertamusikaalin
tyylilajia. (Muita vastaavia esimerkkejä voi tarkistaa vanhasta
kirjoituksestani täältä.) Yritän nyt
kuitenkin ensi selvittää hieman ajatuksiani teoksesta yleisemmällä tasolla ja
kirjoitukseni lopussa palata niihin koko genreä pahimmillaan vaivaaviin
ongelmiin, jotka Katri Helenassa
tulivat hyvin esille.
Helsingin Kaupunginteatterilla on taitoa, tahtoa ja
resursseja tehdä erinomaisen hyvää musiikkiteatteria. Heillä on siihen ehkä
parhaat mahdollisuudet koko Suomessa. Uuden suomalaisen musikaalin tuottaminen
suurelle näyttämölle on aina riski, mutta toki tässä tapauksessa riskiä
pienentää se, että Katri Helena on iskelmälaulajana varsinainen suomalainen
ikoni. Kaikki tuntevat häneltä edes jonkun laulun ja suurille ikäluokille –
joihin monet teatterin suurkuluttajat kuuluvat – Katri Helena on kulkenut
mukana ja julkisuudessa useita vuosikymmeniä. Viimeisessä näytöksessä teatterin
suuren näyttämön katsomo oli lähes täynnä ja väliajalla kuulin hyväntuulisia
kommentteja: ”Tämä on aivan ihana. Juuri sellainen kuin toivoinkin. Tulee niin
hyvälle mielelle.” Itse koen olevani melko avoin kaikenlaisen teatterin, ja
varsinkin musiikkiteatterin suhteen, ja pyrin keskittymään esitysten hyviin
puoliin. Mutta tällä kertaa päällimmäinen tunteeni oli pettymys – ja tylsistyminen.
![]() |
Katri Helena, Helsingin Kaupunginteatteri, kuvaaja Charlotte Estman-Wennström |
Esitys siirtyy suurimmaksi osaksi kohtauksesta, tapahtumasta
ja laulusta toiseen ilman selkeitä juonta eteenpäin vieviä siirtymiä. Laulut ja
niihin liittyvät tanssikohtaukset eivät kuljeta tarinaa eteenpäin, kuten klassisissa
yhtenäismusikaaleissa, vaan
pysäyttävät toiminnan ja vaativat lähes poikkeuksetta aplodit yleisöltä.
Aplodeeraaminen hyville esiintyjille on toki paikallaan, mutta kun se tapahtuu
illan aikana parikymmentä kertaa, ollaan mielestäni jo lähempänä tribuutti-cover-konserttia
musikaalia. Konsertinomaisuutta jopa korostettiin laulattamalla myös yleisöä
mukana erään laulun yhteydessä! Esityksen imu ja juonenkuljetus välttämättä
keskeytyvät ja lässähtävät aplodeihin ja poisjuoksevaan tanssiryhmään sekä
juonessa tapahtuviin siirtymiin ja aikahyppyihin, joita ei tekstin tasolla
selitetä tai perustella.
Katri Helenan hahmoa käytetään eräänlaisena minä-kertojana,
joka kuvailee suoraan yleisölle tunteitaan ja tapahtumia. Iskelmätähti toimii ikään
kuin näkökulmahenkilönä omaan tarinaansa. Koin tämän sellaisena keinona, jolla
yritetään pitää epäyhtenäistä tarinaa kasassa, mutta ikävä kyllä hahmon suoraan
puhutut kommentit jäivät naistenlehtitasoiseksi hötöksi ja latteuksiksi. ”Joskus
elämä tarjoaa yhtä aikaa hyvää ja pahaa. Ja elämäksi sitä on kutsuttava.” Minä
tunsin oloni katsomossa lähinnä vaivaantuneeksi.
En sano, etteivätkö elämäkertamusikaalit voisi toimia
erittäin joskus hyvin; Katri Helenan elämän draama ja esitykseen rakennetut
konfliktiasetelmat tuntuivat kuitenkin melko helpoilta ja heppoisilta, eivätkä
ne riittäneet herättämään ainakaan minun tunteita tai kiinnostustani. En tiedä,
olisiko tilanne ollut toinen, jos olisin seurannut laulajattaren elämään
aiemmin tai samaistunut hänen avioliittoihinsa ja muihin elämänkohtaloihin tai
urapaineisiin muuten. Ehkä ihan rehellisesti en vain ole kohderyhmää. Mutta
silti minua harmittaa, että esityksen dramaturgia ontui niin pahasti – Katri Helenan
hienot iskelmähitit olisivat ansainneet paremman käsittelyn ja uskon, että
niiden tekstejä ja sanomaa olisi voitu painottaa tai korostaa vielä paremmin
paremmalla muulla tekstimateriaalilla. Nyt laulut oli aseteltu kuvastamaan
lähinnä tiettyä tunnetta tai pelkästään kuvaamaan Katri Helenan elämänvaihetta
ilman vahvempaa sisällöllistä painotusta (”tämä oli hitti sinä vuonna”).
![]() |
Katri Helena, Helsingin Kaupunginteatteri, kuvaaja Charlotte Estman-Wennström |
Olisin halunnut kirjoittaa esityksestä positiivisemmin,
mutta kuten sanottu, olin esityksestä lähtiessäni lähinnä tylsistynyt ja
pettynyt. Nyt lopuksi haluan yhdistää Katri
Helenan vielä muihin jukebox-musikaaleihin osoittaakseni, että osa tämän
teoksen ongelmista on yleisempiä koko genreä pahimmillaan riivaavia ongelmia,
ei vain tämän tähän yhteen teokseen liittyviä asioita. Vuonna 1999 valmistunut
jukebox-musikaalien klassikko, Abban hittejä hyödyntävä Mamma Mia! on mielestäni erittäin hyvä
jukebox-musikaali ja esimerkki siitä, millainen tämän genren edustaja voi
parhaimmillaan olla. Mamma Mia! ei kerro Abbasta vaan Kreikan saarella hotellia
pitävästä äidistä sekä naimisiin menossa olevasta tyttärestä, joka saa tietää
että hänellä on kolme mahdollista isäkandidaattia, äidin nuoruudenrakastettuja.
Musikaalin teksti on kirjoitettu ja valmiit laulut valittu niin hyvin, että
Abban hittilaulujen sanoitukset sopivat ihmeellisen hienosti muuhun tekstiin.
Ne tuntuvat parhaimmillaan kuin suoraan musikaalin kirjoitetulta materiaalilta
kuvaten henkilöhahmoja ja heidän tunteitaan, vieden kohtauksia ja tarinaa
eteenpäin sekä kertoen katselijalle ja kuuntelijalle jotain ekstraa puhutun
dialogin lisäksi.
Jukebox-musikaaleissa on kuitenkin todella helppoa langeta
siihen ansaan, että yleisölle valmiiksi tutut laulut kantaisivat itsessään,
eikä niitä tarvitsisi dramaturgisesti sitoa muuhun juoneen. Tällöin katsojalle
voi tulla tunne, että tekijät ovat vain rahastamassa faneja tutuilla
hittilauluilla, eikä musikaali teoksena anna katselijalleen mitään uutta tai
kiinnostavaa. Teos voi helposti myös kääntyä konsertinkaltaiseksi
hittikavalkadiksi, jolloin hukataan koko musikaalimuodon ydin eli laulujen,
tanssin ja tekstin nivoutuminen yhteen sellaiseksi paketiksi, jossa kaikki
osa-alueet tukevat toisiaan ja toimivat yhdessä luoden jotain suurempaa kuin
mitä ne erillisinä osina voisivat kellekään antaa. Jukebox-genressä luotetaan
helposti liikaa tuttuihin sävelmiin ja hitteihin, eikä välttämättä panosteta
muihin teoksen osa-alueisiin tarpeeksi. Uskon esimerkiksi, että Katri Helenan juoni pelkkänä fiktiona ja
siihen liitetyt uudet sävellykset eivät olisi milloinkaan päässeet Helsingin
Kaupunginteatterin suurelle näyttämölle vuoden musikaalitapauksena.
Kiteytettynä haluaisin vaatia kaikilta jukebox-musikaalien tekijöiltä lupausta
siitä, etteivät he tingi muun materiaalin laadusta ja panostavat erityisesti
teoksen dramaturgiaan saadakseen hitit sopimaan uuteen kokonaisuuteen.
Uskon, että Katri Helena on kuitenkin ilahduttanut,
liikuttanut, hauskuuttanut ja lohduttanut monia katsojia menneen vuoden aikana.
Esityksestä saa mielestäni ihan hyvän kuvan teatterin tekemän trailerin
perusteella, jossa mielestäni mennään esitys läpi pikakelauksella – oikeastaan lähes
kolmetuntinen esitys on tiivistetty tähän videoon niin hyvin, että jälkeenpäin
mietin, miksi katsoin koko esityksen, kun sen draamalliset huiput ja parhaat
laulut tulevat esille jo tässäkin…